Monenmoista pohdintaa

Viime aikoina mun elämän pohdinnat ovat aika lailla erilaisia kuin vaikka puoli vuotta sitten. Silloin mietin vain omaa surkeuttani ja eroa. Mitä ajattelen nyt sitten? Ensinnäkin miehiä :) Ja sitten muuta.

Eräs pohtimani asia nettitreffailuun/tinderöintiin liittyen on se, että milloin eron jälkeen on aika etsiä uutta suhdetta. En oikeasti haluaisi ikinä tavata miestä, jonka erosta on maksimissaan muutama kuukausi aikaa. Jokainenhan saa toki tehdä miten haluaa, mutta jos etsii seuraa jo alle kuukausi erosta, on minulle ainakin merkki siitä, että mies ei ole minunkaltaiseni. Jotkuthan eivät osaa olla yksin ja kaipaavat niin paljon läheisyyttä, että haluavat toisen heti vierelleen. Se on ihan ok. Mutta sellainen ei ole minun ihmiseni. Haluan ihmisen, joka on karistanut menneisyyden haamut, joka on uskaltanut olla yksin ja haluaa läheisyyttä minun vuokseni, ei sen vuoksi, että tarvitsee vain sen toisen. Olen nähnyt aika monta kertaa sen, kuinka seuraa on etsitty (ja ehkä löydettykin) pian eron jälkeen, mutta en ole vielä kertaakaan nähnyt tällaisen suhteen toimivan. Juu, onhan se toiminut ehkä vuoden, joskus jopa kaksi, mutta sitten on tullut taas ero. Ja sama rinki on aloitettu alusta... Sekään ei toki takaa mitään, että erosta on pitkä aika, mutta kyllähän se aika helpottaa sitä edellisestä suhteesta pois pääsyä. Mutta mistä sen sitten tietää, että toinen on käsitellyt edellisen suhteen asiat? Niin, ei kai mistään. Ehkä siitä, että se on kirjoittanut eroblogia ja kasvanut sen aikana henkisesti :D

Olen myös pohtinut ihmisiä, jotka eivät näe metsää puilta ja jotka syyttävät toisia, vaikka tekevät itse samaa. Esimerkiksi E oli sellainen. Tarkempi pohtiminen on kuitenkin antanut minun huomata, että useimmat E:n ominaisuudet (siis ne haitalliset, nyt en puhu niistä hyvistä ominaisuuksista, joita hänessä tosiaan oli myös) olivat sellaisia, joita on ollut elämäni muissa läheisissä ihmisissä. Niinhän sitä sanotaan, että kumppaniksi valitaan ihmisiä, joiden kanssa haluaa korjata ennen epäonnistuneet tms. asiat. Ehkä minä siksi valitsin E:n. Tavallaan olen iloinen, että valitsin. Vaikka se teki minulle niin pahaa, en olisi ilman häntä päässyt tähän pisteeseen elämääni. En olisi pohtinut asioita ja kasvanut ihmisenä. En olisi uskaltanut tehdä niitä päätöksiä, joita olen nyt tehnyt ja laittaa niitä rajoja, jotka laitoin. Olisin edelleen antanut joidenkin ihmisten ja tilanteiden tehdä minulle pahaa ja kiltisti vain totellut. Olen joutunut tekemään kipeitä päätöksiä ja käymään inhottavia keskusteluja itseni kanssa, olen joutunut kestämään syyllistymistä ja syyllistämistä. Olen havainnut, kuinka olen pyytänyt jotain, en mitään aineellista vaan sitä, että minä olisin arvokas ja sitä ei ole kunnioitettu. Pyysin uudestaan ja nyt se on ainakin pitänyt. En suostu enää siihen, että itse annan ja olen avoin ja toinen ei. Sen koin niin konreettisesti E:n kanssa, että tiedän, mihin se johtaa. Tietämättäni tarvitsin parisuhdetta E:n kanssa. Sillä ilman sitä en olisi nyt tässä. En olisi tehnyt niitä kipeitä, mutta oikeita päätöksiä. En olisi aika onnellinen.

Lisää treffejä

Numero 10

Ihan kivat treffit, nähdään ehkä toistekin, vaikka tuskin tästäkään mitään kovin suurta rakkaustarinaa on tulossa. Harrastuskaverin voisin kyllä saadakin, sen verran samanhenkisiä ollaan. Ja mistä sitä tietää, vaikka muutakin. Tyyppihän oli ensivaikutelmaltaan jotain ihan muuta kuin ajattelin ja jos mun ystävät hänet näkisivät, niin sanoisivat, että ei mun tyyppiä (kuten itsekin ajattelin ekalla sekuntilla), mutta tuo oli ehkä lähinnä ulkoinen olemus. En silti tiedä, onko mies tarpeeksi kunnollinen minulle. Selvästi kuitenkin piti minusta mitä enemmän tutustui. Tämän kanssa sattui myös melkoinen hama, eli tavoistani poiketen ajauduin tilanteeseen, jossa mies tarjosi juomat. Yleensä vältän tätä ihan viimeiseen asti, mutta nyt en jotenkin saanut tilaisuutta kieltäytyä ennenkuin edessä oli jo lasi...

Numero 11

No olihan tässä jo parit ihan hyvät treffit takana, joten olihan tämä tulossa. Piinallisimmat treffit ehkä koskaan. Kun näin miehen, mietin heti, että milloinkahan pääsen pois. Tyyppi oli kamala ensi hetkestä lähtien (oonkohan mä jonkun mielestä näin kamala), niin olemukseltaan, ulkonäöltään kuin jutuiltaankin. No, ei siinä auttanut kuin kärsiä. Ja kärsimystähän se oli. Mulla ei ollut mitään sanottavaa, kun toinen ei jatkanut keskustelua oikein mitenkään, joten yhdestä aiheesta pystyttiin puhumaan noin puolitoista minuuttia. Tyyppi joi teetänsäkin niin pirun hitaasti, että mietin, etteikö se voisi nyt jo ryystää sen loppuun. Aikaa tuhlatakseni hain vettä, kävin vessassa jne. Ja yhä edelleen se joi sitä teetä! Nämä treffit olivatkin sitten ensimmäiset, joilla turvauduin hätävalheeseen, että mun on pakko ehtiä käymään vielä yhdessä kaupassa kun kello oli aika lähellä yhdeksää. Pahinta oli, että tyyppi kulkee samalla junalla kuin minä (toivottavasti en oikeasti törmää siihen koskaan), joten mun oli oikeasti pakko lähteä hortoilemaan sinne kauppaan ja en voinut mennä seuraavalla junalla vaan odottelin vapaaehtoisesti parikymmentä minuuttia. Tää siis yritti vielä tulla mun kanssa sinne kauppaan seuraksi, mutta ilmoitin meneväni yksin. Koska olen kamala, mun oli pakko mennä poistamaan tyyppi Tinderistä heti. Oli jotenkin järjetön paniikki siinä, joten blokkasin ensin väärän tyypin! Voi ei! Ko. henkilö (siis se väärin blokattu) vaikutti ihan kivalta ja meillä oli hyvä keskustelukin meneillään, mutta minkäs teet, se on mennyttä forever, mutta onneksi on numero 11:kin. Ehkä se väärän henkilön blokkaus oli rankaisu siitä, että hoidin tän niin huonosti. Ei enää näitä treffejä, kiitos!

Tulis mies...

... joka veis jalat alta. Edes hetkeksi. Niin, että voisi miettiä toista ja mahanpohjassa tuntuisi.

Numero ysille muuten soitin ja kerroin, miten asia on eli case closed.

Miksei se voisi tuntua joltain?

Olen nähnyt numero ysin jo kolme kertaa. Ikävä kyllä hänestä ei taida tulla minun miestäni. Miksen voisi käskeä itseäni ihastumaan häneen? Hän on mukava ja tulen hänen kanssaan juttuun aivan mahtavan hyvin. Voisin puhua hänen kanssaan vaikka kuinka. Mutta se siinä, ei mitään muuta. Olin eilen hänen luonaan katsomassa leffaa. Mies oli tietysti puunannut paikkaa koko päivän ja tsempannut kauheasti. Minua hermostutti. Kun ei tuntunut miltään. Halusin pois, koska olen miltei varma, että hän on todellakin ihastunut minuun. Jossain tilanteessa hän ohimennen koski minua ja minua lähinnä ahdisti. Ei tuntunut mahanpohjassa, ei pyörinyt sukat jalassa, ei mitään.

Kun minä niin haluaisin ihastua häneen. Hän olisi minulle juuri sopiva, omista hankalista ihmissuhteista ja elämästään oppinut, avoin, mies eikä poika  (niinkuin E oli). Mutta kun se ei tuntunut miltään. En tiedä, haluaisiko hän olla kaveri, koska pitäisin hänet mielelläni kaverina. Mieluusti juttelisin hänen kanssaan monet illat.

Miksi se menee aina näin? Joku voisi sanoa, etten ole vielä valmis ihastumaan, mutta olenhan minä. Ihastuinhan siihen työkaveriinkin (mutta nykyään pidän ko. henkilöä lähinnä aivan kamalana, että se siitä ihastuksesta ;)

PS. Tänään oli pitkästä aikaa  jotain sosiaalista tekemistä sunnuntaina, kun kävin kaveripariskunnalla, jotka olivat poikkeuksellisesti paikalla, syömässä. Oli melkoisen ihanaa. Yleensä vihaan sunnuntaita, koska silloin yksinäisyys painaa päälle. Muina päivinä se ei niin haittaa, mutta sunnuntaisin jostain kumman syystä yksinäisyys on vaikeinta.

Numero 9 ja miehiä ei voi ymmärtää - kai

Olettekos odotelleet seuraavia treffiuutisia? Täältä pesee: Palasin siis treffailun pariin. Tällä kertaa hylkäsin nettitreffit kun tajusin, että kaikkien suosikkisovellus, Tinder, on sittenkin mahdollista ladata mun puhelimeen. Eikun lataamaan ja tämän tosi pinnallisen sovelluksen pariin.

Matcheja alkoi tulemaan aika pian. Monesta ei tullut matchia, mutta monesta tuli. Yhtäkkiä laskin, että mulla oli parissa päivässä kuusikymmentä (!!) matchia. Tähän väliin on toki todettava, että tuohon sovellukseen jää kyllä koukkuun ihan tosi helposti, joten nitä miehiä tuli selailtua ihan liukuhihnalla... Kymmenen minuutin jälkeen mulla oli jo joku viestikin odottamassa ja siitä se chattailu sitten lähti... Ja pian mulla oli jo treffitikin sovittuna (viikko meni siis tähän...). Treffit olivat siis tänään.

Ennen treffejä mua melkein ärsytti. Miksi ihmeessä olen sopinut treffit jonkun henkilön kanssa, jota en tunne yhtään ja kun mua ei huvita. No, ei siinä kaksi minuuttia ennen voinut enää perua, joten pakkohan se oli sitten mennä. En jaksanut oikeastaan edes kauheasti panostaa ulkonäköön, toki nyt meikkasin ja laitoin ihan kivat vaatteet, mutta siihen se kyllä jäi. Mentiin perinteisesti kahville. Mies oli mukava. Juteltiin kolme tuntia ja hän tuntui olevan kiinnostunut musta ja mun asioista. Tultiin hyvin juttuun (no, nykyään mä kyllä pystyn tulemaan edes jotenkin juttuun melkein kenen kanssa vaan, joten ei sinänsä mikään kauhea saavutus). Juttu luisti. Tuli epävarma olo. Juttu luisti siis tosi hyvin, mutta en tiedä riittääkö se. Ei mulle mitään kauhean suuria fiiliksiä tullut, mutten myöskään ajatellut kertaakaan treffien aikana, että tämä henkilö on mulle väärä. Tiesin, että mies kysyy (tai viestittää myöhemmin), että nähdäänkö vielä, ja vastasin, että nähdään vaan. Katsotaan, koska ottaa yhteyttä - jos ottaa. Nämä treffit kuitenkin palauttivat mun uskon tähän touhuun edes hetkellisesti. Toisin kuin monet noista edellisistä miehistä, tämä oli ajoissa (oikeasti, olen tosi montaa joutunut odottelemaan, mikä on aika epäkohteliasta, siinä asiassa oon vanhanaikainen, että mun mielestä  mies ei voi olla muodikkaasti myöhässä). Hän olisi toki myös maksanut mun juomankin, mutta siihen mä en suostu ainakaan ekoilla treffeillä (en ole siis niin vanhanaikainen). No, katsotaan, mitä tuleman pitää....

Sitten muihin Tinder- kokemuksiin. Sovellushan on a) pinnallinen b) koukuttava c) helppo jne. Siellä on myös tosi vaikea sanoa toisesta kauheasti mitään, monilla ei ole esittelytekstiä ollenkaan, jolloin et voi tietää, missä päin Suomea toinen asuu (jos nyt sattuu siis olemaan käymässä lähistöllä) jne. Monet miehet kerto asuinkaupunkinsa ja pituutensa, kuvista voi sitten päätellä ehkä, onko lapsia, lemmikkejä, harrastuksia, polttaako jne. Ja monesta ei voi sanoa mitään noista saati sitä, millaista seuraa on etsimässä. Toki mun "profiili" on samanlainen, kuvista ei voi päätellä oikein mitään musta. Tämä ei siis ole kritiikkiä, mutta kertoo siitä, että sydämiä painellaan aika lailla vain kuvien perusteella.

Muutama "helmi" Tinder-keskustelu on tullut jo käytyä. Ja muutenkin kokemukset ovat hieman outoja. Ensimmäinen mies, joka otti yhteyttä pyysi melkein heti kahville. Miksi ei, olen avoin uusille ihmisille ja kokemuksille nykyään ja toisen tapaamalla selviää edes jotakin kuitenkin helpoiten. No, mulle ei sopinut sama päivä ja sitten miehelle ei ne seuraavat pari, joita ehdotin. Kysyinkin siis, että kävisikö viikonloppu ja se ja se kellonaika(oli maanantai). Mies sanoi, ettei tiedä. No, pyysin kertomaan, kun tietää. Torstaina sitten kysyi, mitä tehtäisiin ja vastasin, että jos vaikka kahville ja kysyin, että sopiiko minun ehdottama aika nyt. No, mies ei vastannut mitään tämän jälkeen, vaikka kävi online, joten perjantai-iltana totesin, että joo, ei taida näistä treffeistä mitään tulla ja unmatchasin ko. henkilön.

Entä sitten toinen treffiehdokas-kumppani. Hän oli kyllä vähän omituinen jo alusta lähtien, ja olisi pitänyt blokata heti kun alkoi epäilyttämään. Noin neljäs viesti häneltä oli nimittäin, että "oletko romanttinen?", mikä oli ehkä melko hieman pian. Vastasin jotain ja päätin olla ihmettelemättä... Olisi ehkä pitänyt ihmetellä, nimittäin seuraavaksi kysymys kuului, että "Oletko hyvä suutelemaan?". Nyt viimeistään olisi pitänyt blokata, mutta jotenkin en tehnyt sitä ja huomasin sopiivani tapaamista hänen kanssaan. Hänen ehdottama aikansa ei sopinut minulle, joten ehdotin samaa päivää, mutta myöhäisempää ajankohtaa. Mies ei enää vastannut minulle, vaikka jälleen oli online, joten vihdoin puolentoista päivän jälkeen totesin, että eiköhän ole aika sanoa hyvästit tälle miehelle (mikä olisi pitänyt tehdä jo paljon aiemmin).

No, sitten on eräs tapaus, josta ei ota mitään selvää. Mies viestitteli tosi innokkaasti kanssani ja parin päivän päästä hän totesi minulle "olet kyllä tosi kiinnostava nainen". No, tämän jälkeen hän katosi pariksi päiväksi ja olin jo poistamassa häntä, kun totesin, että taas yksi mies, joka vain lopettaa viestittelyn ja sitten häneltä tulikin jokin mitä kuuluu viesti...  Tiedä nyt sitten, mitä tuostakin pitäisi ajatella. En nyt ainakaan vielä blokannut.

