13. Rakkaus

Alkuun pieni avautuminen. Tosiaan, eilen totesin, että paluu todellisuuteen ja sitä se todella oli. Tänään jatkettiin, kun E ilmoitti katkaisevansa sähkösopimuksen. Ne olivat siis hänen nimissään, ja oltiin sovittu, ettei irtisanota, vaan että maksan laskut, ettei tarvitse säätää, niin nyt herra sitten päätti kuitenkin sopimuksen vastaisesti katkaista sen. No, kiusa se on pienikin kiusa. Eipä tuo nyt niin kovin suuri juttu toki ole, mutta ärsyttää, että mikään ei pidä, mitä on sovittu!!! Unohdin muuten mainita, että juhannuksena näin molempina öinä unta E:stä. Sepäs oli 'mukavaa'. Molemmissa unissa E oli jo sen toisen kanssa, mutta yritin saada hänet pettämään sitä naikkosta kanssani. En muista, miten lopulta toisessa unessa kävi, mutta ensimmäisessä puoliksi onnistuin, mutta sitten E lähti pois. En halua nähdä enää unia E:stä!!! Mutta kaipa tuokin jotain kertoo, että E vielä pyörii niin vahvasti päässä. 

E:n pettäminen on tapetilla muustakin syystä. Havaitsin FB:n jostain päivityksestä serkkuni seinällä, että kummisetäni on mennyt naimisiin uuden naisystävänsä kanssa. Eihän siinä mitään, mutta setäni siis petti ja jätti kummitätini (joka on siis äitini sisko) muutamia vuosia sitten. Kummitätini oli aivan rikki. Nyt hän on jo onnellinen uuden miesystävänsä kanssa, mutta muistan kuinka hän haikaili kummisetäni perään. En ole kuullut kummisedästäni mitään heidän eronsa jälkeen, mutta nyt tosiaan havaitsin, että hänen uusi vaimonsa (eli tämä, kenen kanssa petti) oli kirjoitellut serkkuni seinälle juhannustoivotuksia. No, kuvaavaa oli, ettei edes muistanut serkkuni kumppanin nimeä vaan toivotti ihan väärän nimiselle henkilölle juhannuksia... Ja tuommoiseen kummisetäni sitten vaihtoi. Niin, kummisetäni oli muuten myös sellainen ihminen, josta kukaan ei olisi koskaan uskonut. Ja niinpä hän vain petti. Ja sai sen uuden vaimon eikä käynyt huonosti. Ei ole elämä reilua.

Elämä on jotenkin muutenkin vähän aneemista. En tiedä, mitä tapahtuu, pelkään, että käsi ei koskaan parane jne, en tiedä asunnonmyynnistä jne. Mietin, haluanko löytää ketään enää koskaan. Toisaalta olen kateellinen niille pareille, jotka selvästi pitävät toisistaan ja ovat niin kovin mutkattomasti yhdessä, mutta toisaalta haluanko ketään tähän? Onko minusta kenellekään kumppaniksi, olisiko parempi vain olla yksin? Ja jos haluaisinkin jonkun toisen, niin mistä ihmeestä minä hänet muka löytäisin?

No, sitten päivän aiheeseen, eli Fisher jatkuu. Mitä se on, rakkaus? Tätä pohditaan tässä luvussa, todetaan, että itseä pitää rakastaa ja että jotkut eivät opi rakastamaan kun epäonnistuneen suhteen purkamisen kautta. Tällöin suhteessa ei ole päässyt rakkausvaiheeseen, vaan on jääty haikailemaan rakastumista, juuri niinkuin meillä taisi käydä. Ainakin E sanoi, että hänen mielestään suhteessa voi olla koko ajan pakahtuneen onnellinen, minkä minä ainakin koin niin, että hän ei erota rakastumista ja rakkautta. Sitä minun mielestäni rakastuminen on, hullaantumista, järjetöntä onnea, taikaa. Entä rakastaminen? Se on enemmän taikaa, se on sitä, että yhdessä on hyvä olla, että haluaa hyvää toiselle ja itselleen, että on valmis auttamaan ja tukemaan toista, että toinen on tärkeä, mutta samalla ei itse uhraa itseään. Tätä meillä ei ollut, tuntui, että E joko uhrasi itsensä tai sitten hän ei halunnut olla minulle hyvä. Minäkin aloin loppuvaiheessa uhrata itseäni. Koska E valitti kotitöistä, totesin, että siivoan itsekseni ja kun E ei kestänyt sitäkään, että minä siivoan, kun hän esim. pelaa tietokoneella, niin siivosin sitten silloin kun E ei ollut kotona, eli käytin kaiken oman aikani tietoisesti kotitöihin, ettei E:lle tulisi vain paha mieli.

Fisher puhuu myös kypsästä, ehdottomasta rakkaudesta. Se on sitä, mitä ei tarvitse ansaita. Se vain on. Se on sitä, että rakastetaan, vaikkei olekaan käyttäytynyt mitenkään kehuttavalla tavalla. No, tässä on ainakin selvä kompastuskivi. En minä silloin oikein osannut rakastaa kun hän ei käyttäytynyt kehuttavasti. Eikä E:kään, kun hän oli minulle vihainen, hän todella vihasi minua. Sen näki. Se oli kamalaa. Hän myös sanoi niin, "Vihaan sinua." Sekin oli kamalaa. Minä en olisi koskaan sanonut E:lle, että vihaan häntä, vasta eron jälkeen olen häntä vihannut, mutten enää vihaa. Olen vihainen, toki, mutta en vihaa, ne ovat mielestäni eri asiat.

Ehdottoman rakastamisen pitäisi alkaa itsestään ja sitä on hyvä harjoitella itsellään. Ehdoton rakkaus kumppaniin ei ole niin helppo asia. On helppo rakastaa lapsiaan täysin ehdoitta, mutta entä kumppaniaan saati itseään. Niin, huomaan, että rakastan itseni hyviä puolia, mutta en koko minua, inhoan niitä huonoja taipumuksiani.

Useimmat ihmiset (kuten minäkin) keskittävät rakkauden toisiin ihmisiin, mikä tekee erosta niin vaikean, rakkauden kohde poistuu, tavallaan se kuolee. En yhtään ihmettele, että E:n oli helppo lähteä, hänellähän oli jo uusi kohde ja hän ei enää rakastanut minua, minä kyllä edelleen rakastin E:tä, ehkä vieläkin vähän. En rakastanut häntä varmastikaan koskaan ehdoitta, mutta se ei tarkoita, etten voisi edelleen vähän rakastaa häntä, tai niitä pieniä osia hänestä.

Paluu todellisuuteen

Mulla oli ihan mukava ja kohtuullinen jakso elämässä eron jälkeen tuossa vähän aikaa sitten. Vaikka jouduin esim. punkkaamaan vanhemmillani ja oli muutakin aika stressaavaa ulkoista asiaa elämässä, niin olo oli ihan jees. Juhannukseksi tuli yllätysohjelmaakin ja vaikka vietin sitä pariskuntien kanssa ja yksin nukkuen, niin oli mukavaa. Hermoja alkoi toki kiristelemään kyllä kotimatkalla, kun välittäjä vaivautui vihdoin ilmoittamaan itsestään miltei kolmen viikon hiljaisuuden jälkeen lähettämällä  tekstarin, että voisiko pitää yksityisesittelyn tänään. Eihän siinä muu auttanut kuin käyttää loppuilta siivoamiseen. No, on siitä siivoamisesta itsellekin hyötyä, joten lopulta ihan ok, vaikka todellakin rasitti alkaa siivoamaan juhannusväsymyksessä.

