Raskasta elämää

Viime viikolla kirjoitin olleeni tosi kiireinen ja toki tästä johtuen olin aika äärettömän väsynyt. Tämän viikon piti olla helpompi ainakin tavallaan, mutta eipä tuo konkretisoitunut kamalasti. Maantaina oli vielä ystävän auttamista ja näyttöön valmistautumista niin, että nukkumaan pääseminen venyi pikkutunneille. Sen jälkeen hetken jo helpotti, tiistaina sain ihan vain olla pari tuntia kotona, mutta keskiviikkona alkoi todella rankka henkinen kuormitus, joka on ollut ehkä pikkuisen liikaa. Eräälle tärkeälle ystävälle tapatui tosi kamalia ja olen yrittänyt auttaa häntä (tosin hän ei jaksa edes puhua puhelimessa, joten ihan vain tekstiviestitse, mutta kun toisella on shokki päällä, niin viestien sanamuodot on kirjoitettava tarkkaan). Keskiviikkona lisäksi en päässyt puhumaan tuota mieltä painavasta kamalasta tapahtumasta kenenkään kanssa, joten ilta meni itkeskellessä. Asia jatkui vielä torstaina ja perjantainakin, kun eräs ystäväni tuttava oli sitten päättänyt  väärään aikaan ja väärällä tavalla ilmoittaa mielipiteensä asioista, mikä ei shokissa olevalle traumaattisen asian juuri kokeneelle henkilölle ole todellakaan kohtuullista ja taas yritin parhaani mukaan auttaa. Toivottavasti osasin edes vähän helpottaa hänen oloaan. No, sain sitten myöhemmin puhuttua toisen ystäväni kanssa asiasta ja hieman helpotti, kunnes sain hieman vahingossa tietää erään henkilön sanomisia minusta. Ne olivat aivan kamalia! Tämä asia oli myös aika lailla shokki, koska vaikka tiedän ihmisiä, jotka eivät minusta pidä, niin kuvittelin, että kyseisen henkilön mielestä minä olen mukava ja hyvä tyyppi. Vähän kirpaisee tajuta, että ei se sitten niin ollutkaan. No, nyt kun tiedän, voin toki jättää hänet omaan arvoonsa. No asia johti toiseen, ajatusketjut toisiinsa ja niinpä kaikki muistot palasivat mieleen. Siis ne, mitä E sanoi tai teki ja satutti minua, henkilökohtaista persoonaani.

Se, kuinka jos olin jostain asiasta jotain mieltä, niin se oli väärin, koska minun mielipiteenihän voi loukata muita (ja nyt siis puhutaan mielipiteistä kuten punainen on mielestäni ruma väri, en pidä siitä miltä legginsit näyttävät, joku rakennus on kamalan näköinen ja en koe itseäni kotoisaksi pääkaupunkiseudulla). Hei nyt ihan oikeasti, mistä lähtien se, että minä en pidä jostain, on loukkaus toista kohtaan, jos hän siitä samaisesta asiasta pitää. Kyllä minun puolestani ihmiset voivat pitää punaisesta, legginseistä, siitä rakennuksesta tai Helsingistä ihan vapaasti, ei se ole minulta pois. Ihan kuin ei sekään ole muilta pois, että minä en niistä pidä. Jos joku sanoo minulle, että ei viihtynyt minun lempikaupungissani, niin entä sitten. Tiedän monta, jotka eivät pidä lempiväristäni, ja ovat ihan suoraan sanoneet sen minulle, enkä siitä loukkaannu ja monet ovat sanoneet, että eräänlaiset vaatteet, joita pidän, ovat rumia. Entä sitten. No, tämä oli toki E:n ja tietynlaisten ihmisten ongelma, lähinnä kai ehkä niiden, jotka miettivät paljon sitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Itsekin olen toki tuota harrastanut ja edelleenkin saatan niin tehdä ajoittain, mutta nykyään jo kestän hyvin sen, että joku ei pidä minusta. Silloin ei kannata viettää kanssani aikaa.

Toinen mieleen palannut asia oli E;n henkinen väkivalta ja syyllistäminen. En muista, olenko täällä selittänyt, mutta pääsin erästä kautta käymään tavallaan terapiassa n. kymmenen kertaa. Tästä oli todella hyötyä ja siellä vasta ymmärsin (kun suoraan terapeutti sanoi) että E;n itsemurhalla uhkailu oli henkistä väkivaltaa. Sehän on äärimmäinen syyllistämisen keino, koska siihen ei paljon voi vastaan sanoa. E myös ulkoisti omat vikansa muille: koska hänellä oli vaikea lapsuus, niin hän voi käyttäytyä näin ja näin. Fine, hänellä oli vaikea lapsuus ainakin osittain ja minä en ole se, joka voi tää asiaa arvioida. Kuitenkaan tuo asia ei oikeuta sitä, että hänen ei tarvinnut ottaa asioita vastuuta, että hän sai sanoa päin naamaa minulle asioita (ja joo, näin käy kai kaikille joskus, mutta silloin niitä pyydetään anteeksi) tai että sen takia minulla ei ollut oikeutta suuttua hänelle, jos hän valehteli. Hän piiloutui aina vaikean lapsuutensa taakse ja se oikeutti kohtelemaan muita ihmisiä inhottavasti. Minäkin olin inhottava, ja olen ollut ihmisille inhottava ja varmasti vielä joskus olen. Se ei kuitenkaan ole äitini tai isäni tai sisarusteni syy, mitä minä teen. Niillä asioilla on toki vaikutusta, mutta jos minä sanon jotain ilkeää, se olen minä ja minun tekoni, enkä voi piiloutua sen taakse, että äitini oli tietynlainen. E ei ikinä ottanut tekemisistään vastuuta ja hänen tapanaanhan olikin usein sälyttää monet ikävät asiat edelleen vanhempiensa tehtäväksi.