Sitten ovat tapaukset, joissa multa on kysytty; "milloin olet viimeksi saanut miestä?" -> unmatch... ja ne, jotka kysyvät kahville  ja sanon, että mennään vaan, ja sitten he unmatchaavat. En oikein ymmärrä näitä miehiä.

19. Vapaus

Fisher alkaa olla lopuillaan. On viimeisen luvun läpikäynnin aika. Luku puhuu vapaudesta! Siitä kun voi tehdä mitä vaan. Suru, viha, syyllisyys ja rakkauskin E:n kanssa ovat taaksejäänyttyä elämää (no, ei vielä) ja olen siitä vapaa! Olen silloin vapaa E:stä. Ihanaa! Kun työ on tehty, olen valmis olemaan sinkku tai löytämään uuden rakkauden. Matka on ollut pitkä ja kivinen, takapakkia on otettu. Aina ei ole jaksanut ja nytkin on rankkaa. Jonain päivänä kuitenkin huomaan, etten ajatellut E:tä ja eroa ollenkaan (niitä päiviä on muuten ollut jo pari ja molemmat ihan viime aikoina!). Sitten tulee seuraava päivä ja kohta viikko, kuukausi. Silloin en elä enää menneisyydessä, siinä, mitä meillä E:n kanssa oli. Voin mennä kisoihin, nähdä siellä E:n ja sen toisen ja olla olematta vihainen ja minulle on ihan sama, ovatko he siellä vai ei. Tiedän, että se päivä vielä tulee ja silloin olen vihdoin vapaa tästä erosta!

Olen nyt kahlannut Fisherin läpi pari kertaa ja kirjoitellut tänne omia ajatuksia luvuista. Se, että olen näin tehnyt, ei tarkoita, että olisin valmis eron kanssa, mutta paljon valmiimpi olen kuin silloin kun Fisherin kirjan käsiini sain. Kirjan luku on useinkin rauhoittanut minua ahdistuksessa ja saanut itseni ajattelemaan, että selviän tästä ja kun olen selvinnyt, olen paljon tasapainoisempi ihminen kuin mitä olin E:n kanssa ollessani ja ennen sitäkin. Suosittelenkin kaikille eronneille ja eroa miettiville tuota Jälleenrakennus- kirjaa todella lämpimästi.

18. Tarkoitus

Toiseksi viimeinen luku Fisherissä ja aihe onkin sitten sellainen 'kevyt' elämän tarkoitus. Luvussa puhutaan tulevaisuudesta. Hui! Tähän asti tulevaisuus on ollut vain minulle jotain, joka tulee sieltä aikanaan, mutta pikkuhiljaa pitäisi alkaa tekemään omia suunnitelmia ja keksiä uusia unelmia. Onhan minulla niitä, mutta ne liittyvät liikaa siihen, että käteni paranisi kelvolliseksi ja täten ovat hieman turhan epävarmoja, jotten jäisi vain odottelemaan - sitä odottelua on tehty jo ihan liikaa. 

Luvussa puhutaan elämänviivasta. Menneisyydestä ja tulevaisuudesta ja nykyisyydestä. Mitkä asiat olivat onnellisia menneisyydessä?  Itselle näitä on helppo löytää monia. Olin tosi onnellinen lukiossa, opiskellessani ja ulkomailla asuessa. E:n kanssa alkuhuuma oli toki myös ihanaa. Onnettomat ajat on myös helppo identifioida, ero oli se pohjanoteeraus. Sieltä on onneksi jo noustu, ei nyt ihan perustasolle, muttei enää olla missään superonnettomassa vaiheessakaan yleisesti. Entä tulevaisuus? Toivon, että työstän tätä kriisiä vielä ja palaan sille omalle perustasolleni, mistä pidän, tyytyväisyyteen. Toivon, että voin vielä kokea rakkauden ja pääsen liikkumaan kädestäni huolimatta. Toivottavasti löydän sosiaalisen paikkani ja pidän työstäni edelleen. Tulevaisuuta ei kuitenkaan voi ennustaa. Toivon, että kun jonain päiväni aikani tulee, voin olla tyytyväinen elämääni, ja ehkä silloin jo osaan nähdä tämänkin eron todellisena onnenpotkuna, kasvoinhan tässä prosessissa ihmisenä ehkä enemmän kuin olen koskaan kasvanut. Tällä hetkellä toki ajattelen, että olen kasvanut erossa kovasti, mutten vielä pysty ajattelemaan, että onneksi se suhde oli ja loppui, ajattelen vain, että kunpa en olisi tavannut E:tä ollenkaan. 

Laiskottelusta haikeuteen

Tänään on historiallinen päivä. Olen ihan vaan laiskotellut. Katsellut DVD:tä, tehnyt tosi helppoa ruokaa ja käynyt saunassa. Olen vain ollut. Miksi se on historiallista? Olenhan minä joskus ennenkin näin tehnyt. No, tänään taisi olla ensimmäinen kerta elämässä kun ei tullut huono omatunto siitä, etten saanut mitään aikaiseksi. Mahtavaa! Erosta on ollut ehdottomasti hyötyäkin, koska olen oppinut olemaan itselleni armollisempi.

Tällä viikolla oli muuten E:n synttärit. Muistin sen seuraavana päivänä. Olin mä sen aiemmin sillä viikolla myös muistanut, mutta en siis synttäripäivänä. Tuli vähän haikea fiilis, viime vuonnahan mä jo päätin, että järjestän sille tänä vuonna ylläribileet, kun mittariin tulee 30-v. No, sitä en sitten saanut tehdä. Se oli kuitenkin ennen joulukuuta ja sitä kun E alkoi (isommin) säätämään sen naisensa kanssa. Se oli ennen viime joulua, jolloin jotenkin jo tiesin, että se on viimeinen joulumme yhdessä, E oli silloin jo mennyt.

Olo on ollut viime aikoina vähän haikea. Luulen, että olin niin pitkään vihainen E:lle, että tilaa haikeudelle ei ollut. Ei se ero ole ihan vielä taputeltu sittenkään, vaikka niin jo ajattelin. On vielä kuljettavana se joulu, uusi vuosi ja eropäivä, sitten on vuosi vierähtänyt. Ne on niitä merkityksellisiä päiviä. Muuten luulen, että tämä haikeus on enemmän toisen ihmisen kaipuuta kuin E:n ikävää. En mä häntä haluaisi takaisin, hän ei tehnyt mulle alkuunkaan hyvää. Hänen seurassaan mä en saanut olla mä, mä en saanut olla surullinen, en saanut itkeä. Sain vain olla hyvällä tuulella. Hänen kanssa mulle olisi käynyt vielä tosi huonosti, tavalla tai toisella, näen sen nyt. Hän ei sopinut mulle yhtään ja mä en sopinut hänelle yhtään. Surullista, mutta totta. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos me oltaisiin tavattu jossain muussa vaiheessa elämää, niin näin ei olisi käynyt. Niin, ei olisi käynyt ei, sillä en usko, että olisin kiinnostunut E:stä missään muussa vaiheessa elämää. Hän ei ollut minun ihmiseni, vaikka mä niin luulinkin. Mun on parempi olla ilman ketään kuin hänen kanssaan. Se on surullista, mutta totta.

Mikä rassaa?

Vaikka olen aika lailla selvillä vesillä, niin on yksi asia, mikä erossa vielä rassaa: asunto. Tänään pitäisi taas kerran siivota tulevia näyttöjä varten. Ihan tosissaan ketuttaa. Mehän ollaan laskettu jo kämpän hintaakin, en saa siis edes omiani pois. Ja paljonko E:n tarvitsee nähdä vaivaa asunnon myynnin suhteen? Ei yhtään.

En suostu enää olemaan uhri

Olen viime aikoina miettinyt paljon uhriutumista. Sitä, kuinka minäkin olen erossa ottanut uhrin roolin ja kuinka se on ehkä ollut silloin tarpeellista, mutta kuinka siihen ei saa jäädä rypemään. Koin itseni pitkään uhriksi ja vatvoin ja vatvoin. E teki minulle inhottavia ja epäreiluja asioita, E sanoi minulle epäreiluja ja inhottavia asioita. Minä ryvin itsesäälissä ja syytin E:tä kaikesta. Olisin voinut jäädä sinne, itsesääliin. Syyttää E:tä, lapsuutta, nuoruutta, kuolemaa, sairautta, kaikkea mihin en ole voinut itse vaikuttaa ja mitä minulle on tehty. Olisin voinut laittaa omat väärät valintani ja toimintani näiden syyksi. Joskus laitoinkin ja kuten sanoin, ainakin mielestäni erossa (ja muissakin kriiseissä)  saa ja ehkä pitääkin olla aikaa myös siihen itsesääliin ja uhriutumiseen. Mutta ajallaan se on lopetettava. Uhrin roolissa ihmisellä on niin paljon valtaa. Voi syyttää vain muita, on kuin diktaattori. Mutta mitä uhri ei ota: vastuuta. Ei suostu näkemään omassa toiminnassaan mitään vikaa, antaa itselleen oikeuden pahoihin tekoihin, ei ymmärrä, että toisetkin voivat olla rikkinäisiä ja ennen kaikkea, ei ota vastuuta omasta onnellisuudestaan. Koska niin se on, minun onnellisuuteni on minun vastuullani. Voin jäädä kiinni menneeseen ja syyttää muita siitä, että elämäni on tällaista ja pääni sisällä on erinäisiä ajatuskuvioita tai voin miettiä mistä nuo ajatuskuviot johtuvat, yrittää parhaani mukaan muuttaa/unohtaa ne ja alkaa elää. Muita on helppo syyttää, ja vastuuta pakoilla. Sillä ei vaan taida tulla itse onnelliseksi ja menettää muutkin. Minulle on tehty epäreiluja asioita, mutta en ole enää uhri. En ole enää objeksi, vaan subjekti. Minä voin.

PS. Tajusin vasta tällä viikolla, että meidän vuosipäiväähän olisi juhlittu pari viikkoa sitten. Tämä vahvistaa kyllä sitä, että taidan olla jo aika selvillä vesillä. Ja mikä mukavampaa, tuona päivänä tänä vuonna mulla oli kivempaa kuin yhtenäkään meidän vuosipäivistä (no, jos nyt unohdetaan se päivä, jolloin aloimme seurustelemaan). Sama on toistunut muuten kaikkina juhlapäivinä tänä vuonna. Mulla on ollut tänä vuonna kivempaa myös pääsiäisenä, vappuna ja juhannuksena kuin koskaan E:n kanssa. Ja uudesta vuodesta nyt ei voi millään tulla yhtä kamalaa kuin mitä muutamat viime uudet vuodet E:n kanssa olivat. Eiköhän mun elämä olekin hyvä näin.

PPS. Olen alkanut myös pikkuhiljaa tekemään elämässäni päätöksiä normeja vastaan. En suostu enää syyllistymään siitä, jos en jaksa oman elämäni keskeneräisyydessä auttaa vielä muitakin ja siinä samalla hankkia itselleni pahaa mieltä, kun apuni on vääränlaista tai ei kuulemma riitä jne. En myöskään ole enää se, joka tulee aina vastaan, olipa syy ollut minussa tai sitten ei. Olen pyytänyt monesti anteeksi, mutta minulle ei ole annettu anteeksi, sille en voi mitään. Ja vaikka minulta ei ole pyydetty anteeksi, niin  minä annan, minä annan anteeksi itseni vuoksi ja ennen kaikkea annan anteeksi itselleni. Anteeksianto ei tarkoita, että hyväksyn, mutta se tarkoittaa, että annan asian ihan aidosti olla, itseni sisällä, en enää vatvo, en ole vihainen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että matelen toisten luokse ja uhraan itseni toisen vuoksi. Pelastan ensin itseni, sitten voin auttaa muita. Pahin pelkoni erossa, että katkeroidun, ei toteutunut. Kestän yksinäisyyden, mutta en katkeruutta, sillä katkeruus korventaa hiljaa sisältäpäin ja tappaa. Siinä ei ole mitään kaunista. Minusta ei tullutkaan katkeraa ja olen itselleni siitä kiitollinen.

Aika parantaa jne.

Niin uskomatonta kuin se onkin, niin musta tuntuu, että olen selvinnyt erosta. E ei enää kiukuta pahemmin, eikä sureta, ihmetyttää vain, miten en tajunnut heti alussa millainen hän on. Eräänä iltana pystyin jopa ajattelemaan, että toivottavasti hän kaikesta huolimatta saa hyvän elämän. En voi koskaan hyväksyä, enkä kokonaan antaa anteeksi hänen tekojaan, ja tuskin voin käyttäytyä täysin neutraalisti, jos näen hänet jossain jne, mutta ero on jo viikkojen, ehkä kuukausienkin ajan ollut enää pieni murhe jossain taustalla. Muu elämä vie mennessään, niinkuin kuuluukin. Nyt opettelen elämään näillä korteilla, mitä minulla tällä hetkellä on.

Ensi viikonloppuna tulee kolmas viikonloppu putkeen, jota en vietä yksin. Olen ehtinyt viime viikolla jopa hetkittäin ehtinyt ajatella, että saisinpa olla yksin. Ihmeellistä, kun tammi-helmikuussa yksinäisyys musersi alleen ihan kunnolla. Eihän olo ole enää pitkään aikaan ollut sellainen, vaan olen ihan viihtynyt yksinään, mutta en ole kyllä yksinäisyyttä vielä ennen toivonut. Niin se muuttuu se elämä.

Yhtä asiaa olen miettinyt tässä kovasti. Muiden ihmisten eroblogeissa tuntuu miehiä pyörivän miltei jatkuvalla syötöllä ja mun läheisin mieskontakti taitaa olla ollut se, kun olen käynyt työkaverien kanssa kaljalla (en halua muistella niitä nettitreffejä...), että mistä ihmeestä ne muut naiset niitä miehiä löytää? Pitää varmaan ostaa oma puhelin, johon saa Tinderin ;)

Blogin päivittämistä jatkanen harvakseltaan, mitä muulta elämältäni ehdin.

Raskasta elämää

Viime viikolla kirjoitin olleeni tosi kiireinen ja toki tästä johtuen olin aika äärettömän väsynyt. Tämän viikon piti olla helpompi ainakin tavallaan, mutta eipä tuo konkretisoitunut kamalasti. Maantaina oli vielä ystävän auttamista ja näyttöön valmistautumista niin, että nukkumaan pääseminen venyi pikkutunneille. Sen jälkeen hetken jo helpotti, tiistaina sain ihan vain olla pari tuntia kotona, mutta keskiviikkona alkoi todella rankka henkinen kuormitus, joka on ollut ehkä pikkuisen liikaa. Eräälle tärkeälle ystävälle tapatui tosi kamalia ja olen yrittänyt auttaa häntä (tosin hän ei jaksa edes puhua puhelimessa, joten ihan vain tekstiviestitse, mutta kun toisella on shokki päällä, niin viestien sanamuodot on kirjoitettava tarkkaan). Keskiviikkona lisäksi en päässyt puhumaan tuota mieltä painavasta kamalasta tapahtumasta kenenkään kanssa, joten ilta meni itkeskellessä. Asia jatkui vielä torstaina ja perjantainakin, kun eräs ystäväni tuttava oli sitten päättänyt  väärään aikaan ja väärällä tavalla ilmoittaa mielipiteensä asioista, mikä ei shokissa olevalle traumaattisen asian juuri kokeneelle henkilölle ole todellakaan kohtuullista ja taas yritin parhaani mukaan auttaa. Toivottavasti osasin edes vähän helpottaa hänen oloaan. No, sain sitten myöhemmin puhuttua toisen ystäväni kanssa asiasta ja hieman helpotti, kunnes sain hieman vahingossa tietää erään henkilön sanomisia minusta. Ne olivat aivan kamalia! Tämä asia oli myös aika lailla shokki, koska vaikka tiedän ihmisiä, jotka eivät minusta pidä, niin kuvittelin, että kyseisen henkilön mielestä minä olen mukava ja hyvä tyyppi. Vähän kirpaisee tajuta, että ei se sitten niin ollutkaan. No, nyt kun tiedän, voin toki jättää hänet omaan arvoonsa. No asia johti toiseen, ajatusketjut toisiinsa ja niinpä kaikki muistot palasivat mieleen. Siis ne, mitä E sanoi tai teki ja satutti minua, henkilökohtaista persoonaani.