Tänään sitten mukavuusolo on tipotiessään kun E otti yhteyttä. Oltiin saatu autopaikka! No just, mähän tarvitsenkin autopaikkaa. Olin pyytänyt E:tä poistamaan meidät jonosta, kun hänen nimellään jonotettiin eli mä en voi tuota tehdä, mutta eipä tietenkään tehnyt sitä. E oli nyt sitä mieltä, että meidän kämpän ostajat (siis joita ei ole olemassa) sitten voivat periä tuon paikan. Joo, noinhan se ei mee, koska niitä paikkoja ei voi periä. En kyllä aio maksaa mitään ekstraa mistään autopaikasta E:n aivottomuuden takia, varsinkin kun ei ole autoa.

Tuo juttu ei tosin ollut se, mikä sai mielen kypsyneeksi vaan sitten E:ltä tulee viesti, että jos kämppä ei ala menemään kaupaksi, niin pitäisi keskustella hinnanalennuksesta/muista vaihtoehdoista. Hm, mistäköhän ihmeen muista vaihtoehdoista? Ja hinnanalennus ei oikein käy (no joo, pari tonnia on ok tiputtaa lähtöhintaa, mutta tinkimisvaraa ei nytkään oikein ole koska pienen tinkimisen jälkeen ollaan jo samassa hinnassa, mitä itse maksettiin), koska en aio tehdä konkurssia E:n vuoksi. E:llähän on ihan hyvin pullat uunissa, koska on aikanaan saanut vanhemmiltaan melkoisen ison pesämunan (siis ei mitään muutamaa tonnia vaan moninkertaisesti) ekaa asuntoa ostaessaan ja sen lisäks saa vielä syksyllä työpaikalta muutaman kymmenen tonnia jotain bonuksia. Mä taas olin kituuttaen säästänyt sen parikymmentä tuhatta asuntoon käsirahaksi ja enhän mä nyt oo ehtinyt ihan kauheasti maksamaan asuntoa takaisin. Sitten kun otetaan huomioon välittäjäpalkkio, menetetty ensiasunnon ostajan etu (+ varainsiirtovero) ja vielä se takkiin tuleva osuus (olen varautunut että pari tonnia tulee takkiin hinnassa, mikä on ok), niin aika pian ollaan siinä pisteessä, että jos hintaa alennetaan, niin mä en saa edes sitä aiemmin säästämääni osaa takaisin. Sen, mitä olen maksanut lainaa takaisin, suostun menettämään tässä, mutta siihen en suostu, että saan vähemmän takaisin kuin ennen asunnon ostoa säästämäni summa, tilanne kun ei ole minun aiheuttamani. On mielestäni hieman eri asia, jos mä menetän esim. 25% säästämistäni rahoista ja E menettää 4% - erityisesti kun ottaa huomioon, että E:lle tosiaan tulee saman verran bonuksia syksyllä kun mitä mä säästin vuosikaudet (ja en siis matkustellut ja hommannut niitä asioita, mitä olisin ehkä itselleni halunnut toisin kuin E, joka on rahoittanut asuntokauppansa vanhempiensa avustuksella). Lisäbonuksena käsi on taas tosi kipeä :(

Paistaa se aurinko risukasaankin

Asioilla on tapana järjestyä. Ainakin jossain vaiheessa ja joskus. Ei tässä nyt mitään asuntoa ole myyty (välittäjästä ei ole sitten kuulunut mitään yli kahteen viikkoon), mutta mulla on sittenkin juhannustekemistä! Olin siis varautunut viettämään juhannuksen yksinäni, kävin ostamassa hyvää ruokaa, lainasin kirjastosta leffoja jne. ja toivoin, että kukaan ei kysyisi, mitä teen, koska mikään ei ole niin ankeaa kuin sanoa, etten mitään. Olisinhan minä voinut mennä porukoiden luokse maalle, mutta olin sielä juuri pari viikkoa ja kun sää on mitä on, niin enpä sitten halunnut.

Eilen illalla sitten mun juhannusilme muuttui yksinäisestä iloiseksi, kun entiseltä opiskelukaverilta tuli utelu, josko minulla on jo tekemistä ja jos ei, haluanko lähteä viettämään heidän kanssaan juhannusta! Olin niin iloinen! Toki mukana on siis nyt minä ja kaksi pariskuntaa, mutta koska kolme heistä ovat opiskelukavereita ja sen viimeisenkin kanssa voin puhua yhteisestä harrastuksesta, niin olin menossa mukana. Yhden pariskunnan kanssa en olisi lähtenyt viettämään juhannusta, siellä olisin ollut kolmas pyörä, mutta kahden pariskunnan kanssa hyvässä porukassa tilanne on ihan eri. Luvassa on siis hyvää ruokaa, hauskaa läppää, lautapelailua, baarikaapin jämien tuhoamista ja mukavaa yhdessäoloa! Mun elämä ei sittenkään ole hassumpaa, kun käsikin on kortisonipiikin jälkeen ollut pari päivää edes vähän kivuttomampi :) Erosta tuli muuten eilen viisi kuukautta ja pikkuhiljaa on elämä oikeasti alkanut voittamaan. Eiköhän joskus vielä tule sekin ensimmäinen päivä, jolloin en muista koko E:tä tai eroa. Mutta sitä ennen juhannus, joka muuten on varmaan hauskempi kuin mikään E:n kanssa viettämäni juhla.

12. Avoimuus

Jälleen Fisheriä, tällä kertaa lyhyesti. Avoimuus kappaleessa puhutaan naamioista, joita ihmisillä on päällään erilaisissa ihmissuhteissa. Nämä ovat ok esimerkiksi työelämässä, missä tietysti on käyttäydyttävä tietyin tavoin, mutta jos ei ole oma itsensä muissa ihmissuhteissa, on hankalaa päästä tai päästää ketään lähelle.

E:llä oli suhteessamme naamio, en päässyt häntä lähelle. Hän sanoi, ettei uskaltanut kertoa minulle asioita. Itsellenikin  muodostui naamio loppuvaiheessa. En uskaltanut kertoa E:lle surustani tai mistään negatiivisesta, ettei hän suuttuisi. Pelkäsin siis kertoa tunteistani, ja suutuin vain hänen tekemisistään! Joskus paine naamion takana kasvoi liian isoksi ja sitten ryöpsähti yli, saatoin nimittään raivostua ihan typeristäkin asioista. Olen ihmetellyt näitä raivonpuuskiani itsekin, mutta olen sitten tajunnut, että ne varmasti johtuivat siitä, etten uskaltanut kertoa E:lle pahasta mielestäni tai peloistani jne, ja sitten jossain vaiheessa vain räjähdin. Ei mikään puolustus omalle käytökselleni tietenkään, mutta on helpompi antaa itselleen anteeksi, kun ymmärtää ehkä hieman, miksi käyttäydyin kuin käyttäydyin. Nykyään ei tuollaisia ihan ihmeellisiä raivonpuuskia enää tule, tosin edelleen saatan saada noita 'vihakohtauksia' E:tä kohtaan, mutta ne kuuluvat vähän eri asiaan.

Muuten en koe kauheasti pitämään naamioita. Läheisimmät ystäväni kyllä tietävät millainen olen, enkä ole missään pitänyt mitään "Pärjään kyllä" - tms. naamiota eron jälkeen. Jos joku kysyy  erosta, miten menee, niin vastaan totuudenmukaisesti, että on mennyt paremminkin, mutta olen edistynyt jonkin verran. En toki ole aina ollut tällainen, vaan esittänyt kaikenmoista, mutta jotenkin elämän kuluessa olen oppinut luopumaan tuosta tavasta, enkä ole katunut pätkääkään.