Kolmas inhottava asia oli E:n mitätöinti ja persoonaani puuttuminen. Minulla on muutama asia, jotka ovat tosi hankalia itselleni. Ujous, se, että osaisin olla tyytyväinen ja ylpeä omista saavutuksistani ja itsestäni hyvien puolien löytäminen. Muistan varmaan loppuelämäni sen, kuinka E sanoi, että hän häpeää minua hiljaisuuteni ja ujouteni vuoksi. Se oli ihan kamalasti sanottu. Vastaavasti voisi sanoa, jos kerrankin olisin iloinen jostain saavutuksestani, niin sen voisi torpedoida todeten, että eihän tuo nyt mitään tai jos vaivalla keksisin itsestäni jotain hyvää, niin voisi todeta, että et muuten todellakaan ole tuollainen. Jos olen välillä sitä mieltä, että olen hyvä tyyppi, niin siihen voi vastata, että etpä ole. Jos itsetuntoni olisi vahvempi, eivät tällaiset jutut muilta henkilöiltä paljon hetkauttaisi, mutta en nyt todellakaan ole vielä päässyt ihan niin pitkälle.

Neljäs asia oli se, että kuinka kaikki liittyi E:hen. Jos olin väsynyt ja menin toiseen huoneeseen lukemaan, niin tämä liittyi luonnollisesti siihen, että olin suuttunut E:lle. Mitä tahansa teinkin, kaikki liittyi häneen. Rasittavaa.

Viides asia oli olettaminen. E oletti aina tietävänsä, mitä ajattelen. Mitä haluan ja mitä en halua. Hän tiesi omasta mielestään, että vihaan häntä, hänen perhettään ja hänen ystäviään. Hän tiesi etukäteen, että aion käyttäytyä jossain huonosti, joten minua ei kannata pyytää mukaan. Hän tiesi millainen olen. Toki hän tiesi ehkä parhaiten millainen olen. En kuitenkaan muista vihanneeni häntä, hänen ystäviään tai perhettään (eron jälkeen hetkittäin toki). Kaikki heistä toki käyttäytyivät joskus inhottavasti, mutta niinhän me kaikki. Minun virheeni kai oli, että kerroin E:lle, jos joku asia tuntui inhottavalta. Kerroin, että tuli paha mieli, kun lausettani ei kuunneltu loppuun tai minun mielipidettäni ei otettu huomioon. No, väärinhän se meni. E suuttui muiden puolesta minulle, koska minä olin väärässä. Great, näinhän sen pitikin mennä, tunsin taas väärin. En myöskään koskaan hänen ystäviensä seurassa mököttänyt (tämä oli E:n heiniä) tms. Jep, olin ujo ja hiljainen joskus ja toisinaan olin eri mieltä asioista (vertaa edelliset kohdat), ehkä nämä olivatkin sitten ne syyt, miksi minua ei kannattanut pyytää mukaan.

Näiden asioiden kanssa olen nyt kipuillut eilisen illan, tämän aamun ja viime yön. Toivon totisesti, että ensi viikko olisi helpompi. Ikävä kyllä tiedän, että viikolla on tiedossa yksi vaikea hetki. Toisaalta minulla on perjantaina vapaapäivä ja pitkästä aikaa pääsen viettämään viikonloppua muuten kuin yksin. Olen viimeiset seitsemän viikonloppua viettänyt ihan oikeasti yksin (no, kävinhän mä niillä kuuluisilla treffeillä), ja vaikka se ei enää varsinaisesti haittaa, niin ei se niin kivaakaan aina ole. Ensi viikonloppua voin kuitenkin odottaa innolla ja toivon, että viikko olisi muutenkin helpompi. Että voisi vain olla ja tehdä ilman mitään ylimääräistä kuormitusta. Ehkä olisin itsekin vähemmän kärttyinen ja paremmalla tuulella. Ei ole esimerkiksi työkavereiden vika, jos minulla on rankkaa ja siksi pitäisi yrittää tsempata. Tällä viikolla jaksoin perjantaihin asti, mutta perjantaina olisin eräässä asiassa voinut kyllä asettaa sanani eri tavalla. Täytyy pahoitella maanantaina.