Se, kuinka jos olin jostain asiasta jotain mieltä, niin se oli väärin, koska minun mielipiteenihän voi loukata muita (ja nyt siis puhutaan mielipiteistä kuten punainen on mielestäni ruma väri, en pidä siitä miltä legginsit näyttävät, joku rakennus on kamalan näköinen ja en koe itseäni kotoisaksi pääkaupunkiseudulla). Hei nyt ihan oikeasti, mistä lähtien se, että minä en pidä jostain, on loukkaus toista kohtaan, jos hän siitä samaisesta asiasta pitää. Kyllä minun puolestani ihmiset voivat pitää punaisesta, legginseistä, siitä rakennuksesta tai Helsingistä ihan vapaasti, ei se ole minulta pois. Ihan kuin ei sekään ole muilta pois, että minä en niistä pidä. Jos joku sanoo minulle, että ei viihtynyt minun lempikaupungissani, niin entä sitten. Tiedän monta, jotka eivät pidä lempiväristäni, ja ovat ihan suoraan sanoneet sen minulle, enkä siitä loukkaannu ja monet ovat sanoneet, että eräänlaiset vaatteet, joita pidän, ovat rumia. Entä sitten. No, tämä oli toki E:n ja tietynlaisten ihmisten ongelma, lähinnä kai ehkä niiden, jotka miettivät paljon sitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Itsekin olen toki tuota harrastanut ja edelleenkin saatan niin tehdä ajoittain, mutta nykyään jo kestän hyvin sen, että joku ei pidä minusta. Silloin ei kannata viettää kanssani aikaa.

Toinen mieleen palannut asia oli E;n henkinen väkivalta ja syyllistäminen. En muista, olenko täällä selittänyt, mutta pääsin erästä kautta käymään tavallaan terapiassa n. kymmenen kertaa. Tästä oli todella hyötyä ja siellä vasta ymmärsin (kun suoraan terapeutti sanoi) että E;n itsemurhalla uhkailu oli henkistä väkivaltaa. Sehän on äärimmäinen syyllistämisen keino, koska siihen ei paljon voi vastaan sanoa. E myös ulkoisti omat vikansa muille: koska hänellä oli vaikea lapsuus, niin hän voi käyttäytyä näin ja näin. Fine, hänellä oli vaikea lapsuus ainakin osittain ja minä en ole se, joka voi tää asiaa arvioida. Kuitenkaan tuo asia ei oikeuta sitä, että hänen ei tarvinnut ottaa asioita vastuuta, että hän sai sanoa päin naamaa minulle asioita (ja joo, näin käy kai kaikille joskus, mutta silloin niitä pyydetään anteeksi) tai että sen takia minulla ei ollut oikeutta suuttua hänelle, jos hän valehteli. Hän piiloutui aina vaikean lapsuutensa taakse ja se oikeutti kohtelemaan muita ihmisiä inhottavasti. Minäkin olin inhottava, ja olen ollut ihmisille inhottava ja varmasti vielä joskus olen. Se ei kuitenkaan ole äitini tai isäni tai sisarusteni syy, mitä minä teen. Niillä asioilla on toki vaikutusta, mutta jos minä sanon jotain ilkeää, se olen minä ja minun tekoni, enkä voi piiloutua sen taakse, että äitini oli tietynlainen. E ei ikinä ottanut tekemisistään vastuuta ja hänen tapanaanhan olikin usein sälyttää monet ikävät asiat edelleen vanhempiensa tehtäväksi.

Kolmas inhottava asia oli E:n mitätöinti ja persoonaani puuttuminen. Minulla on muutama asia, jotka ovat tosi hankalia itselleni. Ujous, se, että osaisin olla tyytyväinen ja ylpeä omista saavutuksistani ja itsestäni hyvien puolien löytäminen. Muistan varmaan loppuelämäni sen, kuinka E sanoi, että hän häpeää minua hiljaisuuteni ja ujouteni vuoksi. Se oli ihan kamalasti sanottu. Vastaavasti voisi sanoa, jos kerrankin olisin iloinen jostain saavutuksestani, niin sen voisi torpedoida todeten, että eihän tuo nyt mitään tai jos vaivalla keksisin itsestäni jotain hyvää, niin voisi todeta, että et muuten todellakaan ole tuollainen. Jos olen välillä sitä mieltä, että olen hyvä tyyppi, niin siihen voi vastata, että etpä ole. Jos itsetuntoni olisi vahvempi, eivät tällaiset jutut muilta henkilöiltä paljon hetkauttaisi, mutta en nyt todellakaan ole vielä päässyt ihan niin pitkälle.

Neljäs asia oli se, että kuinka kaikki liittyi E:hen. Jos olin väsynyt ja menin toiseen huoneeseen lukemaan, niin tämä liittyi luonnollisesti siihen, että olin suuttunut E:lle. Mitä tahansa teinkin, kaikki liittyi häneen. Rasittavaa.

Viides asia oli olettaminen. E oletti aina tietävänsä, mitä ajattelen. Mitä haluan ja mitä en halua. Hän tiesi omasta mielestään, että vihaan häntä, hänen perhettään ja hänen ystäviään. Hän tiesi etukäteen, että aion käyttäytyä jossain huonosti, joten minua ei kannata pyytää mukaan. Hän tiesi millainen olen. Toki hän tiesi ehkä parhaiten millainen olen. En kuitenkaan muista vihanneeni häntä, hänen ystäviään tai perhettään (eron jälkeen hetkittäin toki). Kaikki heistä toki käyttäytyivät joskus inhottavasti, mutta niinhän me kaikki. Minun virheeni kai oli, että kerroin E:lle, jos joku asia tuntui inhottavalta. Kerroin, että tuli paha mieli, kun lausettani ei kuunneltu loppuun tai minun mielipidettäni ei otettu huomioon. No, väärinhän se meni. E suuttui muiden puolesta minulle, koska minä olin väärässä. Great, näinhän sen pitikin mennä, tunsin taas väärin. En myöskään koskaan hänen ystäviensä seurassa mököttänyt (tämä oli E:n heiniä) tms. Jep, olin ujo ja hiljainen joskus ja toisinaan olin eri mieltä asioista (vertaa edelliset kohdat), ehkä nämä olivatkin sitten ne syyt, miksi minua ei kannattanut pyytää mukaan.

Näiden asioiden kanssa olen nyt kipuillut eilisen illan, tämän aamun ja viime yön. Toivon totisesti, että ensi viikko olisi helpompi. Ikävä kyllä tiedän, että viikolla on tiedossa yksi vaikea hetki. Toisaalta minulla on perjantaina vapaapäivä ja pitkästä aikaa pääsen viettämään viikonloppua muuten kuin yksin. Olen viimeiset seitsemän viikonloppua viettänyt ihan oikeasti yksin (no, kävinhän mä niillä kuuluisilla treffeillä), ja vaikka se ei enää varsinaisesti haittaa, niin ei se niin kivaakaan aina ole. Ensi viikonloppua voin kuitenkin odottaa innolla ja toivon, että viikko olisi muutenkin helpompi. Että voisi vain olla ja tehdä ilman mitään ylimääräistä kuormitusta. Ehkä olisin itsekin vähemmän kärttyinen ja paremmalla tuulella. Ei ole esimerkiksi työkavereiden vika, jos minulla on rankkaa ja siksi pitäisi yrittää tsempata. Tällä viikolla jaksoin perjantaihin asti, mutta perjantaina olisin eräässä asiassa voinut kyllä asettaa sanani eri tavalla. Täytyy pahoitella maanantaina.

Yksi virstanpylväs saavutettu!

Olen ollut ihan uskomattoman kiireinen viime aikoina. Edellinen viikonloppu meni töitä tehdessä  miltei kellon ympäri ja eilen, lauantaina oli vasta vapaapäivä, eli 12 päivän työputki oli takana. Tänä viikonloppuna sitten olenkin kuluttanut aikaa erään ystävän auttamiseen ja tämäkin oli ajatustyötä vaativaa puuhaa, joten huhhuh kun alkaa aivot olemaan solmussa. Lisätään tähän pakko siivota tiistaisen näytön vuoksi yms. niin ei ole paljon ehtinyt miettiä blogia, koska jos on ollutkin luppoaikaa, niin sitten olen vaan ollut.

Tajusin vasta äsken, että torstaina oli kuun 18. päivä, eli eropäivästä tuli kuluneeksi kahdeksan kuukautta, eli eli 2/3 vuotta. Aina ennen olen tuon 18. päivän huomannut, mutta nytpä en! Mennä porskutin koko päivän mitään huomaamatta. Hienoa! Olen saavuttanut selvästi erään etapin eron jälkeen, 18. päivä ei ole enää mitenkään merkityksellinen (no, tammikuussa varmaan on, mutta silloin onkin vuosipäivä).

Muutenkin on tapahtunut. Näin viime viikolla numero 8 ja puolen uudestaan, mutta hän ilmoitti minulle, että haluaa olla vain kaveri. Minulta putosi kivi sydämeltä, koska ajattelin ihan samalla tavalla itse :) Mukava tyyppi, mutta ei kumppaniainesta minulle. Olin varma, etten kuule hänestä enää, mutta yllättäen häneltä tulikin viesti viikolla, ja pelailimme torstai-illan. Olen tainnut saada uuden ystävän :) Muuten laitoin treffiprofiilin jäähylle. Touhu oli liian masentavaa. Vanhat/ulkomailla asuvat henkilöt lähestyivät minua, mutta eivät todellakaan kiinnosta ja ne, joille itse lähetin viestiä eivät vastanneet/vastasivat viikon viiveellä, vaikka pyörivät joka ilta palvelussa, eli heitä ei nähtävästi kauheasti kiinnostanut. Totesin, että eiköhän ole hyvä aika pitää taukoa/lopettaa. Katsotaan, palaanko joskus tuonne, ehkä saatan vaihtaa sivustoa tms. Mutta nyt ei kyllä pysty.

Tällä hetkellä mieltäni vaivaa hieman työkuviot. Tai oikeastaan työpaikan sosiaaliset kuviot. Epäilen, että yksi työkaveri on ihastunut minuun. Voi ei! Hän on kiva kaveri, mutta... En myöskään pysty ottamaan häneen etäisyyttä, koska työt nyt vain ovat sellaisia. Pelkään, että hän tekee jossain vaiheessa jotain aloitetta ja mitä minä sitten teen?! Tietysti voisin todeta hänelle, että minulla on periaate, etten sekaannu työkavereihin. Tämähän olisi hyvä periaate, jos... Niin, saattaa olla, että olen itse hieman ihastunut erääseen toiseen työkaveriin... Voi itku! No, toisaalta, en edes tiedä, seurusteleeko tämä henkilö (tosin olen melkein varma, ettei), enkä kovin paljoa muutakaan hänen elämästään ja lisäksi epäilen, että hän olisi vähääkään minusta kiinnostunut, mutta toisaalta, ainahan voi toivoa (en oikeastaan kyllä edes tiedä, haluaisinko mitään työpaikkaromanssia, ehkä tämä on vaan jotain toisen ihmisen kaipuuta ja kun joku edes jotenkin sopiva kohde, joka on mukava, on sopivasti saatavilla, niin sitten se ihastus vain iskee). On tämä kyllä niin vaikeaa. Toisaalta, on se ihan kiva olla vähän ihastunut, en vaan jaksaisi kovin kauaa tällaista ihme meininkiä, kun en tiedä toisen ajatuksista mitään. Ja ei, älkää antako vinkiksi, että pyydä sitä kahville. Ensinnäkin, hän vaikuttaa todella välinpitämättömältä suhteeni ja toiseksi teemme liian tiiviisti yhdessä töitä ja pakkien jälkeen en todellakaan pystyisi jatkamaan töiden tekoa hänen kanssaan, se olisi aivan liian kiusallista ja tehtäviä ei ole tässä vaiheessa mahdollista järjestellä uudelleen. Tiedän, että näin tilanne tuskin kehittyy mihinkään, mutta en halua riskeerata nyt sitä, kuinka kivaa minulla on nyt töissä ja toivon, että näin menettelee myös se työkaveri, jonka kuvittelen olevan minuun ihastunut (ja toivottavasti olen todella väärässä tuon asian suhteen!).

PS. Kun luin tässä linkissä olevan kysymyksen, olisi se voinut olla kuin minun kynästäni (paitsi että minulla ei ole lasta), kysymys kuvaili juuri sitä, millainen E oli... En edelleenkään halua sanoa, että hän oli narsisti, mutta kyllä tuo kysymys toi taas pahat muistot mieleen :(

Katsausta menneeseen ja nykyhetkeen

Lueskelin vanhoja blogikirjoituksia ja huh huh. Olipa se kamalaa aikaa, se talvi ja kevät. Suoraan sanottuna, minä en edes tiedä, millainen ilma talvella oli - se oli minulle ihan sama. Muistan myös miettineeni, että ihan sama, saanko vammani kuntoon enää koskaan, kun E lähti.

Nyt on jo aika lailla toinen ääni kellossa. Onneksi minulla ei ole E:tä. Hän oli muuten aika kamala ihminen. Täysin väärä minulle. Olen päässyt jo vaiheeseen, missä on paljon isompia elämän murheita kuin ero. En enää ajattele eroa joka päivä, tai kyllähän se jotenkin käy kai mielessä, mutta aika neutraalisti. Olen enemmänkin en-löydä-enää-koskaan-ketään, vaiheessa. Nettideittailu ei etene, en edes kirjoittele tällä hetkellä kenenkään kanssa, kun miehet eivät vastaa viesteihini eivätkä myöskään ota minuun muuten yhteyttä. Tästä olen toki tullut siihen johtopäätökseen, mitä ennenkin olen päässäni pyörittänyt, että a) olen ruma b) olen epäkiinnostava. Toisaalta tiedän, että minuun on ihastunut moni mies sen jälkeen kun on oppinut tuntemaan minut (harmimpi homma, että vaikka olisinkin ollut ko. henkilöihin itsekin ihastunut, niin se on ollut sitten ihan eri aikaan :(), joten b lienee valetta.

Vajaassa kahdeksassa kuukaudessa olen kulkenut pitkän matkan. Tammikuussa olin pohjalla, helmikuussa pysyin siellä ja oikeastaan tipuin vielä alemmaksi, maaliskuussa kurotin hetken kuilusta romahtaakseni sinne taas. Huhtikuussa olin pitkällä lomalla ja taisin pahasta olosta huolimatta päästä jo vähän eteenpäinkin elämässäni. Toukokuussa jouduin taas kestämään tunti kerrallaan, kun tuntui niin pahalta, mutta loppukuusta jo vähän helpotti taas. Kesäkuussa koin joitakin ilon hetkiä ja ketutti, mutta olo oli keskimäärin jo muuta kuin toivoton. Heinäkuussa jouduin kohtaamaan E:n ja selvisin jotenkin, taisin myös tällöin kirjoittaa tänne ensimmäisen postauksen, jossa E:tä ei mainita (to, Elokuussaella iso virstanpylväs) olin lomalla ja olin ensimmäistä kertaa yli vuoteen onnellinen. Elämä tuntui kivalta, elämä alkoi olla tavallista. Aloitin myös treffailemaan. Syyskuussa tavallinen elämä jatkui ja tästä se jatkuu edelleen.