Elämää

Maanantaina pääsen työpaikalle. Se on ihanaa. Näen joka päivä (miinus viikonloput) varmasti ihmisiä, joista pidän, ihan livenä. Ja pääsin mukaan projektiinkin, johon halusin. Nyt on työn aika, eikä haittaa yhtään. Sain tällä viikolla työkavereilta "Parane pian"- kortin, joka piristi mieltäni monta päivää ja piristää vieläkin, minua kaivataan sinne! Siis minua! Kuka on viimeksi kaivannut minua? Ei E enää pitkään aikaan minua kaivannut, hän oli lähinnä iloinen, jos ei tarvinnut olla minun kanssani. Se, että joku ajattelee juuri minua ja on sitä mieltä, että olisi kiva nähdä minut on tosi mukavaa. Nykyään toki pidän taas itsestäni ihan erilailla kuin puoli vuotta sitten, ja en tarvitse enää muita itsetuntoani pönkittämään, mutta toki se, että muutkin minusta pitävät auttaa.

Käsi ei ole yhtään hyvä ja sekös inhottaa. Pelottaa, että se jää tällaiseksi, turhaksi, toimimattomaksi ja kipeäksi loppuelämäksi. Asia ahdistaa enemmän kuin ero nykyään. Heti eron jälkeen ei kädelläkään ollut mitään väliä,stä mietin, että ihan sama, tuleeko koskaan kuntoon. Nyt niin ei enää ole, nyt uskon jo tulevaisuuteen, joten toimivalla kädelläkin olisi tilausta!

Asunnon myynti ei etene. En ole kuullut välittäjästä mitään taas puoleentoista viikkoon, eikä mitään tietoa, tapahtuuko mitään. En silti aio tehdä itsekään mitään, en aio enää tehdä asioita E:n puolesta. Jos asuntoa ei saada myytyä, niin asun sitten täälä ja ei voi mitään.

Ystäväni oli täällä kanssani alkuviikosta kummitytöni kanssa. Pitkästä aikaa söin jonkun kanssa aamupalaa ja iltapalaa. Olipa se mukavaa. Hieman siinä haikeus iski taas, koska toisen kanssa syöminen on keskimäärin kivempaa kuin yksin. Muutenkin on toki mukavaa jakaa asiota toisen kanssa. Olisihan se mukavaa kuulla, kun joku toinen sanoo, että "Kiva kun vaihdoit lakanat." Nyt voin sanoa sen itselleni, mutta ei se ole sama. Kirjoissa toitotetaan, kuinka ei saa olla riippuvainen toisesta ja pitää olla yksinäänkin onnellinen. Toki näin, mutta silti se on eri asia, elää arkea toisen kanssa ja kuunnella toisen hengitystä öisin, jos itse ei saa unta. Tai tietää, että voi soittaa toiselle, jos jotain tapahtuu. Sitä minä kaipaan, mutta en E:tä.

Mitä enemmän E:tä mietin, sitä enemmän tajuan, kuinka täysin väärä ihminen hän minulle oli, ihan kaikin tavoin. Ei se riitä, että toinen osaa tehdä maailman parasta guacamolea. Ei hän enää ollut se turvallinen, kiltti mies, jollaisen haluan. Hän oli toki kiltti, mutta minulle myös paljon muita asioita. Hän ei puolustanut minua. Se sattuu aika paljon, kun tajuan jälkeenpäin, että monet kerrat kun minulle tuli jostain hänen tekemisestään paha mieli, ja podin siitä huonoa omaatuntoa, oli paha mieleni ihan luonnollinen reaktio siihen, että taas kerran joku muu asia/ihminen meni minun edelleni. Luulin, että olen vain huono ja sekaisin, mutta kirjoja lukiessani olen tajunnut, että tunteeni olivat ihan luonnolliset ja niissä ei ollut mitään väärää, vaikka E niin antoikin ymmärtää. Jos tunsin itseni hylätyksi, sain tuntea niin.

Pari päivää on ollut haikea olo. Kai se johtuu siitä, että olen viettänyt aikaa ihan täysin yksin. Yksinäisyys ei enää pelota ja viihdynkin yksin, mutta usein toivoisin kuitenkin juttuseuraa, olen kuitenkin melko sosiaalinen ihminen, vaikka vähän ujo olenkin.

11. Muutos

Fisherin muutoskappaleessa puhutaan muutoksesta. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisillä on tapana tietysti muuttua myös parisuhteen aikana ja erilaisia elämänvaiheita tulee eteen. Toimintaan parisuhteessa(kin) vaikuttaa niin lapsuuden perheen asiat, lapsuuden kokemukset, kapinointi ja valtataistelu. Asioita voi olla jäänteinä niin lapsuudesta kuin edellisistäkin suhteista.

Lapsuuden perheen asiat koskevat lähinnä sitä, millaisia olivat ne lapsuuden tärkeät ihmiset. Pitää miettiä, millainen oman merkittävimmän vanhemman ja exän merkittävimmän vanhemman välinen parisuhde olisi ollut (ja nyt siis ei tarvitse miettiä sitä, että he saattaisivat olla samaa sukupuolta). Mietinkin tätä ja meidän tapauksessamme suhde olisi siis ollut äitiemme välinen. Se olisi ollut varmastikin kamala. Asiat olisivat kyllä tulleet tehdyksi, mutta yhteyttä ei olisi ollut.Siinä suhteessa ei olisi puhuttu mistään, paitsi käytännön asioista, ei iloisista (lähinnä minun äitini ansiosta), ei surullisista tai vaikeista asioista (molempien) ja vastoinkäymiset olisi sivuutettu niin, että niitä ei olekaan (E:n äidin ansiosta). Mahtavaa! Tällaiset lapsuuden asiat tietysti vaikuttavat suhteeseen väkisinkin. Haemme myös usein kumppanista samoja piirteitä kuin kotona oli ollut, kun alitajuisesti haluamme parantaa nuo asiat. E:ssä ja äidissäni onkin muutamia yhteisiä piirteitä kuten marttyyrius, se ettei pyydetä anteeksi ja epämääräinen raivoaminen sekä puhumattomuus ja lisäksi asia, mitä inhoan ja inhosin yli kaiken: itsekseen puhuminen ja erityisesti negatiivisten tunteiden esiin tuominen yksinpuhelulla (joka on siis toki todella helppoa kuulla). Myös minussa on ainakin muutama samanlainen piirre kuin E:n äidissä oli ainakin lapsena. Ensinnäkin, huudan tosi helposti, asia, mitä E ei kestänyt yhtään minulta ja minkä hän sanoi juontavan juurensa lapsuuteensa, jossa E:n äiti huusi hänelle paljon. Myös tietynlainen sinisilmäisyys varmaan yhdistää meitä, itse olen ainakin vähän liiankin sinisilmäinen ja naiivi ja minua pystyy kyllä huijaamaan ihan uskomattoman helposti.

Lapsuuden vaikutuksiin liittyy esimerkiksi se, että tunteeko ihminen olevansa ok vai ei. Itse en kokenut koskaan kotona olevani ok onnistuessani, E taas luultavasti  ei kokenut olevansa ok epäonnistuessaan. No, eihän tämäkään nyt ainakaan helpottanut suhdettamme. Toivon totisesti, että oppisin itse olevani ok ja onnistunut silloin kun onnistun ja olemaan ylpeä itsestäni. Hyvä alku on se, että olen jo tunnistanut tämän ongelman, joten nyt minulla on mahdollisuus kasvaa siinä.