En muista enää kunnolla, millaista meillä oli E:n kanssa. Hänen ilmeensä eivät ole enää mielessäni ja en enää halua häneltä selityksiä. En halua nähdä enää häntä tai selvittää eroa hänen kanssaan. En jaksa enää vihatakaan kovin usein. Olen selvinnyt hyvin. En olisi uskonut pääseväni tähän pisteeseen. Olenpä minä ollut mahtava!

PS. Jos sinä, joka olet juuri eronnut, et jaksa uskoa tulevaisuuteen, niin koita jaksaa. En minäkään uskonut, että elämästä tulee jälleen tavallista, mutta niin siitä kuin varkain tuli. Ja ystäväni taitavat olla aika lailla onnellisia, että minulla ei ole E:tä. He taisivat tietää jo kauan ennen minua, että se mies ei todellakaan tee minulle hyvää, eikö niin?

Numero 8 1/2

En tiedä, oliko nämä treffit vai ei... Pistin pari viikkoa sitten miehelle viestiä, että hän vaikutti kiinnostavalta. Hän vastasi, että tapailee toista, mutta ystäviä on aina kiva saada lisää. Asennoiduin siis saamaan ehkä uuden ystävän. No, tapasimme perjantaina pelailun merkeissä. Mies oli kuitenkin viikolla ilmoitanut, että ei enää tapaile tätä naista ja nyt en sitten oikein tiedä, että olimmeko me treffeillä vai emme :) Itse kun en oikein osannut yhtäkkiä laittaa treffivaihdetta päälle kun olin jo ajatellut, että tutustun nyt uuteen ihmiseen, jonka kanssa voin ehkä pelata.

Tavattiin siis perjantaina, oli kivaa, pelattiin ja ilta vierähti vähän liiankin hyvin, kun en ehtinyt edes vikaan junaan vaan jouduin menemään bussilla. Tavataan ensi viikolla uudestaan, mies siis laittoi lautaina viestiä, että oli mukavaa, ja meistä voisi tulla ainakin ystävät ja itse olin siis samaa mieltä. Hämmentäväähän tämä on, kun en nyt oikein tiedä, missä mennään. En ole varma, oliko miehessä sitä jotain, sillä mulla oli siis ystävyysasenne koko ajan, mutta olihan hän mukava. No, katsellaan.

PS. Eräs mies ehdotti myös leffatreffejä. No, vastasin, että ok, jos löytyy joku kiva leffa. Sitten hän totesi, että ei leffa olekaan hyvä, kun sielä pitää istua hiljaa pari tuntia, mutta voitais katsoa joku dvd. En innostunut (missä hitossa me sitä dvd:tä sitten katsottaisiin, jomman kumman kotona vai, ei kiitos ekoille treffeille!) ja ehdotin kahvilaa, mihin mies vastasi, ettei käy, kun ei siellä riitä kuitenkaan mitään juteltavaa. Joo, jotenkin musta tuntuu, että en sitten lähdekään ko. tyypin kanssa treffeille, jos toinen ei pysty tunnin ajan juttelemaan. Pitäisi vielä jotenkin kohteliaasti vastata hänelle, mutta en oikein nyt tiedä, että miten...

17 Sinkkuus

Fisherin kirja alkaa vetelemään viimeisiään ja enää muutama luku jäljellä. Sinkkuus- luku ei ole minulle mikään kovinkaan suuri kynnyskysymys. Ennen E:tä olin pitkään sinkku ja olin jotenkin ajatellut, että sinkuksi jäänkin. Pärjään todella hyvin itsekseni ja viihdynkin (ihan eron jälkeenhän näin ei ollut, mutta pääsin melkoisen pian taas moodiin, jossa pärjäsin ja viihdyin). Nykyään osaan jopa sanoa itseäni sinkuksi - ensimmäiset kuukaudet en edes oikein ymmärtänyt, että näin se tosiaa on - olen yksin ja E ei tule takaisin.

Sinkkuudessa on puolensa. Ei tarvitse pahoittaa mieltä E:stä, miettiä, koska voisimme tehdä jotain yhdessä, koska hänellä olisi minulle aikaa jne. Voin tehdä, mitä haluan ja koska haluan - vaikka käydä treffeillä :) Toki en haluaisi loppuelämääni yksin olla, mutta jos ei treffeillä natsaa, niin sitten ei natsaa ja hei, älkää nyt oikeasti kukaan sanoko, että kyllähän sä voit löytää sen oikean vaikka kaupasta. Niin, toki kaipaisin ihmistä, jonka kanssa jakaa arkea, matkustella jne., mutta en minä täälä ihmissuhteen perään iltaisin itke, enkä enää eronkaan, mulla on muut murheet. 

Numero 8

Lounastreffit. Sinänsä hyvä, että joka päivä on pakko joka tapauksessa syödä ja on hyvä tekosyy lähteä pois ajoissa, kun töihin pitää palata. Huono sinänsä, että missaa työkaverien mahtavan lounasseuran, syy miksi en kovin mielelläni näihin suostu. No, mutta koska molempien työpaikat olivat samalla suunnalla, niin eiköhän tämä nyt kerran mennyt. Niin, olin saanut aika erilaisen kuvan kirjoitellessa tästä(kin) henkilöstä. No, hän oli aika tavallinen tyyppi, mutta eipä kyllä mulle sopiva ollenkaan ja olo hänen seurassaan oli melkoisen vaivautunut ja tuskallinen joten ei jatkoon. Joo, nyt voitte sanoa, että olen nirso jne ja pitää laskea rimaa ja mitä näitä kaikkia asioita nyt olenkaan saanut vuosien saatossa kuulla, mutta jos toinen ei tunnu yhtään kiinnostavalta, niin en minä sellaisen henkilön kanssa ala väkisin mitään yrittämään. Sieltä parisuhteesta on hyvä antaa toiselle treffailuvinkkejä, jos on itse käynyt treffeillä vuosia sitten, jos sitäkään, eikä tiedä mitään nettideittailusta. Sitapaitsi, nytkin olen käynyt treffeillä miesten kanssa, jotka eivät kirjoittelun aikana tuntuneet ehkä omimmilta, mutta ihan ok:ltä, joten mielestäni en ole nirsoillut. Pitäisi ehkä luottaa siihen omaan vaistoon, koska ne, jotka kirjoittelun aikana ovat tuntuneet kiinnostavimmilta, ovat olleet mielestäni kiinnostavimpia (mutta he eivät sitten olleet kiinnostuneet musta sitten ollenkaan :) Joo, mutta yhdet treffit lähempänä treffailun hylkäämistä, neljät tuskalliset treffit suostun vielä kärsimään, mutta jos niistäkään yksikään tapaaminen ei ole edes ok (ei siis tarvitse johtaa mihinkään), niin sitten luovutan ainakin hetkeksi tai vaihdan treffi-sivustoa tai jotain.

Numero 7

Oh my. Jos vielä viidet seuraavat treffit ovat tällaisia, niin lopetan tämän touhun kyllä alkuunsa. No, tulipahan käytyä kävelyllä, mutta olisin kyllä sen pari tuntia, mitä junamatkoihin ja kävelylenkkiin meni voinut käyttää paremminkin, kuten kävellen yksin. Tyyppi oli, no, aika kamala. Jo tervehtiminen meni mynkään ja hän ei oikein saanut sanottua mitään. Tiesin, että tästä tulee äärimmäisen pitkältä tuntuva kävelylenkki. No, puhuin siinä sitten lämpimikseni vajaan tunnin ja onneksi treffikumppanikin käveli melko rivakasti, niin tuska loppui kohtuullisen pian. Onnea vaan hänelle etsintöihin...

Torstai oli toivoa täynnä

Eilen mulla oli synttärit. Ne olivat oikein onnistuneet ja olin hetken oikeasti iloinen. Mun syntymäpäivä oli paljon parempi kuin edellinen, silloin E vei minut syömään. E vei aina lahjaksi syömään, kun ei se muuta keksinyt. Ravintola oli ihan kiva ja ruoka hyvää ja lahja hyvä, mutta meidän välillä oli jo särö. E oli jo satuttanut minua liikaa kesän aikana ja minä varmaan myös häntä. Me oltiin jo vaivautuneita ja meillä ei ollut enää yhteyttä, en enää tiennyt, mistä E:lle puhua, se oli vain jotain näytelmää.

Tämä syntymäpäivä sen sijaan oli iloinen. Aloitin aamun työmatkalla, johon yhdistin myös vähän liikuntaa. Vaikka mun polvi on tosi pahassa kunnossa, niin lääkäri käski yrittää lenkkeillä sillä pikkaisen ja niinpä aamulla juoksin sen kymmenen minuuttia ja nautin joka hetkestä, mä kun rakastan juoksemista. Tein lyhyemmän työpäivän ja menin salille. Salin jälkeen meillä oli työporukalla ohjelmaa, mentiin syömään mahamme täyteen kakkua kakkubuffettiin :) Porukka ei toki tiennyt, että mulla oli synttärit, sattui vain sopivasti eiliselle. Kakkubuffetissa tuli tietysti paha olo (söin 6 palaa kakkua, yksi työkaveri söi 12!!!), mutta jatkettiin vielä suolaisen ruoan pariin. Sain synttäripäivänäni vielä lempijuomaani kokista ja iltaa jatkettiin vielä sitten oluellekin. Lopulta kotiuduin mukavan illan päätteeksi kymmenen jälkeen ja kotona mua odotti monta synttärikorttia ja postissa on vielä joku mysteeripakettikin. Aloin itkemään - ilosta. Jos joku olisi sanonut mulle tammikuussa, että mulla olisi näin mukava synttäripäivä, niin en olisi ikinä uskonut, mutta niin se vain on, elämä on voittanut aika lailla. Vielä on paljon asioita, jotka vihastuttavat ja itkettävät, mutta ei enää joka tunti, päivä tai viikkokaan. Taidan sittenkin selvitä tästä erosta.

Hallelujaa!

En ehkä itsekään usko tätä todeksi, mutta E on vihdoin lopettanut sen meidän yhteisen tilin! Tämä tosin vaati tiettyä kiristystä, etten suostu edes keskustelemaan asunnon myynnistä ennen kuin tämä on tehty, mutta ihan sama. Alan oppimaan keinoja, joita E:n kanssa on vain pakko käyttää.

Treffeillä

No, nyt on oltu treffeillä. Aika monillakin itse asiassa. Ohessa kertomusta ei niin onnistuneesta aloituksesta:

Numero 1. Vähän lenteli mahanpohjassa ennen kuin lähdin kotoa, kun enpä ole treffeillä vähään aikaan yllättäen käynyt. No, tavattiin ja mentiin syömään. Aika pian kyllä ainakin itselle selvisi, että eipä taida olla ihan mun tyyppiäni tämä mies, mutta hänen kanssaan oli ihan mukava jutella, joten olipahan ruokaseuraa. Parisen tuntia kuitenkin juteltiin, sitten lähdettiin omille tahoillemme. Mies alkoi siinä ruokapaikasta poistuessamme selittämään, että kyllä sen tietää heti ensimmäisellä sekunnilla, että voiko tästä tulla jotain vai ei. Meinasin siihen todeta, että hei, ei paineita, ei muakaan kiinnosta, ei sun tarvitse selitellä, mutta totesin sitten vaan, että joo. No, mies halasi (miksi, jos ei kiinnosta??) ja sanottiin moi. Ihan hyvä fiilis silti jäi, vaikka kyllä yhteisymmärrys siitä, että kumpaakaan ei kiinnosta oli varmaan aika selvä ihan heti aluksi.

Numero 2. En oikeastaan edes tiedä, miksi lähdin tämän henkilön kanssa treffeille. Ärsytti jo etukäteen. Ensinnäkin hän oli ihan liian vanha minulle (siis yli kymmenen vuotta vanhempi), toisekseen hän yritti jo viestejä vaihdellessaan tehdä ihan liikaa vaikutusta ja oli muutenkin jotenkin ahdistava. Ihan avoimesti kertoi googlanneensakin minua heti ekasta viestistä lähtien. En todellakaan ymmärrä, miksi ikinä vastasin hänelle. No, treffeistä jo sovittuamme, hän muuttui vielä ahdistavammaksi, lähetteli mulle vielä jotain viestejä, joissa kertoi koko päivänsä kulusta (siis monta päivän aikana). En vaivautunut vastaamaan. En tiennyt miltä hän näytti, koska en pidä sitä niin olennaisena asiana, mutta olihan se nyt pikkainen yllätys kun hän näytti vielä ikäistään viisitoista vuotta vanhemmalta... Kun itse en näytä ainakaan kovin vanhalta, niin hän olisi hyvin voinut olla isäni, toivottavasti kaikki meidät yhdessä nähneet ajattelivat niin... No, treffit olivat onneksi sentään siedettävät, vaikka mies olikin melkoinen besserwisser ja yritti edelleen todistaa olevansa mahtava. Hän oli vakuuttunut siitä, että tiesi tasan tarkkaan, että eräs mun opiskeleman alan ongelma, jota on tutkittu jo puoli vuosikymmentä tuloksetta ja josta hän ei tiennyt mitään, on ihan helppo ratkaista jne. Onneksi oltiin liikkeellä arki-iltana, joten oli helppo lähteä melko aikaisin kotiin. Kävellessämme rautatieasemaa kohti hän alkoi vielä kiilaamaan ja mä olin ihan, että apua ja pidin kädet tiukasti taskussa ja yritin mennä koko ajan kauemmaksi. Sitten hän ilmoitti, että olisi kyllä kiva tavata uudestaankin ja mä totesin, että sorry, mutta ei olisi. Toivotin hyvää jatkoa ja olin huojentunut, että pääsin pois.

Numero 3. Tämä mies vaikutti minusta ihan mukavalta ja kiinnostavalta. No, tunne ei varmaan ollut alkuunkaan molemminpuolinen, sillä miehellä oli todella iso kiire pois. Hän ei kysynyt minulta mitään ja vastaili todella välttelevästi kysymyksiin, ei edes yrittänyt olla kohtelias. Mietin jälkikäteen, että olenko oikeasti niin kamala, että jo tunnin juttelun aikana pitää paeta kymmeneksi minuutiksi vessaan. Ehdotti, että jospa lähdetään kotiin ja sitten totesi, että hänen bussinsa meneekin juurikin nyt, halasi ja juoksi bussiin. Se siitä sitten. En kyllä ymmärrä, miksi miehet, jotka eivät ole yhtään kiinnostuneita, halaavat treffien päätteeksi? Miksi ei vain totea, että oli kiva tavata ja moi? Vähän jäi paha maku tästä jotenkin, toinen kun ei edes yrittänyt olla kohtelias (niinkuin numero 1, joka sai kyllä täydet pisteet käytöksestään).

Numero 4. En tiennyt, miltä tämäkään henkilö näyttää, mutta edelleen, se ei ole mulle mikään kovinkaan suuri kynnyskysymys (paitsi jos näyttää kuusikymppiseltä, niinkuin numero 2). Mies oli ihan ok, mutta ei tuntunut yhtään miltään. Siis ei yhtään. En itse usko, että ihastun  ensisilmäyksellä, mutta pitäisi toisen nyt tuntua edes vähän joltakin. Nyt fiilis oli sama kuin juttelisin jonkun vakuutusvirkailijan kanssa puhelimessa mun vakuutuksista. Mietin kuitenkin, että jos toinen haluaa nähdä uudestaan, niin haluanko itse. Pari tuntia ehdinkin miettiä kunnes tuli viesti, että olisi kiva nähdä uudestaan, mutta siinä vaiheessa olin jo tullut siihen lopputulokseen, etten oikeasti voisi kuvitella eläväni kyseisen henkilön kanssa elämääni, se kuuluisa kemia vain puuttui ihan täysin. Ihan ok oli kuitenkin tavata, no hard feelings.

Numero 5. Kauhutreffit. Sen jälkeen kun oltiin sovittu tapaamisesta, mieheltä tuli vielä joku viesti, joka oli ihan erityylinen, kuin edelliset viestit ja epäilykseni heräsivät. Tavattiin lauantai-iltana ja mies oli aivan erityylinen kuin olin käsittänyt. Hän oli epäsiisti (kannattaisiko laittaa puhtaat vaatteet treffeille??) ja ei edes muistanut, että on viikonloppu. Ehkä ei mun suuri rakkauteni... Treffit oli tosi piinalliset, mutta yritin silti kysellä häneltä harrastuksistaan jne. Mietin, koska kehtaan lähteä kotiin, mutta onneksi mies kysyi, että haluatko jo lähteä kotiin (voi apua, toivottavasti en ollut niin inhottava, että piinani näkyi niin selvästi) mihin totesin, että eiköhän tästä voisi... Onneksi hänkin varmaan ajatteli minusta samalla tavalla, että en ole hänen tyyppiään. Näillä treffeillä alkoi ketuttamaan ihan todella, että joudun tekemään tätä, muut ovat olleet ihan ok tapaamisia, mutta tämä oli niin piinallista, etten oikeasti kyllä haluaisi tällaisia treffejä enää kertaakaan.

Numero 6. Tämä oli vähän samanlainen keissi kuin numero neljä. Mun mielestä mies vaikutti ihan kivalta, mutta hän taisi päättää heti, että mä en ole kiinnostava. Käytiin sitten kuitenkin kaljalla. Tämä tapaus onnistui nyt sentään käyttäytymään vähän kohteliaammin kuin numero 4, mutta eipä hänkään minulta mitään kysynyt ja mulla oli koko ajan sellainen tunne, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa - ainakaan minä, kyllä hän siis itsestään kertoi asioita kun kyselin. No, puolitoista tuntia istuttiin, sitten hän ei enää jaksanut vaan sanoi, että pitäisi tästä lähteä.

Alkuun innostus treffailuun oli aika kova ja itsetunto kohosi, kun tuntui, että olen kiinnostava muiden mielestä. Viestejä tuli aika monta ja tuntui, että ehkä tämä tästä. No, suuri osa viesteistä oli kyllä joiltakin ulkomailla asuvilta, liian vanhoilta tai olivat max yhden lauseen pituisia. No, eipä siinä mitään, myös mukavan oloisilta miehiltä tuli viestejä ja treffejä tulikin sovittua (kuten yltä voitte lukea) aika monet, mutta menestys ei nyt ole ollut kovinkaan suurta, joten vähän kyllä on innostus laantunut. No, ehkä tämä tästä, en mä nyt yhden viikon perusteella ajatellut lopettaa tätä, mutta täytyy yrittää olla toivomatta liikoja, kunhan ei tulisi enää niitä kauhutreffejä ja kunpa ne, jotka eivät ole minusta yhtään kiinnostuneita pystyisivät nyt edes vähän kohteliaammin käyttäytymään kuin numerot 3 ja 6... Ja miksi ne, jotka eivät ole yhtään kiinnostuneet minusta, tuntuvat minusta kaikista kiinnostavimmilta?

15. Suhteet

Tässä Fisherin luvussa puhutaan paljon ns. kasvattavista suhteista, jotka tapahtuvat eron jälkeen. Nämä voivat olla ystävyyssuhteita tai rakkaussuhteita ja niissä käyttäydytään usein paljon paremmin kuin päättyneessä parisuhteessa. Mikäli suhde on rakkaussuhde, on se helposti ns. laastarisuhde, joka ei todennäköisesti onnistu. Tällaisessa suhteessa odotetaan toiselta liikaa ja aluksi se tuntuukin siltä, kunnes totuus paljastuu (koska olen vielä kostomielellä, toivon tietysti, että E:lle ja toiselle käy juurikin näin ;) Toki tällainen suhde voi onnistuakin. Itselläni ei ole ollut minkäänlaista vipinää eron jälkeen, mistä ihmeestä minä sellaista olisin edes saanut? (No, E:hän toki totesi, että voisin löytää työpaikalta jonkun kivan pojan, huhhuh, enköhän minä halua ihan miehen, enkä poikaa). No, ehkä uuden suhteen aika joskus tulee (toivottavasti, sekä iloiset, että surulliset hetket vain ovat niin paljon parempia, kun ne voi jakaa toisen kanssa). 

Tämän suhteen olenkin nyt aktivoitunut loman jälkeen. Loma oli tosi mahtava ja tunsin itseni ekaan kertaan yli vuoteen onnelliseksi. Oli vaan niin mukavaa, vaikkei reissussa mitään ihmeellistä tapahtunutkaan. Harppasin kerralla todella paljon eteenpäin. Loppuviikosta aloin jo miettimään, että olisi kiva tavata joku tai ainakin viritellä joitakin verkkoja vesille ja niinpä tein nettitreffiprofiilin ja mulla on jo treffitkin tiedossa. Jos niistä ei tule mitään, niin ei se haittaa, ainakin havaitsin, että voin olla miesten mielestä kiinnostava, vaikka laitan kuvanikin näkyviin (tämä on itselle aika hankala juttu). Olipa sielä muuten aika moni työkaveri ja tutuntuttukin, mutta heidät ajattelin kyllä kiertää kaukaa, koska eivät ole kyllä mun tyyppisiä miehiä, niin mukavia kuin ovatkin. En silti oikeasti ymmärrä, miksi työkaveri oli käynyt mun profiilissa, toki profiilikuvasta ei heti ehkä tunnista mua, kun laitoin kasvokuvan vasta toiseen kuvaan, jota ei heti siinä profiililistassa ole, joten toivon, että se oli sitä, eikä sitä, että haluaa tirkistellä, mitä itsestäni kirjoitan profiiliin... On muuten suoraan sanottuna itse asiassa vähän kiusallista, kun tiedän, että hän kävi mun profiilissa ja hän tietää, että minä tiedän hänen käyneen. No, toivottavasti mulla on tästä treffailusta jotain positiivista kerrottavaa jossain vaiheessa, jääkää kuulolle. 

Lomalla

Sieltä se sitten tuli: Loma. Se, mitä pelkäsin tossa keväällä vielä ihan kamalasti. Että miten pärjään ja kestän loman. Sain kuitenkin sovittua, että pidän vain viikon lomaa näin kesällä ja talvella sitten lisää. Viikkokin yksinään voi toki olla pitkä aika, mutta nyt minulla on tekemistä, kun lähden reissuun ulkomailla, paikkaan, missä asuin puoli vuotta muutama vuosi takaperin. Näen ne muutamat tutut, joita minulla sieltä on ja fiilistelen. Olen oikeastaan hyvällä mielellä. Tosi hyvällä mielellä! Mähän ihan olen odottanut tätä reissua!

No, E nyt ei taaskaan hoida mitään asioita, mitä on luvannut, mikä tietysti ärsyttää. Itse olen päättänyt alkaa käyttäytymään samalla tavalla, vaikka se hieman sotiikin arvojani vastaan, mutta en todellakaan aio vaan hoitaa kiltisti asioita, kun E lusmuilee. Ilmoitin siis hänelle ihan tämän. Niin, siis meidän yhteisen tilin lopettaminen ei toki onnistu vain minulta, vaan pitää saada E:ltä valtakirja. Sitä ennen E:n on kuitenkin käytävä konttorissa lakkauttamassa korttinsa, joka on tuohon tiliin liitetty. Yli kuukausi sitten tämän E:lle selitin ja hän lupasi tehdä tämän. Yllättäen ei ole tehnyt (kortti on alunperin tilattu mun kautta, joten näen sen omassa verkkopankissani). No, nyt kun E tosiaan katkaisi multa ne sähköt, oli tullut loppulasku (eli sähkösopimnus oli E:n nimissä, joten laskut menivät tietysti hänelle). Ilmoitin sitten, että en aio maksaa tuota E:lle ennen kuin hän on hoitanut tuon pankkiasian. No, E teki valtakirjan, kysyi, onko kaikki ok. Vastasin, että ei kun se kortti pitää lakkauttaa. No, E:stä ei kuulunut mitään. Kysyin sitten tällä viikolla, että mitä meinaa tehdä, etten tosiaan maksa laskua itse, enkä myös E:lle, ennen kuin hän on hoitanut nuo pankkiasiat. Sitten tuli viesti, että no kai hänen on sitten pakko käydä sielä konttorissa, hoitaa ensi viikolla, maksaa laskun nyt kuitenkin... Saas nähdä, onko tuo kortti ikuisesti sielä minun pankkitiedoissani. Ärsyttää, kun E ei suostunut lähtemään kanssani pankkiin silloin joskus tammi/helmikuussa, niin asia olisi jo hoidettu. Nyt sitten vänkään ja vänkään asiaa. Eihän tuolla muuten olisi väliä, mutta en minä halua nähdä joka kerta verkkopankissani yhteistä tiliä. Onneksi noita hoidettavia asioita ei enää ole montaa. Oikeastaan vaan asunto (no, pikkujuttu...) tuon tilin lisäksi.

No, tätä reissua ja lomaa ei E pilaa. Eikä  mikään muukaan. Vihdoin olen päässyt siihen tilaan, että osaan ainakin vähän jo nauttia elämästäni. Ja sekös vasta onkin kivaa :)

Apatiaa

Vaikka viikonloppu olikin kiva (ensin perjantai meni työkaverin läksiäisissä ja sen jälkeen vielä vikan junan menoon asti kesästä nauttiessa keskustassa) ja ystävä perheineen (johon  kummilapseni kuuluu) oli, niin jotenkin nyt apatia iski. Ehkä se on vain väsymystä helteestä ja parin vilkkaan lapsen seurasta (lapset ovat siis silti niin kivoja, kyllä siinä tuntee olevansa tärkeä, kun vain minä kelpaan lasten seuraksi kahvikuppikaruselliin Lintsillä), mutta ehkä siinä on muutakin. Terveysongelmat ovat yksi iso juttu, käsi on taas kipuillut ja jotenkin kehitin muutama viikko sitten itselleni polvikivun, joka on oikeastaan vain pahentunut, vaikka olen pitänyt jo monta viikkoa taukoa urheilusta (taas). Urheilu on ollut mulle aina hyvää terapiaa, tapa tyhjentää aivot ja taas se on tauolla loputonta kuntoutusjumppaa lukuunottamatta :( Ja siis urheilu oli mun elämäntapa, jonka perään olen haikaillut jo miltei pari vuotta pystymättä siihen palaamaan.

Toinen iso syy apatiaan kyllä myös selvä. Olen huomannut taas ajautuneeni tapaan katsella ihmisten vasempia nimettömiä ja miettiä, että miten nämä kaikki muut onnistuvat ja minä en - harrastin tätä siis myös pitkänä sinkkuaikanani ennen tätä mennyttä suhdetta. Niin, tuntuu, että tässä yhteiskunnassa ihmisen onnistumisen mittari on avioituminen tai vähintään parisuhde ja mikä surullisinta - jään kyseisestä ajatuksesta kiinni niin usein itsekin. Olen muuten oikeasti aika onnistunut elämässäni, mulla on hyvä työ, hyvä koulutus, mulla on ystäviä jne. jne. Mutta näissä miesasioissa tunnun olevan aivan törppö, mistä hyvänä lisäosoituksena nyt tietysti tämä ero, mutta myös sitä ennen ollut, suoraan sanottuna p***a parisuhde. Tästähän onkin sitten taas helppo päästä siihen inhottavaan ajatusluuppiin, jossa voi vaan todeta, että itsessä on vikaa, en minä mitään parisuhdetta ansaitsekaan jne. Ei ole ihan kovin hedelmällinen tuo ajatuskuvio. No, ehkä tämä tästä. Jossain surkeuden puuskassa mietin jo deittiprofiilin perustamista, mutta hylkäsin ajatuksen. Ei vielä. En ole vielä valmis tuollaiseen systemaattiseen seuranhakuun. Mun kokemukset nettideiteistä on ehkä vähän huonot. On sielä mukaviakin ihmisiä, mutta pinnallisuus jyllää melko lailla. Mulle on sanottu (tai siis kirjoitettu) päin naamaa, että olen ruma, ulkonäköni ei ole riittävä jne. Juu, en mä mikään kaunotar toki ole, mutta en mä nyt mielestäni rumakaan ole, ihan tavallinen. Ja mulla on oikeasti mielestäni ihan kauniit hiukset ja kroppakin on jees. Toki, jos mun ulkonäkö ei miellytä, niin on jokaisen oikeus olla mun kanssa treffailematta, mutta ehkä voisi vain todeta, että ei enää kiinnosta, eikä todeta, että oot liian ruma mulle. Niin, mutta siis koska mun itsetunto ei vielä kestä mitään tuollaisia kommentteja vielä, niin nettiprofiilit saavat vielä antaa odottaa itseään, ehkä sitten syksyllä.

Oletko jo ollut iloinen?

Puoli vuotta sitten se tapahtui, kun E jätti minut (toteamalla, että haluaa olla yksin, mikä ei tietenkään ollut totta, mutta tällä kommentillahan siis hänen mukaansa vain suojeltiin minua, pah). Pari päivää tai viikkoa sen jälkeen olen kirjoittanut kalenteriini tämän päivän kohdalle: "Oletko jo ollut iloinen?" No, olenko ollut? Ehkä välillä, hetkiä, vähän. En mitenkään kovin iloinen tai onnellinen, mutta ihan ok on ollut jo paljon. E:n käydessä keskiviikkona tajusin myös vihdoin, että pärjään paremmin ilman häntä nykyään. Siis todella paljon paremmin. Se on jo jotain. Ei tämä puoli vuotta ole helppoa aikaa ollut, mutta olen oppinut paljon itsestäni, menneestä parisuhteesta, siitä, mitä en halua enää joutua kokemaan ja siitä, mitä itse voisin tehdä paremmin.

Enää ei ole myöskään koko ajan sitä toisen (ei siis välttämättä E:n) kaipausta vaan alan olemaan ihan itsenäinen yksikkö. Tietysti yksinolossa on hankaluuksia, mulla kun ei ole sinkkuystäviä (siis ainoastaan työkavereissa on muutama sinkku, muuten en sellaisia ihan oikeasti tunne!), joiden kanssa voisi reissata pitempiä reissuja tms, mutta muuten menee ihan jees. Kyllä tämä tästä, puolen vuoden päästä ollaan varmasti jo melkoisen hyvässäkin kuosissa, kun nytkin menee jo näin hyvin. Ehkä en edes huomaa sitä vuosipäivää, sillä tätä puolivuotispäivääkään en olisi muistanut, jos ei kalenterissa olisi tuota kysymystä lukenut.

Minä aion vielä olla iloinen.

Selvisin...

No niin, E:n vierailu kesti noin kymmenen minuuttia. Vei tietokoneensa ja osan kirjoistaan. En huutanut, en raivonnut, en romahtanut, mutta itkin kyllä vähän. Itkin kun kysyi, että miten nuo minun terveysongelmat voivat ja kerroin, että yksi ongelma ratkesi ja että se oli ihan vain lääkäristä kiinni ja olisi ollut kiva päästä ongelman löytävälle lääkärille aiemmin, mutta kun E ei viime kesänä sitten halunnutkaan auttaa (siis E lupasi kysellä tutultansa lääkäreitä, koska tämä tuntee monia hyviä, mutta sitten ei suostunutkaan lähettämään tekstiviestiä tälle henkilölle, kun oli puoli vuotta aiemmin kysynyt lääkäreitä käsiongelmaani liittyen, niin olisi ollut liian noloa kysyä taas, jos toinen vaikka hermostuu), niin mahdollisuus meni. Itkin myös, kun E alkoi jankkaamaan hinnanalennuksesta kämpän suhteen ja totesin, että hän kyllä tietää mun rahavarat ja menot oikein hyvin ja sen, että paljonko mulla on lainaa ja että ei mun taloudellinen tilanne tän asunnon vuoksi nyt ihan loistava ole. Totesin myös, etten halua sekuntiakaan täälä enää asua, koska mulle on tehty täälä niin paljon pahaa. E:hän siihen sitten totesi, että niin on hänellekin. Ei sitten huomannut, että meissä on se ero, että mä edelleen asun täällä... Muuten E oli kyllä oikein ystävällinen ja kun sanoin, että välittäjä oli virhevalinta, niin oli jopa samaa mieltä.