Kapinoinnilla puhutaan vaiheista, joissa ihminen on aikuistuessaan tai muulloinkin ja se sisältää siis tarvetta osoittaa riippumattomuutensa. Tähän kuuluu kuori-, kapinointi ja rakkauden vaiheet. Uskon, että E:lle kehittyi suhteemme aikana tuo kapinointivaihe. Kuorivaiheessa ihminen on varovainen, ei valitse,on huolehtiva, ja mielluttää toista - haluaa toisen onnea. Kapinointivaiheessa kuitenkin aletaan syyttää toista omasta onnettomuudestaan, aletaan itsekeskeiseksi ja muita syytteleväksi, ollaan ahdistuneita jne. Keksitään jotain uutta ja ei oteta omista toimista vastuuta. Löydetään ehkä joku, jonka kanssa keskusteluyhteys pelaa (mikä on heidän mielestään merkki siitä, että omassa kumppanissa on vikaa ) ja todetaan, ettei ehkä olla koskaan rakastettukaan omaa kumppania. Näitä piirteitähän E:n käytöksessä oli vaikka kuinka ja paljon loppuvaihessa uuden ihmisen löytämistä myöten.  Kapinoijan kumppani ei usein kestä vaihetta ja syyttää toista jne. Tämä pitää ainakin omalla kohdallani hyvin paikkaansa. Kolmas vaihe on rakkauden vaihe, jossa asiat menevät taas hyvin, molemmat ottavat vastuuta ja yritetään yhdessä. Tähän vaiheeseen emme ikinä päässeet.

Neljäs muutokseen liittyvä asia on valtataistelu. Tämä liittyy myös edelliseen asiaan, missä toista syytellään helposti, ei oteta vastuuta ja ei puhuta tunteitaan. Paitsi kapinointia, meidän suhteessamme oli tätä - molemmilta puolilta.

Tulevaisuutta varten minun pitääkin miettiä paljon omaa olemistani, minun on opittava hyväksymään se, että joskus ei ole tärkeää olla oikeassa (Vrt, haluatko rakastaa vai olla oikessa) ja antaa toiselle tilaa, jos hänellä on esimerkiksi töissä identiteettikriisejä jne. On opittava puhumaan omista tunteistaan, eikä syytellä toista kaikesa (aloita lauseet "minusta tuntuu", eikä "sinä aina").

En haluaisi palata entiseen

Kyllä, faktahan on, etten mistään hinnasta haluaisi E:tä takaisin. Hän oli minulle inhottava, todella inhottava, hänen arvonsa olivat jotain ihan muuta kuin minun ja nyt jälkeenpäin ajateltuna ne piirteet, jotka ennen oli ihan ok (siis ne ärsyttävät) ovat muuttuneet vielä ärsyttävimmiksi. Hän kohteli minua joskus jopa pahemmin kuin mitä olen täällä kertonut (enkä koskaan kerrokaan kaikkea, edes täällä) ja pahinta oli, että hän syytti minua omista teoistansa. Enää hänen harrastusfoorumeille kirjoittamansa kommentit eivät herätä kauheasti muita tunteita kuin, että  mikä pelle hän onkaan (huomautuksena tähän, että ajattelen muutamasta muustakin kommentoijasta näin). Monesta kommentista huokuu edelleen se E:n ongelma, toisten miellyttäminen ja esittäminen, että hän on cool. Coolina olo kun ei ole minulle mikään juttu. E:lle tärkeämpää oli ja varmaan on vieläkin se, miltä näyttää, ei se, mitä on. Minulle on aivan sama, ovatko urheiluvarusteeni just eikä melkein, kunhan vaan pääsen lujaa eteenpäin.

Minulla ei ollut hyvä E:n kanssa. Hän ei kertaakaan sanonut minulle, että olisin hänelle tärkeintä, vaan aina kun kysyin tätä, hän sanoi, ettei ihmisiä voi laittaa tärkeysjärjestykseen (!!) tai ettei ihmisiä ja asioita voi verrata. En halua olla sellaisen ihmisen kanssa joka joka a) ihan oikeasti ajattelee niin tai b) sanoi minulle niin, koska ei halunnut kertoa totuutta. Erityisen inhottavaa tästä asiasta kyllä teki, että toisaalta hänelle ei tehnyt mitään ongelmaa todeta, että harrastus on hänen elämänsä tärkein asia jne. No, niin hän käyttäytyikin. Jos töissä ei huvittanut olla, hän saattoi ihan hyvällä omallatunnolla tehdä 10 tuntia lyhyemmän työviikon, jotta ehti harjoittelemaan jne. Toki joskus teki myös ylitöitä, mutta nämä tietysti laskutettiin. Minun oli aika vaikeaa tämän asian kanssa, koska mielestäni noin ei saa toimia. Sanoin hänelle myös tästä, että ei ole ihan reilua valittaa, ettei jaksa töissä, kun on niin kiire koko ajan, jos ei ole siellä oikeaa aikaa, mutta tästä saatiin tietysti riita aikaiseksi, sillä ei hänen töissäkäyntinsä minulle mitenkään toki kuulu. No, onhan se näinkin, E saa ihan itse toki päättää töistänsä ja menemisistään, mutta silloin mielestäni olisi ollut myös ihan reilua, ettei olisi sitten valittanut ja ollut töiden vuoksi  pahalla päällä. Ja sitä hän oli, koko yhdessäoloaikamme kärsin E:n valitusta työpaikasta ja siitä, kuinka sielä ei ole kivaa jne. (Yllättäen se muuttui taas kivaksi paikaksi, kun toinen nainen astui kuvioihin...).Yritin vihjailla, että jos työpaikalla on kamalaa, niin kannattaa ehkä miettiä sen vaihtoa ja hän jopa oikeasti haki töitä, mutta sitten työpaikalta luvattiin hänelle ensi syksyksi joku superbonus, niin tottakai päätti jäädä.

Alan olemaan myös varma, että E oli minun kanssani pohjimmiltaan sen vuoksi, että hän halusi harrastaa kanssani (tai jonkun kanssa). Onhan hän nyt puhunut naikkosensa mukaan harrastukseensa ja muutenkin hän jauhoi siitä koko ajan. Yhteiset harrastukset ovat toki jees ja tokihan minäkin pidin E:n kanssa harrastamisesta, mutta kyllä parisuhteen pohjana pitää olla jotain ihan muuta. Minä en halua olla toisen elämäntavan ja unelmien toteuttaja (onnea vaan toinen nainen tähän projektiin!) vaan tasavertainen kumppani. Oma vikanihan se on, että menin tuohon mukaan. Jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt puhaltaa peli (eli parisuhteemme) poikki jo silloin kun ennen yhtä kisaa sairastuin ja olin tietysti tosi harmissani ja paniikissakin, koska olin kisaa seuraavana päivänä lähdössä reissuun. E oli vain ihan tosi vihainen minulle, koska hänen pitää päästä nukkumaan ennen tärkeää (no se ei oikeasti ollut  mitenkään tärkeä, kuntotapahtuma vain) kisaa. Yritin anella, että etsitään minulle lääkäriaika seuraavalle päivälle ja sitten mennään nukkumaan, mutta E oli vain raivoissaan ja jauhoi, kuinka hänen pitää päästä nukkumaan. Tätä jatkui vaikka kuinka ja kauan ja en saanut E:ltä kertaakaan lohdutusta sitä varten, että olin kipeä, vaikka sitä olisin tarvinnut. Taisin itkeä itseni uneen taas kerran. Aamullakaan E:tä ei kiinnostanut. Vein hänet kisakuljetukseen ja itse lähdin itkien pois. E ei pahoitellut, etten minä pääse. Tällaisia pieniä juttuja sattui aika monta kertaa ja niistä olisi voinut päätellä, mikä oli E:lle tärkeää ja mikä toissijaista. En syytä itseäni kuitenkaan tästä, etten tajunnut sitä silloin, sillä toimin niinkuin silloin parhaaksi näin. Jälkikäteen on kuitenkin hyvä huomata, ettei meidän ongelmat oikeasti johtuneet vain minun käyttäytymisestäni, huutamisestani tms. vaan myös tosi paljon siitä, etten saanut tukea silloin kun sitä eniten tarvitsin. En halua sellaista parisuhdetta, en halua kuulla enää kertaakaan E:n sanoja: "En kestä sitä, kun itket." Nyt saan itkeä ihan niin paljon kuin haluan ja kukaan ei suutu minulle siitä tai saa minua tuntemaan, että teen jotain väärin, jos itken.