Mua ei harmita yhtään, että itkin. Saipahan E huonon omantunnon, jos hänellä sellainen on, vaikka eihän se mua nyt varsinaisesti auta, mutta jotenkin ajatus lohduttaa. Ja mulla on oikeus itkeä, jos itkettää. Sitä paitsi yritin taistella itkua vastaan kyllä ihan kunnolla, eli ei tää mikään tietoinen itkuun purskahdus ollut. Selvisin siis ihan kunnialla kuitenkin ja olen siitä ylpeä.

Pelottaa

E tulee käymään keskiviikkona. Hakemaan jotain kirjojaan ja tietokonettaan. Ja tuomaan paperin asunnonvälityssopimuksen jatkosta allekirjoitettavaksi (välittäjähän siis vaivautui lähettämään sen mailin, missä sopimus oli, ihan vaan E:lle ja kaikkea muutakin säätöä tässä on ollut asian tiimoilta). Niin, mutta mua pelottaa tuo tapaaminen. En ole tavannut E:tä neljään kuukauteen. En ole tavannut häntä sen jälkeen kun oli varmaa, että ovat sen toisen kanssa virallisestikin yhdessä (se toinen lienee muuten saanut jo avioeron, joten onnea vaan!).

Pelkään, että skitsahdan. Pelkään, että romahdan. Pelkään, että käyttäydyn taas kuin hullu. Pelkään. Vihaan jo valmiiksi keskiviikkoa.

Perjantaina tulee muuten kuluneeksi jo puoli vuotta erosta. E ja se toinen ovat olleet yhdessä (ainakin epävirallisesti) jo seitsemän kuukautta, ehkä jopa kauemmin.

Tänään pelottaa pitkästä aikaa se, että saanko unta.

14. Luottamus

Kolmas yksinäinen viikonloppu putkeen... Jostain kumman syystä tämä viikonloppu on mennyt paljon paremmin kuin edellinen, vaikka olen tehnyt paljon vähemmän ja en ole oikein voinut edes urheilla. Olen kyllä saanut aikaiseksi pakattua taas pari laatikkoa (pakkaan valmiiksi tavaroita, joita ilman pärjään vaikka muuttoon menisi pitkäkin aika vielä, jotta muuttostressi pienenisi edes vähän), pessyt loputkin matot, siivonnut jne. Ehkä tämä on ollut helpompi viikonloppu, koska perjantai oli mukava töissä, ja töiden jälkeen vielä kotimatkaakin kuljin työkaverin kanssa, joten yksinäisyys ei alkanut jo perjantaina. Lisäksi puhuin eilen puhelimessa ja tänäänkin on samaa luvassa, joten en ole ehtinyt oikein edes haikailemaan :) Ensi viikonloppuna taas lähden kotiseuduille ja tiedossa on sosiaalista toimintaa moneksi päiväksi putkeen, joten mikäpä sen mukavampaa.

Sitten taas Fisheriin. Tässä Fisherin luvussa, joka liittyy luottamukseen, puhutaan ensin erilaisista suhdetyypeistä. Suhde voi olla suhde, missä nojataan toisiin, eli ollaan riippuvaisia, toisaalta se voi olla myös tukahduttava, jossa todetaan esimerkiksi, ettei voi elää ilman toista jne. Toisaalta suhteessa toinen voi pitää toista jalustalla tai suhde voi olla ns. isäntä-orja suhde. Toisaalta on selät vastakkain -suhde, jossa nojataan toiseen, muttei kuitenkaan katsota samat suuntaan tai sitten on marttyyri-suhde. Onneksi lopuksi kuvataan vielä terve suhdekin!

Minun ja E:n suhde oli varmaan vähän kaikkia noita epäterveitä suhteita. Tunnustan vihdoin, että olin E:stä ja hänen hyväksynnästään riippuvainen, toisaalta alussa tukahdutumme toiselle ja E piti selvästi minua jalustalla. Jossain vaiheessa hän myös totesi olevansa minun orjani (mitä hieman kyllä ihmettelen, en ainakaan kokenut toimivani näin, mutta ehkä hän koki, toisaalta ehkä tämä oli taas marttyyriuta). Selät vastakkain suhteessa olimme lopussa (Fisherkin toteaa, että monet ovat tässä tilanteessa juuri ennen eroa) ja itse koin olevani E:n kanssa marttyyrisuhteessa, E:hän osasi ihan mahdottoman hyvin olla se marttyyri, mikä on todella inhottava keino syyllistää toista täysin.

Luottamus on tärkeä asia. Eron - ja erityisesti petetyksi tulemisen jälkeen - toiseen luottaminen ei ole helppoa. Tiedän, että tämän kokemuksen jälkeen minun on varmasti vaikea luottaa toiseen. On kuitenkin uskallettava. E oli poikkeustapaus, häneen ei voinut luottaa monessakaan asiassa. Ympärilläni on kuitenkin monia hienoja esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat luotettavia, kaikki ystäväni esimerkiksi! He ovat jotain ihan muuta kuin E, jolle nyt lupausten antaminen merkitsi vain sanahelinää ja joka katsoi olevansa oikeutettu tekemään asioita, mitä hän ei muilta sallinut. Onneksi en joudu enää kestämään sitä, minun oikeustajuni oli joskus todella pahasti koetuksella E:n kanssa.

Vielä muutama sana luottamuksesta Fisherin ulkopuolella. Niin, olen ehkä puhunut ristiriitaisesti luottamuksestani E:hen. En luottanut ja toisaalta luotin. Minä tosiaan luotin siihen, ettei E koskaan pettäisi tai tekisi väärin ns. isoja asioita. Toisaalta,  pienissä asioissa hän osoittautui täysin epäluotettavaksi ja aina tällaisen tapauksen jälkeen kesti hetki, että luotin häneen näissä asioissa. No, sitten tuli taas seuraava vale jne. Inhottavaa oli, että E syytti minua siitä, että minä en luota häneen. Hän oli juuri jäänyt valheesta kiinni ja sillä sekunnilla minun olisi kuitenkin pitänyt luottaa häneen! Argh. Ja entä se, että hänen mielestään ratkaisu siihen, ettei hän pitänyt lupauksiaan oli se, ettei enää lupaa minulle mitään, eikä suinkaan se, että olisi pitänyt lupauksensa - tai edes yrittänyt sitä kovasti. Voi morjens, sanon minä, miksi ihmeessä en lähtenyt aiemmin? On vain nyt hyväksyttävä se seikka, että E:n kanssa arvostelukykyni petti. Hän ei ollut luottamukseni arvoinen, mutta se ei tarkoita sitä, etteivät muut ihmiset voisi olla.

Yksinäisyydestä

Olen miettinyt sitä, miksi en lähtenyt viime kesänä ja taidan tietää syyn. Yksinäisyys. Nyt se on nimittäin iskenyt päälleni ihan tosissaan, se, mitä pelkäsin niin kovasti eron jälkeen ja mitä silloin ei tullut. Vietän illat yksin, viikonloput yksin. Toissa viikonloppuna olin sentään 'sosiaalinen', kun kävin yksin ravintolassa syömässä ja puhuin tarjoilijan kanssa (olen muuten aika ylpeä itsestäni, kun selvisin koko ravintolakeikasta niin hienosti, pelkäsin ihan kamalasti etukäteen ja mietin, kuinka säälittävä olenkaan, mutta ei se ollut säälittävää, se oli vain haikeaa).

Tänä viikonloppuna puhuin kolme minuuttia puhelimessa äidin kanssa, vaihdoin pari tekstiviestiä  ja siinä oli sosialisoitumiseni. Eli olen siis viettänyt ihan yksin aikaa. Olen toki tehnyt vaikka mitä, urheillut, katsellut leffoja, pessyt mattoja, tehnyt ruokaa, käynyt kaupassa ja taidenäyttelyssä. Viettänyt ihan mukavaa aikaa. Yksinäisyyteni on hieman ristiriitaista, sillä viihdyn kyllä ihan yksinäni ja itsekseni, mutta samalla toisen ihmisen kaipuu on valtava. Olisi kiva turista ihan vain tavallisia asioita, kertoa, mitä söi lounaaksi töissä tai kuinka aamulla näki oravan. Niitä asioita, mitä kerrotaan kun nähdään usein, ihan tavallisia asioita.

Osaltaan olen onnellisempi ilman E:tä. Ei pettymyksiä, valheita ja surkeutta. En ole enää samalla tavalla vihainen ja ole niin räjähdysaltis kuin E:n kanssa. Toisaalta olen myös onnettomampi ilman E:tä. Minulla ei ole läheistä ihmistä, ei ketään jolle voisin soittaa ihan koska vaan ihan tavallisista jutuista, tai ketään, kenen kanssa käydä kaupassa. Minua ei hylätä koko ajan, koska minulla ei ole ketään, joka minut voisi hylätä.

Siksi en lähtenyt viime kesänä, sillä pelkäsin tätä yksinäisyyttä. Siksi annoin E:n kohdella minua niinkuin hän kohteli, koska olin valmis kestämään sen ilman tätä yksinäisyyttä. Jos ei ole kokenut tällaista yksinäisyyttä itse, ei sitä voi ymmärtää. Henkilön, jolla on aina ollut joku, on vaikea ymmärtää, miksi ei halua mennä yksin leffaan. Ei se ole se juttu, että ei voisi mennä yksin. Se on se, kun muistaa taas siellä leffateatterissa, kuinka tämä on se oletusarvo, se, että teen yksin asioita.

Loppuun haluan todeta vielä muutaman sanan tämän mahdollisesti lukeneille ystävilleni. En halua, että kukaan teistä nyt kokee huonoa omaatuntoa tämän kirjoituksen vuoksi. Te olette tänä vuonna antaneet minulle niin paljon tukea ja apua, etten voi koskaan kiittää siitä tarpeeksi. En oleta, että olette minuun aina yhteydessä tms tai teillä on minulle yhtään enempää aikaa kuin nytkään. Teillä on omat elämänne, joita teidän kuuluu elää ja minä olen yksi pieni osa niitä, kuten tekin olette pieni osa minun elämääni. Te teette jo nyt riittävästi. Minun yksinäisyyteni johtuu monista asioista (paikkakunnan vaihto, ujouteni, oma saamattomuus jne), mutta te ette ole se yksi syy, ette millään tavalla. Ja minä pärjään kyllä, olen aina pärjännyt ja lupaan nytkin pärjätä - joskus paremmin, joskus huonommin.

Irtipääsemisen vaikeutta

Ei ole huvittanut viime aikoina kirjoitella, vaikka ehkä olisikin aihetta ja aikaakin ollut. Olen muistellut viime kesää ja sitä, mitä tapahtui tasan vuosi sitten. Kuinka E asui pois kotoa kolme viikkoa ja minä itkin tuon ajan yksinäni. Kuinka E syytti omista teoistaan minua, eikä ottanut vastuuta. "Jos sinä et olisi ollut vihainen, niin minä en olisi sanonut niin ja näin." Niinpä niin, jos minä olen vihainen, niin oikeuttaako se sanomaan päin naamaa minua huoraksi tai että "Vihaan sinua.", eikä silloin tarvitse pyytää anteeksi. En puolustele omia tekojani, mutta ei ole mielestäni reilua myöskään syyttää minua omistaan.

Minun olisi pitänyt lähteä vuosi sitten, tiedän sen nyt. Olisin säästynyt niin kovin paljolta. Toisaalta, kai näin oli tarkoitettu ja kai tästä seuraa jotain hyvääkin. Olen käynyt monia asioita läpi ja oppinut itsestäni ja käyttäytymisestäni asioita. Toivottavasti en toista enää samoja virheitä ainakaan siinä mittakaavassa kuin aiemmin.

Toisaalta välillä olen muistanut ne hyvät jutut. Olen päässyt vähän urheilemaan ja haikeus on sitä myötä iskenyt, kun muistan, kuinka mukavaa se oli E:n kanssa. Se oli jotain, mitä tuskin enää saan kenenkään muun kanssa. Työkoneellakin oli pari kuvaa niistä meidän kahden välisistä jutuista ja sitä myöden kyyneleet ovat välillä tulleet pintaan. Surua en ole vielä surrut loppuun selvästikään. Jonain päivänä muistan noita asioita niin, että mieleen tulee vain pieni haikeus, ja silloin on kai suru surtu.

Tuntuu, että olen jäänyt tähän asiaan liikaa kiinni. Ajattelen sitä edelleen päivittäin - en tietoisesti, mutta kyllä se vain jotenkin tulee mieleen ja tuollehan ei oikein voi mitään, en minä ainakaan pysty vaikuttamaan siihen, mitkä asiat yhtäkkiä putkahtavat mieleeni. Onneksi sentään tuo miettiminen ei ole enää pakkomielteistä, vaan pystyn ajatukset jotenkin työntämään taka-alalle tarvittaessa ainakin melkein aina.

Asuntoasian keskeneräisyys tietysti pitkittää prosessia, mutta sille en voi mitään. Kerroin E:lle jossain mailissa, kun keskustelimme autopaikasta (josta en todellakaan edes tiedä, että ottiko E sen vai ei, välittäjä oli häntä kehottanut autopaikan ottamaan, vaikka sitä ei voi 'periyttää' asunnon ostajalle), että jos halutaan, voi asunnon hintaa laskea sen pari tonnia, mutta se ei vaikuta hintaan, millä myyn. Kerroin toki myös, etten suostu kertomaan, millä hinnalla myyn, sillä kun ostimme asunnon, E kertoi muutamallekin välittäjälle ihan avoimesti maksimihintamme, ja muutenkin aion nyt yrittää pitää langat käsissäni edes tässä yhdessä asiassa. No, tähänhän E totesi, että emmehän voi suunnitella myyntistrategiaa, jos ei tiedä, millä hinnalla myyn ja että hän on minun puolellani ja minun pitäisi kertoa aikeistani hänelle. Silloin minulla kyllä aika paljon keitti yli. Ilmoitin, että en ole ihan kokenut hänen olevan minun puolellani pettäessään, jättäessään, syyttäessään ja kertoessaan häpeävänsä minua ja että eipä häntä ole tähän astikaan kiinnostaneet mitkään myyntistrategiat tai se, millä hinnalla suostun myymään. Totesin vielä loppuun, että hän kyllä tietää rahatilanteeni ja etten oleta saavani voittoa, välittäjän palkkion jne, joten siitä voi päätellä myyntihintaa. Ei ole vastannut. Minua kyllä kiukutti oikeasti niin kovin paljon tuo E:n maili. Minun vikanihan tässä on sekin, ettei asunto mene kaupaksi, kun emme voi suunnitella myyntistrategiaa. Pah, E:tä ei ole kiinnostanut asia tähän asti ollenkaan, mutta ehkä se toinen nainen on vihdoin saanut avioeron ja he suunnittelevat yhteenmuuttoa tms. No, tuohan ei minulle kuulu, mutta en todellakaan aio edelleenkään kärsiä tässä vielä viisinumeroista lukua tappiota, nelinumeroinenhan tappiohan tiedossa on jo varmasti.

Miksi oloni on edelleen tällainen? Miksi en pääse irti? Kuinka kauan tämä vielä kestää? Koska pääsen aloittamaan uutta elämääni, enkä leiju vain välitilassa? Miten oppisin elämään hetkessä niin, etten miettisi tulevaisuutta tai menneisyyttä?