Joskus tuntuu, että jauhan liikaa E:stä. Välillä näin onkin, mutta monet näistä asioista haluan vain käydä läpi. Myös monet tilanteet E:n kanssa ja niiden läpikäyminen ovat auttaneet minua ymmärtämään itseäni ja toisaalta vapauttaneet minut syyllisyydestä, kun tajuan vähän E:n motiiveja. E-valitusta on siis yhä edelleen tulossa, mutta teen sen itseni vuoksi.

Huomenna pääsen taas omaan kotiin, vaikken siellä niin viihdykään. Asunnon kaupaksisaaminen ei oikein ole edistynyt, enkä tiedä, mitä nyt tapahtuu, kun välityssopimus on katkolla. En aio itse kyllä tehdä mitään, vaikka tietysti se fiksua olisikin, jotta pääsisin pois, mutta onpa ne E:nkin rahat siinä kiinni. On kuitenkin kivaa päästä sinne, missä ei vain tarvitse kuluttaa aikaa, missä voi tehdä jotain hyödyllistä. Tänään tuli yhdessä vaiheessa kauhea kiukkukohtaus, ja sen jälkeen ahdisti aika lailla, mutta se meni aika pian ohi. Olen siis edistynyt todellakin. Ennen jäin tuohon vihaan ja ahdistukseen kiinni tunneiksi, jopa päiviksi, mutta nyt tuo meni ohi varmaan vartissa. Kyllä tämä tästä jo vähän helpottaa.

Parisuhdeoppia

Olen lukenut eroprosessin aikana paljon kirjoja, ensin erokirjoja, sitten muutaman ehkä elämäntaito-oppaaksi luokiteltavan kirjan ja muutaman parisuhdeoppaankin. Sain eräältä lukijalta vinkin lukea Sue Johnsonin kirjan "Kunpa sinut tuntisin paremmin". Kirjas on parisuhdeopa, jonka alaotsikko "Keskustelemalla tunnekeskeiseen parisuhteeseen" kertoo paljon. Kirja on ehkä siitä hieman erilainen, että sen mukaan riippuvuus parisuhteessa on ihan luonnollista ja suurimmat ongelmat eivät ole esimerkiksi riidat vaan niiden taustalla olevat muut asiat. En ole lukenut kirjaa vielä kokonaan, mutta ainakin alku on auttanut minua ymmärtämään niitä meidän suhteemme taustalla olevia oikeita ongelmia, ei niitä, että minä huusin ja E pakeni, vaan ihan jotain muita. Kuten edellisessä tekstissäkin kirjoitin, tunsin jääneeni aika lailla yksin, hylätyksi ja ehkä turvattomaksikin E:n kanssa. Luultavasti hänelläkin oli samansuuntaisia ongelmia kanssani.

Vaikka blogistani E:stä saa aivan kamalan kuvan, on sanottava, että kyllä hän myös välitti minusta - ainakin ajoittain. Hän yllätti minut pienillä jutuilla silloin tällöin, osoitti välittämistään jne. Nämä hetket ja päivät E:n kanssa olivat aivan mahtavia ja ihania. Ikävä kyllä niitä ei tapahtunut kovinkaan usein varsinkaan enää lopussa ja en todellakaan tuntenut itseäni mitenkään tarpeelliseksi näiden hetkien välissä.

Tuossa Johnsonin kirjassa todetaan, että parisuhteen suurimpia ongelmia on yhteyden menettäminen. Kirjassa annetaan esimerkiksi seuraavat kysymykset: "Voinko luottaa sinuun, voinko turvautua sinuun? Oletko tukenani kun tarvitsen sinua? Vastaatko minulle ja minun tarpeisiini kun tarvitsen sinua, vastaatko kun soitan? Olenko sinulle tärkeä? Arvostatko sinä minua, hyväksytkö sinä minut? Tarvitsetko sinä minua, haluatko turvautua minuun?"

Ko. kysymykset kyllä tuovat esiin aika lailla niitä meidän suhteemme ongelmia. Kaikkia kysymyksiä ainakin alitajuisesti mielessäni kysyin E:ltä, mutten saanut niihin myönteistä vastausta ainakaan mielestäni. Toki luotin häneen tavallaan (varsinkin tässä asiassa, ettei pettäisi, mutta muissa asioissa ehkä en). Ehkä E:kin kysyi noita kysymyksiä ja enpä olisi itsekään voinut vastata kaikkiin hänelle myöntävästi. Loppuvaihessa en kyllä tasan enää arvostanut E:tä, en varmasti ollut hänen tukenansa edes usein, saati aina jne.

Muutenkin olen miettinyt, mitä suhteelta haluan. Haluan myönteisen vastauksen noihin edellä mainittuihin kysymyksiin, haluan toisaalta myös yhteistä aikaa ja yhteisiä ystäviä. En halua, että koko ajan ollaan yhdessä. Meidän tapauksessamme teimme tämän virheen heti suhteen alussa. Muistan, kuinka E jopa ihan tuppasi parille lenkille väkisin seuraani, ja minä lopulta myönnyin. Toisaalta pyysin hänet vähän liiankin helposti kaikkiin omiin juttuihini mukaan. Toisaalta, haluaisin, että silloin kun vietetään yhdessä aikaa, niin oikeasti vietetään yhdessä aikaa. Eli jos ollaan kahdestaan siellä ravintolassa, niin ei näprätä kännykkää, lomalla mietitään tekemistä, mistä molemmat tykkäävät ja minne voidaan menä yhdessä jne. Erikseen olosta voi tietysti sopia ja pitääkin, ei nyt koko aikaa tarvitse nyhjätä vieri vieressä.

Yhteiset ystävät sitten... Yritin tietysti tutustuttaa E:n kaikkiin minulle tärkeisiin ihmisiin, E taas ei. En oikein tiedä, mikä ongelma E:llä tässä oli, ehkä hän pelkäsi menettävänsä ystävänsä tai jotain. Tuo oli minusta hassua, mutta enpä saa sitäkään koskaan tietää, mikä oli tämän asian takana oleva vaikutin. Minua ei oikeasti haittaa yhtään, jos kumppanini tuntee minun kaverini ja ystäväni, ennemminkin se on kiva juttu. E:n tapauksessa taas - no, lähdin kerran jopa yhteisestä kodistamme pois tieltä, jotta hän pystyi kutsumaan erään ystävänsä käymään. Toki minullakin oli ihmisiä, joita E ei tuntenut, kuten työkaverit ja toki pidin ystäviini yhteyttä ihan itsekseni, mutta minusta oli ainakin mukavaa kertoa esimerkiksi  kummilapsieni edesottamuksia E:lle jne. E taas ei halunnut todellakaan kertoa omista ystävistään minulle mitään ja perhettäänkin kävi tapaamassa salaa - koska kuulemma oletti, etten minä halua tulla mukaan.

Tuo olettaminen on yksi asia, mitä en enää halua suhteisiini. Se oli ihan kamalan kuluttavaa. E oletti ihan kamalasti. Hän oletti, että olen vihainen, että olen surullinen, masentunut jne. Jos lähdin toiseen huoneeseen lukemaan kirjaa, kun hän pelasi tietokoneella, hän oletti, että nyt hänen pitää lopettaa pelaaminen (!). Hän oletti, että minä haluan hänen viettävän kanssani koko ajan aikaa ja että en halua hänen harrastavan. Noiden olettamisten kohteena oleminen oli aika rankkaa. Itse asiassa se oli kamalaa. Eikä asiaa auttanut, jos sanoin, että hänen olettamuksensa on väärä ja että ensi kerralla hän voi vaikka kysyä, jos tuntuu siltä, että minulla on paha mieli tms. No, ensi kerralla hän oletti taas. Toki ymmärrän, että helposti toisesta olettaa jotakin, mutta E:n kanssa tämä oli aika äärimmäistä ja myös todella raskasta. Mitä enemmän hän oletti, sitä harvemmin tunsin, että hän välittää.

Itse olen aika pessimistinen sen suhteen, että löytäisin enää ketään, jonka kanssa minulla voisi olla hyvä olla. E:n kanssa käytännön elämä oli kuitenkin melko helppoa ja tietyt puitteet elämälle olivat täysin kohdallaan - nämä henkisen puolen jutut olivat sitten jotain ihan muuta kuin kohdallaan. Niin, mutta jos vielä joskus jonkun kanssa elämääni jaan, niin toivottavasti muistan nämä opit siinä hullaantumisvaiheessa.

PS. Suosittelen Johnsonin kirjaa ihan kaikille, myös niille, joilla menee omassa parisuhteessa hyvin, sillä kirjassa olevien keskustelujen avulla voi uskoakseni todellakin ennaltaehkäistä ongelmia. Ja niille, joilla on vaikeuksia, no niille suosittelen ainakin, vaikken olekaan vielä itse päässyt edes kirjaa loppuun.

Vuosi sitten

Viime kesänä meillä oli paha riita, jonka jälkeen E asui pois kotoa vähän aikaa. Lopun alkua? No kyllä viimeistään tuo tapaus oli. Riita lähti taas siitä samasta, E oli sanonut tulevansa kotiin aikaisin kun menee suoraan töistä lenkille tms, kello lähestyi jo kymmentä ja  minä olin tässä vaiheessa ehtinyt olemaan todella hätääntynyt, pelännyt, että E on jäänyt auton alle tms. Joku voisi kysyä, miksen soittanut koskaan E:lle, kun olin hänestä huolissani. Tosiasia on, etten uskaltanut. Pelkäsin, että E suuttuu minulle, koska hän koki kyselyni niin, että hän ei saisi olla lenkillä. Koska näin ei siis ollut, en siis koskaan uskaltanut soittaa ja kysyä, onko hänellä kaikki hyvin, koin tärkeämmäksi, että hänellä on kivaa kuin, että minun ei tarvitsisi olla huolissani.  Ja tässä ei siis olisi auttanut, että sanon, että olin vain huolissani, ihan sama, mitä olisin sanonut/tehnyt, niin E koki sen niin, että hänen pitää tulla heti kotiin.

No, koska olen kaikkea muuta kuin hyvä tällaisissa jutuissa, niin sitten kun E vihdoin vähän ennen kymmentä tuli kotiin ja kysyin varmasti tarpeettoman kärkkäästi, missä ihmeessä hän oli ollut, mihin E vastasi todella pilkallisesti "Mitä se sulle kuuluu?", niin sitten räjähdin ihan kunnolla. Se taisi olla meidän pahin riitamme ja sen lopussa E käyttäytyi niin inhottavasti, että katsoimme, että olisi ehkä hyvä, jos hän ei asuisi kotona hetkeen. En siis väitä, että vain E oli inhottava, vaan itsehän aloitin riidan haastamisen ja olin itsekin tosi kamala, mutta E:n käytös oli jotain sellaista, että niin ei vain tehdä, koskaan. Olen tästä kysellyt ammatti-ihmisiltä (useammaltakin), että olenko ihan hakoteillä ja oliko syy siihen, miten hän käyttäytyi, minun, ja he ovat kaikki sanoneet, että noin ei vain saa käyttäytyä.

Pahinta tuossa viime kesäisessä oli se, että E ei taaskaan pyytänyt anteeksi ja itse asiassa hän jopa sanoi, että hänen käytöksensä oli minun vikani! Hienoa. Muistan kuinka kamalaa se oli. Ja on edelleen. Tuon erillään asumisen aikana itkin paljon yksinäni ja yritin selvitä. Olin tehnyt töissä muutamia päivä sisään, jotta oltaisiin voitu viettää ne E:n kanssa yhdessä kesällä, minulla kun ei ollut viime kesänä lomaa ollenkaan. No, nämä päivät vietin sitten yksinäni itkien, olikin kiva, että olin tehnyt niiden vuoksi pitkää päivää keväällä. E vietti lomaansa oikein tyytyväisenä, hän sai tehdä mitä halusi ja ei tarvinnut uhrautua ja viettää aikaa minun kanssani.

Muistan myös miettineeni paljon asioita tuolloin kesällä. En kuitenkaan ollut muistanut kuinka paljon niitä olinkaan miettinyt. Olin kirjoittanut E:lle mailin, jonka löysin nyt sähköpostilaatikkoani siivotessani. Kirje toi minulle ensin aikas kamalan olon. Sitten tajusin, että minähän yritin kertoa E:lle sitä, etten tunne olevani tärkeä, arvostettu jne. Yritin kaikin tavoin, mutta en saanut vastakaikua. Muistin, kuinka jos suhteemme olisi jatkunut, olisin yhä edellen luultavasti tosi inhottavassa tilanteessa, eikä minun olisi ollut hyvä olla. Usein jo tuntuu, että eniten minua ei oikeastaan paina edes ero, vaan se, mitä suhteessamme tapahtui  ja toki pettäminen. E oli minulle huono mies. Minä olin hänelle myös varmastikin huono kumppani. Kunpa muistaisin, että nyt minulla on mahdollista olla onnellisempi, kuin mitä E:n kanssa koskaan olisin voinut olla.

Kirje alkoi näin:

"Tiedän, että sulle tulee luultavasti paha mieli tästä kirjeestä, pyydän sitä anteeksi etukäteen. Kirjoitan tämän puhtaasti itsekkäistä syistä, jotta saisin kerrankin sanottua sulle, miltä musta tuntuu, niin, ettei tule riitaa. Kyllä mä itken jo nyt, mutta ei se mitään. Pahoittelen myös sekavuutta, se onmelkoista ajatuksenvirtaa. Kirjeessä ei myöskään ole kaikki, mitä ehkä haluaisin sanoa, mutta ainakin nyt osa."

No, sitten kerron, miksi minulla on surkeaa. Kerron, kuinka minusta tuntuu, että E haluaa vältellä ongelmien ratkaisua, kerron myös, että haluan olla hänen kanssaan, mutta minusta tuntuu, ettei hän halua olla minun kanssani. Kerroin jo silloin, kuinka minusta tuntuu, että  E hylkää minut ja kuinka inhottavalta se tuntuu, kun hän sanoo, että hänen harrastuksensa on tärkeintä hänen elämässään. Kerron, kuinka pahalta tuntuu, kun hän ei kerro minulle asioistaan ja kuinka inhottavaa se on, että aina jos vietämme aikaa yhdessä hän muistuttaa, kuinka nyt uhrasi jonkun harrastusmenonsa minun takiani, ja kuinka saan aina kuulla siitä, kuinka meidän yhteinen elämämme on hänelle velvollisuus. Kysyn myös, miksi vain minun kanssani oleminen on velvollisuus ja jos on minun kanssani, miksi se on häneltä uhraus pois harrastuksesta, miksei muiden ihmisten kanssa aikaa viettäessä sama päde? Kerron myös, kuinka en kestä E:n valehtelemista ja lupausten rikkomista. Kerron kuinka inhottavaa on, kun hän syyttää parisuhteemme ongelmista minua ja erityisesti minun vammojani, joille en ole oikeasti voinut mitään. Kerron kuinka inhottavaa on, kun hän sanoo, että jos en luota häneen jonkun valehtelemisen jälkeen heti, niin ei hänenkään tarvitse luottaa minuun. Kerron kuinka inhottavaa on, että aina kun hän näkee minut tai puhumme puhelimessa, niin ensimmäinen kysymys on, että onko minulla paha mieli! Kerron, kuinka minusta tuntuu, että parisuhteessamme tärkeintä on E, sitten minä ja E eli me ja sitten minä.  Kerron myös, että olen ymmärtänyt olevani E:lle tosi inhottava välillä ja haluan lopettaa sen. Kerron myös, kuinka haluan olla hänen kanssaan ja saada asiat toimimaan.