13. Rakkaus

Alkuun pieni avautuminen. Tosiaan, eilen totesin, että paluu todellisuuteen ja sitä se todella oli. Tänään jatkettiin, kun E ilmoitti katkaisevansa sähkösopimuksen. Ne olivat siis hänen nimissään, ja oltiin sovittu, ettei irtisanota, vaan että maksan laskut, ettei tarvitse säätää, niin nyt herra sitten päätti kuitenkin sopimuksen vastaisesti katkaista sen. No, kiusa se on pienikin kiusa. Eipä tuo nyt niin kovin suuri juttu toki ole, mutta ärsyttää, että mikään ei pidä, mitä on sovittu!!! Unohdin muuten mainita, että juhannuksena näin molempina öinä unta E:stä. Sepäs oli 'mukavaa'. Molemmissa unissa E oli jo sen toisen kanssa, mutta yritin saada hänet pettämään sitä naikkosta kanssani. En muista, miten lopulta toisessa unessa kävi, mutta ensimmäisessä puoliksi onnistuin, mutta sitten E lähti pois. En halua nähdä enää unia E:stä!!! Mutta kaipa tuokin jotain kertoo, että E vielä pyörii niin vahvasti päässä. 

E:n pettäminen on tapetilla muustakin syystä. Havaitsin FB:n jostain päivityksestä serkkuni seinällä, että kummisetäni on mennyt naimisiin uuden naisystävänsä kanssa. Eihän siinä mitään, mutta setäni siis petti ja jätti kummitätini (joka on siis äitini sisko) muutamia vuosia sitten. Kummitätini oli aivan rikki. Nyt hän on jo onnellinen uuden miesystävänsä kanssa, mutta muistan kuinka hän haikaili kummisetäni perään. En ole kuullut kummisedästäni mitään heidän eronsa jälkeen, mutta nyt tosiaan havaitsin, että hänen uusi vaimonsa (eli tämä, kenen kanssa petti) oli kirjoitellut serkkuni seinälle juhannustoivotuksia. No, kuvaavaa oli, ettei edes muistanut serkkuni kumppanin nimeä vaan toivotti ihan väärän nimiselle henkilölle juhannuksia... Ja tuommoiseen kummisetäni sitten vaihtoi. Niin, kummisetäni oli muuten myös sellainen ihminen, josta kukaan ei olisi koskaan uskonut. Ja niinpä hän vain petti. Ja sai sen uuden vaimon eikä käynyt huonosti. Ei ole elämä reilua.

Elämä on jotenkin muutenkin vähän aneemista. En tiedä, mitä tapahtuu, pelkään, että käsi ei koskaan parane jne, en tiedä asunnonmyynnistä jne. Mietin, haluanko löytää ketään enää koskaan. Toisaalta olen kateellinen niille pareille, jotka selvästi pitävät toisistaan ja ovat niin kovin mutkattomasti yhdessä, mutta toisaalta haluanko ketään tähän? Onko minusta kenellekään kumppaniksi, olisiko parempi vain olla yksin? Ja jos haluaisinkin jonkun toisen, niin mistä ihmeestä minä hänet muka löytäisin?

No, sitten päivän aiheeseen, eli Fisher jatkuu. Mitä se on, rakkaus? Tätä pohditaan tässä luvussa, todetaan, että itseä pitää rakastaa ja että jotkut eivät opi rakastamaan kun epäonnistuneen suhteen purkamisen kautta. Tällöin suhteessa ei ole päässyt rakkausvaiheeseen, vaan on jääty haikailemaan rakastumista, juuri niinkuin meillä taisi käydä. Ainakin E sanoi, että hänen mielestään suhteessa voi olla koko ajan pakahtuneen onnellinen, minkä minä ainakin koin niin, että hän ei erota rakastumista ja rakkautta. Sitä minun mielestäni rakastuminen on, hullaantumista, järjetöntä onnea, taikaa. Entä rakastaminen? Se on enemmän taikaa, se on sitä, että yhdessä on hyvä olla, että haluaa hyvää toiselle ja itselleen, että on valmis auttamaan ja tukemaan toista, että toinen on tärkeä, mutta samalla ei itse uhraa itseään. Tätä meillä ei ollut, tuntui, että E joko uhrasi itsensä tai sitten hän ei halunnut olla minulle hyvä. Minäkin aloin loppuvaiheessa uhrata itseäni. Koska E valitti kotitöistä, totesin, että siivoan itsekseni ja kun E ei kestänyt sitäkään, että minä siivoan, kun hän esim. pelaa tietokoneella, niin siivosin sitten silloin kun E ei ollut kotona, eli käytin kaiken oman aikani tietoisesti kotitöihin, ettei E:lle tulisi vain paha mieli.

Fisher puhuu myös kypsästä, ehdottomasta rakkaudesta. Se on sitä, mitä ei tarvitse ansaita. Se vain on. Se on sitä, että rakastetaan, vaikkei olekaan käyttäytynyt mitenkään kehuttavalla tavalla. No, tässä on ainakin selvä kompastuskivi. En minä silloin oikein osannut rakastaa kun hän ei käyttäytynyt kehuttavasti. Eikä E:kään, kun hän oli minulle vihainen, hän todella vihasi minua. Sen näki. Se oli kamalaa. Hän myös sanoi niin, "Vihaan sinua." Sekin oli kamalaa. Minä en olisi koskaan sanonut E:lle, että vihaan häntä, vasta eron jälkeen olen häntä vihannut, mutten enää vihaa. Olen vihainen, toki, mutta en vihaa, ne ovat mielestäni eri asiat.

Ehdottoman rakastamisen pitäisi alkaa itsestään ja sitä on hyvä harjoitella itsellään. Ehdoton rakkaus kumppaniin ei ole niin helppo asia. On helppo rakastaa lapsiaan täysin ehdoitta, mutta entä kumppaniaan saati itseään. Niin, huomaan, että rakastan itseni hyviä puolia, mutta en koko minua, inhoan niitä huonoja taipumuksiani.

Useimmat ihmiset (kuten minäkin) keskittävät rakkauden toisiin ihmisiin, mikä tekee erosta niin vaikean, rakkauden kohde poistuu, tavallaan se kuolee. En yhtään ihmettele, että E:n oli helppo lähteä, hänellähän oli jo uusi kohde ja hän ei enää rakastanut minua, minä kyllä edelleen rakastin E:tä, ehkä vieläkin vähän. En rakastanut häntä varmastikaan koskaan ehdoitta, mutta se ei tarkoita, etten voisi edelleen vähän rakastaa häntä, tai niitä pieniä osia hänestä.

Paluu todellisuuteen

Mulla oli ihan mukava ja kohtuullinen jakso elämässä eron jälkeen tuossa vähän aikaa sitten. Vaikka jouduin esim. punkkaamaan vanhemmillani ja oli muutakin aika stressaavaa ulkoista asiaa elämässä, niin olo oli ihan jees. Juhannukseksi tuli yllätysohjelmaakin ja vaikka vietin sitä pariskuntien kanssa ja yksin nukkuen, niin oli mukavaa. Hermoja alkoi toki kiristelemään kyllä kotimatkalla, kun välittäjä vaivautui vihdoin ilmoittamaan itsestään miltei kolmen viikon hiljaisuuden jälkeen lähettämällä  tekstarin, että voisiko pitää yksityisesittelyn tänään. Eihän siinä muu auttanut kuin käyttää loppuilta siivoamiseen. No, on siitä siivoamisesta itsellekin hyötyä, joten lopulta ihan ok, vaikka todellakin rasitti alkaa siivoamaan juhannusväsymyksessä.

Tänään sitten mukavuusolo on tipotiessään kun E otti yhteyttä. Oltiin saatu autopaikka! No just, mähän tarvitsenkin autopaikkaa. Olin pyytänyt E:tä poistamaan meidät jonosta, kun hänen nimellään jonotettiin eli mä en voi tuota tehdä, mutta eipä tietenkään tehnyt sitä. E oli nyt sitä mieltä, että meidän kämpän ostajat (siis joita ei ole olemassa) sitten voivat periä tuon paikan. Joo, noinhan se ei mee, koska niitä paikkoja ei voi periä. En kyllä aio maksaa mitään ekstraa mistään autopaikasta E:n aivottomuuden takia, varsinkin kun ei ole autoa.

Tuo juttu ei tosin ollut se, mikä sai mielen kypsyneeksi vaan sitten E:ltä tulee viesti, että jos kämppä ei ala menemään kaupaksi, niin pitäisi keskustella hinnanalennuksesta/muista vaihtoehdoista. Hm, mistäköhän ihmeen muista vaihtoehdoista? Ja hinnanalennus ei oikein käy (no joo, pari tonnia on ok tiputtaa lähtöhintaa, mutta tinkimisvaraa ei nytkään oikein ole koska pienen tinkimisen jälkeen ollaan jo samassa hinnassa, mitä itse maksettiin), koska en aio tehdä konkurssia E:n vuoksi. E:llähän on ihan hyvin pullat uunissa, koska on aikanaan saanut vanhemmiltaan melkoisen ison pesämunan (siis ei mitään muutamaa tonnia vaan moninkertaisesti) ekaa asuntoa ostaessaan ja sen lisäks saa vielä syksyllä työpaikalta muutaman kymmenen tonnia jotain bonuksia. Mä taas olin kituuttaen säästänyt sen parikymmentä tuhatta asuntoon käsirahaksi ja enhän mä nyt oo ehtinyt ihan kauheasti maksamaan asuntoa takaisin. Sitten kun otetaan huomioon välittäjäpalkkio, menetetty ensiasunnon ostajan etu (+ varainsiirtovero) ja vielä se takkiin tuleva osuus (olen varautunut että pari tonnia tulee takkiin hinnassa, mikä on ok), niin aika pian ollaan siinä pisteessä, että jos hintaa alennetaan, niin mä en saa edes sitä aiemmin säästämääni osaa takaisin. Sen, mitä olen maksanut lainaa takaisin, suostun menettämään tässä, mutta siihen en suostu, että saan vähemmän takaisin kuin ennen asunnon ostoa säästämäni summa, tilanne kun ei ole minun aiheuttamani. On mielestäni hieman eri asia, jos mä menetän esim. 25% säästämistäni rahoista ja E menettää 4% - erityisesti kun ottaa huomioon, että E:lle tosiaan tulee saman verran bonuksia syksyllä kun mitä mä säästin vuosikaudet (ja en siis matkustellut ja hommannut niitä asioita, mitä olisin ehkä itselleni halunnut toisin kuin E, joka on rahoittanut asuntokauppansa vanhempiensa avustuksella). Lisäbonuksena käsi on taas tosi kipeä :(

Paistaa se aurinko risukasaankin

Asioilla on tapana järjestyä. Ainakin jossain vaiheessa ja joskus. Ei tässä nyt mitään asuntoa ole myyty (välittäjästä ei ole sitten kuulunut mitään yli kahteen viikkoon), mutta mulla on sittenkin juhannustekemistä! Olin siis varautunut viettämään juhannuksen yksinäni, kävin ostamassa hyvää ruokaa, lainasin kirjastosta leffoja jne. ja toivoin, että kukaan ei kysyisi, mitä teen, koska mikään ei ole niin ankeaa kuin sanoa, etten mitään. Olisinhan minä voinut mennä porukoiden luokse maalle, mutta olin sielä juuri pari viikkoa ja kun sää on mitä on, niin enpä sitten halunnut.

Eilen illalla sitten mun juhannusilme muuttui yksinäisestä iloiseksi, kun entiseltä opiskelukaverilta tuli utelu, josko minulla on jo tekemistä ja jos ei, haluanko lähteä viettämään heidän kanssaan juhannusta! Olin niin iloinen! Toki mukana on siis nyt minä ja kaksi pariskuntaa, mutta koska kolme heistä ovat opiskelukavereita ja sen viimeisenkin kanssa voin puhua yhteisestä harrastuksesta, niin olin menossa mukana. Yhden pariskunnan kanssa en olisi lähtenyt viettämään juhannusta, siellä olisin ollut kolmas pyörä, mutta kahden pariskunnan kanssa hyvässä porukassa tilanne on ihan eri. Luvassa on siis hyvää ruokaa, hauskaa läppää, lautapelailua, baarikaapin jämien tuhoamista ja mukavaa yhdessäoloa! Mun elämä ei sittenkään ole hassumpaa, kun käsikin on kortisonipiikin jälkeen ollut pari päivää edes vähän kivuttomampi :) Erosta tuli muuten eilen viisi kuukautta ja pikkuhiljaa on elämä oikeasti alkanut voittamaan. Eiköhän joskus vielä tule sekin ensimmäinen päivä, jolloin en muista koko E:tä tai eroa. Mutta sitä ennen juhannus, joka muuten on varmaan hauskempi kuin mikään E:n kanssa viettämäni juhla.

12. Avoimuus

Jälleen Fisheriä, tällä kertaa lyhyesti. Avoimuus kappaleessa puhutaan naamioista, joita ihmisillä on päällään erilaisissa ihmissuhteissa. Nämä ovat ok esimerkiksi työelämässä, missä tietysti on käyttäydyttävä tietyin tavoin, mutta jos ei ole oma itsensä muissa ihmissuhteissa, on hankalaa päästä tai päästää ketään lähelle.

E:llä oli suhteessamme naamio, en päässyt häntä lähelle. Hän sanoi, ettei uskaltanut kertoa minulle asioita. Itsellenikin  muodostui naamio loppuvaiheessa. En uskaltanut kertoa E:lle surustani tai mistään negatiivisesta, ettei hän suuttuisi. Pelkäsin siis kertoa tunteistani, ja suutuin vain hänen tekemisistään! Joskus paine naamion takana kasvoi liian isoksi ja sitten ryöpsähti yli, saatoin nimittään raivostua ihan typeristäkin asioista. Olen ihmetellyt näitä raivonpuuskiani itsekin, mutta olen sitten tajunnut, että ne varmasti johtuivat siitä, etten uskaltanut kertoa E:lle pahasta mielestäni tai peloistani jne, ja sitten jossain vaiheessa vain räjähdin. Ei mikään puolustus omalle käytökselleni tietenkään, mutta on helpompi antaa itselleen anteeksi, kun ymmärtää ehkä hieman, miksi käyttäydyin kuin käyttäydyin. Nykyään ei tuollaisia ihan ihmeellisiä raivonpuuskia enää tule, tosin edelleen saatan saada noita 'vihakohtauksia' E:tä kohtaan, mutta ne kuuluvat vähän eri asiaan.

Muuten en koe kauheasti pitämään naamioita. Läheisimmät ystäväni kyllä tietävät millainen olen, enkä ole missään pitänyt mitään "Pärjään kyllä" - tms. naamiota eron jälkeen. Jos joku kysyy  erosta, miten menee, niin vastaan totuudenmukaisesti, että on mennyt paremminkin, mutta olen edistynyt jonkin verran. En toki ole aina ollut tällainen, vaan esittänyt kaikenmoista, mutta jotenkin elämän kuluessa olen oppinut luopumaan tuosta tavasta, enkä ole katunut pätkääkään.

Elämää

Maanantaina pääsen työpaikalle. Se on ihanaa. Näen joka päivä (miinus viikonloput) varmasti ihmisiä, joista pidän, ihan livenä. Ja pääsin mukaan projektiinkin, johon halusin. Nyt on työn aika, eikä haittaa yhtään. Sain tällä viikolla työkavereilta "Parane pian"- kortin, joka piristi mieltäni monta päivää ja piristää vieläkin, minua kaivataan sinne! Siis minua! Kuka on viimeksi kaivannut minua? Ei E enää pitkään aikaan minua kaivannut, hän oli lähinnä iloinen, jos ei tarvinnut olla minun kanssani. Se, että joku ajattelee juuri minua ja on sitä mieltä, että olisi kiva nähdä minut on tosi mukavaa. Nykyään toki pidän taas itsestäni ihan erilailla kuin puoli vuotta sitten, ja en tarvitse enää muita itsetuntoani pönkittämään, mutta toki se, että muutkin minusta pitävät auttaa.

Käsi ei ole yhtään hyvä ja sekös inhottaa. Pelottaa, että se jää tällaiseksi, turhaksi, toimimattomaksi ja kipeäksi loppuelämäksi. Asia ahdistaa enemmän kuin ero nykyään. Heti eron jälkeen ei kädelläkään ollut mitään väliä,stä mietin, että ihan sama, tuleeko koskaan kuntoon. Nyt niin ei enää ole, nyt uskon jo tulevaisuuteen, joten toimivalla kädelläkin olisi tilausta!