Lopetan kirjeeni seuraavasti:

"Tämän ei ollut tarkoitus olla haukkumakirje vaikka olet nyt varmasti täysin raivoissasi mulle ja koet sen niin. Mä vaan halusin kertoa sulle asioita. Mä olen miettinyt paljon itseäni ja olemistani ja tunnen itseni todella surkeaksi ja epäonnistuneeksi! Mä en kuitenkaan aio suostua siihen, että ainoastaan minä olen syyllinen näissä jutuissa.

Mun toive olisi, että asiat menisi paremminksi, me voitaisiin yhdessä, huom! yhdessä ratkaista asiat. Ne ei ratkea noin vaan puff, niin kuin musta usein tuntuu, että sä haluat, koska pitkät prosessit on raskaita. Ne eivät myöskään ratkea missään meidän puolesta, jos ei tehdä niiden eteen töitä. Ne ei ratkea, jos sä et kerro, mikä susta tuntuu pahalta tai mä olen aina surullinen tai vihainen. Ne ei ratkea, jos ei uskalla olla haavoittuvainen tai antaa jotain itsestään. Ne ei ratkea, jos ei oikeasti halua ratkoa niitä vaan motiivina on vain se, että asiat loppuisi.

K rakastaa E:tä"


Minulla oli pitkään huono omatunto, että kirjoitin tuon ja muistan, kuinka tunsin itseni kauheaksi kumppaniksi. Vaikka koko kirjeen olen kirjoittanut niin, että kerron, miltä minusta tuntuu, missä ei ole mitään väärää.

E ei koskaan vastannut minulle tai kommentoinut kirjettäni mitenkään. 

Pettämisestä

Mikä tässä erossa on ollut yksi ehdottomasti vaikein asia, on se, että E puuhasteli selkäni takana mitä sitten puuhastelikaan. Itsehän hän minun kuulusteluni jälkeen sanoi, että kädestä on pidetty, ei mitään sen ihmeempää, mutta oikeastaan en ole enää kovinkaan varma, uskonko tuotakaan, niin selvä muutos E:n työpaikan pikkujoulujen jälkeen E:ssä tapahtui. Aamulla hän oli vielä täysin normaali, mutta tuli pikkujouluista todella myöhään (siis joskus yöllä) kotiin, ei tullut nukkumaan viereeni ja lähti aamulla töihin taas ihan älyttömän aikaisin. Käytös muuttui myös täysin tuon illan jälkeen ja alkoi 'mustasukkaiseksi' puhelimestaan jne. Lisäksihän E ei aluksi myöntänyt mitään eron jälkeen ja sitten vasta jotakin pikkuhiljaa, joten miksi olisi lopulta kertonut minulle lopullisen totuuden. No, varsinaisestihan tuolla ei ole niin väliä, kuinka fyysiseksi pettäminen lopulta meni, mutta henkistä se oli ja se on vielä kovempi juttu ainakin minulle. Sitä ei voi yrittää selittää millään kännisekoilulla (ei sillä, että se mielestäni olisi mikään selitys) tai yhden illan hairahduksella, vaan se, mitä E teki, oli ihan täysin tietoista ja suunniteltua. Ja sekös mua oksettaa. Lisätään tähän vielä, että jo koko syksyn tämä toinen nainen kyllä oli vahvasti mukana E:n FB:ssä ja E hänet mainitsikin (siis nimenomaan hänet), joissain FB päivityksissään erityisesti, mikä ei ollut hänen tapaistaan. Ihastus oli siis meneillään jo varmaan koko syksyn, ehkä jo kesänkin. Ettäs kehtasi, minun silmieni alla!

E ei toisaalta kyllä ennenkään ole ihan onnistunut. Tiedän, että viime keväänä (siis 2013) ollessaan urheilureissussa ihastui myös ja sieläkin hän vietti ihastuksensa kanssa aikaa tiiviisti. En tiedä, miten tiiviisti lopulta, oletan kuitenkin lähes kaiken tapahtuneen ryhmässä, mutta tiedän, että hän vietti myös urheiluharjoituksissa aikaa ihastuksensa kanssa kahdestaan. Tuo on minusta hieman häilyvää, että oliko tuo oikein vai väärin. Luultavasti väärin, koska E yritti peitellä näitä tekemisiään minulta ja mielestäni siinä vaiheessa, jos tekee toisen kanssa jotain, mitä ei halua kumppanin tietävän, on hypätty aidan väärälle puolelle. Itse en haluaisi kyllä tehdä yhdenkään miehen kanssa mitään, mistä en voisi kumppanilleni kertoa. Toinen juttu on, että jos on ihastunut toiseen (mikä on siis mielestäni ihan ymmärrettävää ja sallittua), niin silloin tätä tunnetta ei pidä ruokkia. Se, jos mennään toisen kanssa töissä kahdestaan syömään, tehdään tikusta asiaa saati sitten aletaan harrastaa toisen kanssa tarkoittaa jo mielestäni sitä, että ote on alkanut lipsumaan ja kohta tehdään jo jotain muutakin.

Eräs inhottava asia tässä on, että E vaahtosi minulle parisuhteemme ajan ja erityisesti alussa, miten pettäminen on väärin ja sitä ei saa koskaan hänelle tehdä, olihan häntä petetty kerran kahden kuukauden suhteessa ja se oli hänen mielestään kamalinta, mitä toiselle voi tehdä. Jepjep, tekipä sitten minulle samoin ja me kuitenkin asuimme yhdessä, omistamme (ikävä kyllä edelleen on asunto myymättä) yhteisen asunnon, oltiin puhuttu siitä koirasta jne. Ja mitä E puuhastelee selkäni takana? Selkärangaton mies. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa henkilöltä, jonka mielestä avoliiton voi lopettaa puhelimessa sen jälkeen kun on taas kerran tehnyt jotain oman lupauksensa vastaista. En tiedä, miksi olen vieläkin aika kiinni E:ssä. Haluaisin jo päästä irti.

Inhottavaa tilanteesta tekee siis se, että minua petettiin ja sitten vielä jätettiin. Usein pettäjät haluavat jatkaa 'vanhaa' suhdetta ja petetty saa tai joutuu tekemään päätöksiä. Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Olen lukenut eräästä tutkimuksesta, kuinka tällaiset erot ovat jätetylle vaikeimpia ja niistä selviämiseen menee pitkän aikaa. En jaksaisi enää! Toisaalta minun ei tarvitse nyt päättää. En usko, että petetyn osa on silloinkaan yhtään helppo, jos itse pitää päättää, jatketaanko vai ei.