Asunnon myynti ei etene. En ole kuullut välittäjästä mitään taas puoleentoista viikkoon, eikä mitään tietoa, tapahtuuko mitään. En silti aio tehdä itsekään mitään, en aio enää tehdä asioita E:n puolesta. Jos asuntoa ei saada myytyä, niin asun sitten täälä ja ei voi mitään.

Ystäväni oli täällä kanssani alkuviikosta kummitytöni kanssa. Pitkästä aikaa söin jonkun kanssa aamupalaa ja iltapalaa. Olipa se mukavaa. Hieman siinä haikeus iski taas, koska toisen kanssa syöminen on keskimäärin kivempaa kuin yksin. Muutenkin on toki mukavaa jakaa asiota toisen kanssa. Olisihan se mukavaa kuulla, kun joku toinen sanoo, että "Kiva kun vaihdoit lakanat." Nyt voin sanoa sen itselleni, mutta ei se ole sama. Kirjoissa toitotetaan, kuinka ei saa olla riippuvainen toisesta ja pitää olla yksinäänkin onnellinen. Toki näin, mutta silti se on eri asia, elää arkea toisen kanssa ja kuunnella toisen hengitystä öisin, jos itse ei saa unta. Tai tietää, että voi soittaa toiselle, jos jotain tapahtuu. Sitä minä kaipaan, mutta en E:tä.

Mitä enemmän E:tä mietin, sitä enemmän tajuan, kuinka täysin väärä ihminen hän minulle oli, ihan kaikin tavoin. Ei se riitä, että toinen osaa tehdä maailman parasta guacamolea. Ei hän enää ollut se turvallinen, kiltti mies, jollaisen haluan. Hän oli toki kiltti, mutta minulle myös paljon muita asioita. Hän ei puolustanut minua. Se sattuu aika paljon, kun tajuan jälkeenpäin, että monet kerrat kun minulle tuli jostain hänen tekemisestään paha mieli, ja podin siitä huonoa omaatuntoa, oli paha mieleni ihan luonnollinen reaktio siihen, että taas kerran joku muu asia/ihminen meni minun edelleni. Luulin, että olen vain huono ja sekaisin, mutta kirjoja lukiessani olen tajunnut, että tunteeni olivat ihan luonnolliset ja niissä ei ollut mitään väärää, vaikka E niin antoikin ymmärtää. Jos tunsin itseni hylätyksi, sain tuntea niin.

Pari päivää on ollut haikea olo. Kai se johtuu siitä, että olen viettänyt aikaa ihan täysin yksin. Yksinäisyys ei enää pelota ja viihdynkin yksin, mutta usein toivoisin kuitenkin juttuseuraa, olen kuitenkin melko sosiaalinen ihminen, vaikka vähän ujo olenkin.

11. Muutos

Fisherin muutoskappaleessa puhutaan muutoksesta. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisillä on tapana tietysti muuttua myös parisuhteen aikana ja erilaisia elämänvaiheita tulee eteen. Toimintaan parisuhteessa(kin) vaikuttaa niin lapsuuden perheen asiat, lapsuuden kokemukset, kapinointi ja valtataistelu. Asioita voi olla jäänteinä niin lapsuudesta kuin edellisistäkin suhteista.

Lapsuuden perheen asiat koskevat lähinnä sitä, millaisia olivat ne lapsuuden tärkeät ihmiset. Pitää miettiä, millainen oman merkittävimmän vanhemman ja exän merkittävimmän vanhemman välinen parisuhde olisi ollut (ja nyt siis ei tarvitse miettiä sitä, että he saattaisivat olla samaa sukupuolta). Mietinkin tätä ja meidän tapauksessamme suhde olisi siis ollut äitiemme välinen. Se olisi ollut varmastikin kamala. Asiat olisivat kyllä tulleet tehdyksi, mutta yhteyttä ei olisi ollut.Siinä suhteessa ei olisi puhuttu mistään, paitsi käytännön asioista, ei iloisista (lähinnä minun äitini ansiosta), ei surullisista tai vaikeista asioista (molempien) ja vastoinkäymiset olisi sivuutettu niin, että niitä ei olekaan (E:n äidin ansiosta). Mahtavaa! Tällaiset lapsuuden asiat tietysti vaikuttavat suhteeseen väkisinkin. Haemme myös usein kumppanista samoja piirteitä kuin kotona oli ollut, kun alitajuisesti haluamme parantaa nuo asiat. E:ssä ja äidissäni onkin muutamia yhteisiä piirteitä kuten marttyyrius, se ettei pyydetä anteeksi ja epämääräinen raivoaminen sekä puhumattomuus ja lisäksi asia, mitä inhoan ja inhosin yli kaiken: itsekseen puhuminen ja erityisesti negatiivisten tunteiden esiin tuominen yksinpuhelulla (joka on siis toki todella helppoa kuulla). Myös minussa on ainakin muutama samanlainen piirre kuin E:n äidissä oli ainakin lapsena. Ensinnäkin, huudan tosi helposti, asia, mitä E ei kestänyt yhtään minulta ja minkä hän sanoi juontavan juurensa lapsuuteensa, jossa E:n äiti huusi hänelle paljon. Myös tietynlainen sinisilmäisyys varmaan yhdistää meitä, itse olen ainakin vähän liiankin sinisilmäinen ja naiivi ja minua pystyy kyllä huijaamaan ihan uskomattoman helposti.

Lapsuuden vaikutuksiin liittyy esimerkiksi se, että tunteeko ihminen olevansa ok vai ei. Itse en kokenut koskaan kotona olevani ok onnistuessani, E taas luultavasti  ei kokenut olevansa ok epäonnistuessaan. No, eihän tämäkään nyt ainakaan helpottanut suhdettamme. Toivon totisesti, että oppisin itse olevani ok ja onnistunut silloin kun onnistun ja olemaan ylpeä itsestäni. Hyvä alku on se, että olen jo tunnistanut tämän ongelman, joten nyt minulla on mahdollisuus kasvaa siinä.

Kapinoinnilla puhutaan vaiheista, joissa ihminen on aikuistuessaan tai muulloinkin ja se sisältää siis tarvetta osoittaa riippumattomuutensa. Tähän kuuluu kuori-, kapinointi ja rakkauden vaiheet. Uskon, että E:lle kehittyi suhteemme aikana tuo kapinointivaihe. Kuorivaiheessa ihminen on varovainen, ei valitse,on huolehtiva, ja mielluttää toista - haluaa toisen onnea. Kapinointivaiheessa kuitenkin aletaan syyttää toista omasta onnettomuudestaan, aletaan itsekeskeiseksi ja muita syytteleväksi, ollaan ahdistuneita jne. Keksitään jotain uutta ja ei oteta omista toimista vastuuta. Löydetään ehkä joku, jonka kanssa keskusteluyhteys pelaa (mikä on heidän mielestään merkki siitä, että omassa kumppanissa on vikaa ) ja todetaan, ettei ehkä olla koskaan rakastettukaan omaa kumppania. Näitä piirteitähän E:n käytöksessä oli vaikka kuinka ja paljon loppuvaihessa uuden ihmisen löytämistä myöten.  Kapinoijan kumppani ei usein kestä vaihetta ja syyttää toista jne. Tämä pitää ainakin omalla kohdallani hyvin paikkaansa. Kolmas vaihe on rakkauden vaihe, jossa asiat menevät taas hyvin, molemmat ottavat vastuuta ja yritetään yhdessä. Tähän vaiheeseen emme ikinä päässeet.

Neljäs muutokseen liittyvä asia on valtataistelu. Tämä liittyy myös edelliseen asiaan, missä toista syytellään helposti, ei oteta vastuuta ja ei puhuta tunteitaan. Paitsi kapinointia, meidän suhteessamme oli tätä - molemmilta puolilta.

Tulevaisuutta varten minun pitääkin miettiä paljon omaa olemistani, minun on opittava hyväksymään se, että joskus ei ole tärkeää olla oikeassa (Vrt, haluatko rakastaa vai olla oikessa) ja antaa toiselle tilaa, jos hänellä on esimerkiksi töissä identiteettikriisejä jne. On opittava puhumaan omista tunteistaan, eikä syytellä toista kaikesa (aloita lauseet "minusta tuntuu", eikä "sinä aina").

En haluaisi palata entiseen

Kyllä, faktahan on, etten mistään hinnasta haluaisi E:tä takaisin. Hän oli minulle inhottava, todella inhottava, hänen arvonsa olivat jotain ihan muuta kuin minun ja nyt jälkeenpäin ajateltuna ne piirteet, jotka ennen oli ihan ok (siis ne ärsyttävät) ovat muuttuneet vielä ärsyttävimmiksi. Hän kohteli minua joskus jopa pahemmin kuin mitä olen täällä kertonut (enkä koskaan kerrokaan kaikkea, edes täällä) ja pahinta oli, että hän syytti minua omista teoistansa. Enää hänen harrastusfoorumeille kirjoittamansa kommentit eivät herätä kauheasti muita tunteita kuin, että  mikä pelle hän onkaan (huomautuksena tähän, että ajattelen muutamasta muustakin kommentoijasta näin). Monesta kommentista huokuu edelleen se E:n ongelma, toisten miellyttäminen ja esittäminen, että hän on cool. Coolina olo kun ei ole minulle mikään juttu. E:lle tärkeämpää oli ja varmaan on vieläkin se, miltä näyttää, ei se, mitä on. Minulle on aivan sama, ovatko urheiluvarusteeni just eikä melkein, kunhan vaan pääsen lujaa eteenpäin.

Minulla ei ollut hyvä E:n kanssa. Hän ei kertaakaan sanonut minulle, että olisin hänelle tärkeintä, vaan aina kun kysyin tätä, hän sanoi, ettei ihmisiä voi laittaa tärkeysjärjestykseen (!!) tai ettei ihmisiä ja asioita voi verrata. En halua olla sellaisen ihmisen kanssa joka joka a) ihan oikeasti ajattelee niin tai b) sanoi minulle niin, koska ei halunnut kertoa totuutta. Erityisen inhottavaa tästä asiasta kyllä teki, että toisaalta hänelle ei tehnyt mitään ongelmaa todeta, että harrastus on hänen elämänsä tärkein asia jne. No, niin hän käyttäytyikin. Jos töissä ei huvittanut olla, hän saattoi ihan hyvällä omallatunnolla tehdä 10 tuntia lyhyemmän työviikon, jotta ehti harjoittelemaan jne. Toki joskus teki myös ylitöitä, mutta nämä tietysti laskutettiin. Minun oli aika vaikeaa tämän asian kanssa, koska mielestäni noin ei saa toimia. Sanoin hänelle myös tästä, että ei ole ihan reilua valittaa, ettei jaksa töissä, kun on niin kiire koko ajan, jos ei ole siellä oikeaa aikaa, mutta tästä saatiin tietysti riita aikaiseksi, sillä ei hänen töissäkäyntinsä minulle mitenkään toki kuulu. No, onhan se näinkin, E saa ihan itse toki päättää töistänsä ja menemisistään, mutta silloin mielestäni olisi ollut myös ihan reilua, ettei olisi sitten valittanut ja ollut töiden vuoksi  pahalla päällä. Ja sitä hän oli, koko yhdessäoloaikamme kärsin E:n valitusta työpaikasta ja siitä, kuinka sielä ei ole kivaa jne. (Yllättäen se muuttui taas kivaksi paikaksi, kun toinen nainen astui kuvioihin...).Yritin vihjailla, että jos työpaikalla on kamalaa, niin kannattaa ehkä miettiä sen vaihtoa ja hän jopa oikeasti haki töitä, mutta sitten työpaikalta luvattiin hänelle ensi syksyksi joku superbonus, niin tottakai päätti jäädä.

Alan olemaan myös varma, että E oli minun kanssani pohjimmiltaan sen vuoksi, että hän halusi harrastaa kanssani (tai jonkun kanssa). Onhan hän nyt puhunut naikkosensa mukaan harrastukseensa ja muutenkin hän jauhoi siitä koko ajan. Yhteiset harrastukset ovat toki jees ja tokihan minäkin pidin E:n kanssa harrastamisesta, mutta kyllä parisuhteen pohjana pitää olla jotain ihan muuta. Minä en halua olla toisen elämäntavan ja unelmien toteuttaja (onnea vaan toinen nainen tähän projektiin!) vaan tasavertainen kumppani. Oma vikanihan se on, että menin tuohon mukaan. Jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt puhaltaa peli (eli parisuhteemme) poikki jo silloin kun ennen yhtä kisaa sairastuin ja olin tietysti tosi harmissani ja paniikissakin, koska olin kisaa seuraavana päivänä lähdössä reissuun. E oli vain ihan tosi vihainen minulle, koska hänen pitää päästä nukkumaan ennen tärkeää (no se ei oikeasti ollut  mitenkään tärkeä, kuntotapahtuma vain) kisaa. Yritin anella, että etsitään minulle lääkäriaika seuraavalle päivälle ja sitten mennään nukkumaan, mutta E oli vain raivoissaan ja jauhoi, kuinka hänen pitää päästä nukkumaan. Tätä jatkui vaikka kuinka ja kauan ja en saanut E:ltä kertaakaan lohdutusta sitä varten, että olin kipeä, vaikka sitä olisin tarvinnut. Taisin itkeä itseni uneen taas kerran. Aamullakaan E:tä ei kiinnostanut. Vein hänet kisakuljetukseen ja itse lähdin itkien pois. E ei pahoitellut, etten minä pääse. Tällaisia pieniä juttuja sattui aika monta kertaa ja niistä olisi voinut päätellä, mikä oli E:lle tärkeää ja mikä toissijaista. En syytä itseäni kuitenkaan tästä, etten tajunnut sitä silloin, sillä toimin niinkuin silloin parhaaksi näin. Jälkikäteen on kuitenkin hyvä huomata, ettei meidän ongelmat oikeasti johtuneet vain minun käyttäytymisestäni, huutamisestani tms. vaan myös tosi paljon siitä, etten saanut tukea silloin kun sitä eniten tarvitsin. En halua sellaista parisuhdetta, en halua kuulla enää kertaakaan E:n sanoja: "En kestä sitä, kun itket." Nyt saan itkeä ihan niin paljon kuin haluan ja kukaan ei suutu minulle siitä tai saa minua tuntemaan, että teen jotain väärin, jos itken.

Joskus tuntuu, että jauhan liikaa E:stä. Välillä näin onkin, mutta monet näistä asioista haluan vain käydä läpi. Myös monet tilanteet E:n kanssa ja niiden läpikäyminen ovat auttaneet minua ymmärtämään itseäni ja toisaalta vapauttaneet minut syyllisyydestä, kun tajuan vähän E:n motiiveja. E-valitusta on siis yhä edelleen tulossa, mutta teen sen itseni vuoksi.

Huomenna pääsen taas omaan kotiin, vaikken siellä niin viihdykään. Asunnon kaupaksisaaminen ei oikein ole edistynyt, enkä tiedä, mitä nyt tapahtuu, kun välityssopimus on katkolla. En aio itse kyllä tehdä mitään, vaikka tietysti se fiksua olisikin, jotta pääsisin pois, mutta onpa ne E:nkin rahat siinä kiinni. On kuitenkin kivaa päästä sinne, missä ei vain tarvitse kuluttaa aikaa, missä voi tehdä jotain hyödyllistä. Tänään tuli yhdessä vaiheessa kauhea kiukkukohtaus, ja sen jälkeen ahdisti aika lailla, mutta se meni aika pian ohi. Olen siis edistynyt todellakin. Ennen jäin tuohon vihaan ja ahdistukseen kiinni tunneiksi, jopa päiviksi, mutta nyt tuo meni ohi varmaan vartissa. Kyllä tämä tästä jo vähän helpottaa.