Olen yrittänyt lukea myös muutaman kirjan, jossa olisi mukana pettäjän näkökulmaa. Toinen sisälsi kirjeitä petetylle pettäjältä ja toinen oli joku "Revitty sydän" tms. En oikein saanut näistä mitään irti. Toki ymmärrän, että jos pettää, ei suhteessa mene hyvin ja näinhän meilläkin oli. Mutta silti se ei ole mikään syy pettää! Lisäksi kirjoissa puhutaan käytännössä lähinnä tapauksesta, jossa petetty saa (joutuu) päättää, jatkuuko suhde. Itsehän en tarvitse apua siihen päätökseen vaan siihen, miten kestää se, että toinen, ihminen johon luotin yli sataprosenttisesti yhtäkkiä vaan tekee selkäni takana jotain tuollaista ja kaiken lisäksi käy ilmi, että hän ei välitä enää yhtään. No, siltä se tuntui toki jo pitkään, mutta ei se silti erosta helppoa tee. Se myös, että E porskuttaa sen toisen pettäjän kanssa (ansaitsevat toki toisensa, kaksi pettäjää) tekee tilanteesta vain niin inhottavan ja epäreilun, että ei oikein pystyisi olemaan asian kanssa. Toki nykyään paremmin, mutta kyllä se silti inhottaa.

Inhottaa myös, että luotin E:hen niin paljon, vaikka hän monta kertaa osoitti, ettei häneen ehkä kannattaisi luottaa. Hän petti lupauksiaan monissa pienissä asioissa ja mikä pahinta, se ei ollut hänelle mikään ongelma. Kun minulle tuli paha mieli näistä, ongelma oli minun paha mieleni, ei se, että hän ei tehnyt, mitä lupasi. Miksi sitten minulle oli ihan fine, että hän käy harrastamassa naisen kanssa jne. No, enpä olisi ensinnäkään uskonut. E:llä on kaksi hyvää ystävää (tosin alkaessamme seurustelemaan hän kyllä sanoi, että hänen ystävänsä ovat p***ja, että enpä sitten tiedä) ja toinen on nainen. Lisäksi minulle sanottiin, että menevät yhdessä harrastamaan tämän toisen naisen ja hänen miehensä kanssa, mitä ei tietenkään koskaan tapahtunut. Olisiko tuosta sitten pitänyt arvata, että jotain on meneillään. No, enpä saisi syyttää itseäni tästä(kään), koska kyllähän kumppaniin pitää luottaa ja luotinkin, en kokenut koskaan mitään mustasukkaisuutta E:stä, koska luotin niin paljon. E:stä en tiedä. Muistan kerran, kun ajoin pyörällä kotiin ja liikennevaloissa viereeni pysähtyi (pyörällä myös) eräs mies, joka oli varmasti lähemmäs kuusikymppinen. Tutkaili varustustani ja kysyi, harrastanko maastopyöräilyä, kun pyöräni on niin hieno jne. Pyöräiltiin siinä pari kilometriä matkan ollessa sama puhuen maastopyöräilystä (jota siis en harrasta) ja hän kehotti minua halutessani menemään aloittelijalenkeille. Siis menemään, ei pyytänyt mukaan. Koin, että hän halusi maastopyöräilyyn uusia harrastajia. Kerroin tästä tapauksesta tietysti E:lle hauskana tapahtumana työmatkalta, mistä hän heti ilmoitti, että minua yritettiin iskeä. Olin ihan puulla päähän lyöty, että mistä hän nyt sen keksi, mutta ehkä hän sitten koki sen niin ja sen jälkeen oli taas melko ihmeellinen olo, että teinkö nyt jotain väärin, kun ystävällisesti juttelin sen miehen kanssa ne pari kilometriä. En kyllä kokenut muulloin, että E olisi ollut mustasukkainen (mitä nyt vaahtosi siitä pettämisestä), mutta eipä tuollaisia tilanteita miesten kanssa nyt oikeastaan koskaan ollutkaan.En ole varsinainen miesmagneetti, kaikkea muuta ja mietinkin, oliko E minun elämäni viimeinen mies. Se tuntuisi hieman julmalta, niin paskasti se suhde loppui.

Ennen tätä eroa ja E:tä luin aina epäuskoisesti pettämistilastoja (oliko se nyt niin, että kolmasosa ihmisistä on pettänyt parisuhteessa), että miten ne luvut voivat olla niin isoja. Nyt alan ymmärtää, kävihän minullekin niin. Pelottaa, että sitäkö se nyt sitten on, se, etten voi enää koskaan luottaa toiseen. E:stä ei olisi ikinä uskonut, en minä, eikä kukaan muukaan. Mutta niin hän vain teki niin, niin vain minulle kävi näin. Niin vain elän edelleen tämän jutun keskellä.  

Yhdessä asiassa E oli oikeassa. Siinä, kun hän sanoi, että koskaan ei saa pettää ja että se on vain tosi paskamaista toiselle.

Toipumista

Mulla on ihan kirjaimellisesti menossa toipumisaika - sekä henkisesti, että fyysisesti. Olosuhteiden pakosta olen nyt siis punkannut porukoillani keskellä metsää reilun viikon noiden fyysisten juttujen vuoksi ja ihmeen hyvin on mennyt, vaikka hermoja on kiristellyt välillä melkoisesti. En ole täällä ollut näin pitkää aikaa sen jälkeen kun 14 vuotta sitten muutin pois kotoa ja vielä pitäisi kestää viikko... No, yli puolen välin ollaan ja toki olen kiitollinen siitä, että nyt ylipäänsä voin täällä olla - kotona en olisi pärjännyt millään yksinään ja vielä vähemmän olisin pystynyt siivoamaan näyttöihin tai edes poistumaan niiden ajaksi asunnosta pois. Onneksi fyysiset ongelmat paranevat hyvää vauhtia, viikon päästä ollaan jo niin voiton puolella, että matkustan siis kotiin, kun eräs ystäväni tulee minulle kauppa-avuksi ja toki seuraakin pitämään pariksi päiväksi.

Henkistä toipumistakin on tapahtunut, olen sen nyt tajunnut. Ehkä pieni etäisyys entiseen yhteiseen kotiin ja poispääsy näyttörumban keskeltä on auttanut. Vihaisuus on ainakin helpottanut jonkin verran. Olen edelleen vihainen E:lle ja välillä kiroan hänet alimpaan helvettiin, mutta näitä 'kohtauksia' ei tule enää päivittäin, mikä on aika mukavaa itsellekin. Ikävää on erittäin harvoin enää pelissä, vaikka eilen sellainenkin harvinaisuus vieraili luonani, koska oli E:ssä ne muutama niin ihana juttu, joista pidin niin kovasti. Eräs sellainen asia tuli siis eilen mieleen ja pieni itku tuli, mutta tosi pieni, eli edistystä siinäkin, kuukausi sitten olisin vollottanut silmäni punaisiksi.

Olen myös huomannut, että minusta on tulossa taas oma energinen itseni, joka puuhastelee kaikenlaista ja jolla on monta rautaa tulessa koko ajan, tykkään siitä. Tänään tuntui ensimmäisiä kertoja myös siltä, että hei, minähän oikeasti muuten selviän tästä erosta! Hankaluuksia on vielä edessä, matkaa on vielä kuljettava ja aallonpohjia vielä tulee, mutta kyllä minä selviän. Parasta on, että jo nyt ajoittain voin paljon paremmin kuin parisuhteessamme, en joudu pelkäämään koko ajan sitä, että toinen hylkää minut ja joku muu asia menee taas kerran minun edelleni. Minulle ei myöskään valehdella ja minua ei syyllistetä - varsin mukavaa! Yleisestikin tällainen parempi vaihe on todella plussaa, on mukava parantua samaan aikaan niin fyysiseltä kuin henkiseltäkin puolelta.