Muuttopäivä

E kävi pakkaamassa eilen tavaroitaan. Olin hysteerinen ja kamala. En voi ymmärtää, että hän haluaa täältä pois. Välillä riideltiin taas. Mä olen ollut tosi kamala taas, mutten voi itselleni mitään, on niin hirveä olo. E ei rakasta mua enää. Se on musertavaa. Miksei se voinut puhua silloin kun kaikki  oli vielä mahdollista? Miksi annoin sen kohdella itseäni inhottavasti? Jos en olisi antanut, en olisi itse ollut inhottava ja ehkä rakkaus ei olisi loppunut. Miksei tämä onnistunut? Tänään E hakee isänsä kanssa laatikot, sohvan ja telkkarin. Sitten hän on mennyt - kokonaan. Aamulla kun heräsin, se taas luhisti mut, hänen tyhjät vaatehyllynsä. Ja silti täällä on vielä vaikka kuinka paljon hänen tavaroitaan, hän otti vain välttämättömän. Kun E eilen lähti katsoin taas ovenraosta kun hän meni hissiin. Itkin vain, hänkin vähän itki ja heilutti, heilutus oli meidän juttu. Sitten hän sanoi, että "se on ohi", ja tiesin, että hän oli siitä onnellinen, häntä ei ahdista enää. Minua ahdistaa ja on ikävä toista. Minä rakastan häntä edelleen.

Ei koskaan enää

Eilen oli todella rankka päivä. Ensinnäkin kävin sanomassa hyvästit E:n veljen koiralle, josta tuli minulle viime aikoina todella tärkeä. Tuntuu tyhmältä, että kiinnyin koiraan niin, mutta niin vain kävi. Halusin vielä kerran nähdä koiran. Samalla näin E:n kälyä ja juttelin hetken. Hän oli aidosti pahoillaan ja sanoi, että mikäli haluan ja pystyn, voin toki käydä koiraa moikkaamassa myöhemminkin. Sanoin, etten pysty nyt, ehkä joskus kun olen päässyt E:stä yli. En tiedä.

Jos tuo oli rankkaa, niin rankempaa oli luvassa. E tuli tänne ja juttelimme viimeisen kerran. Hän toki tulee tänään pakkaamaan tavaroita (siis jakamaan) ja meillä on täälä näitä asunnonmyyntiasioitakin paljon, siivoamista jne. mutta eilen oli tarkoitus juoda ostamamme shampanjapullo ja muistella meitä. Hieman se onnistui, mutta suurimman osan ajasta minä vain ruikutin, että miksi teit niin. Me emme kuulemma vain kuulemma sopineet yhteen. Sovimmehan! E oli (ja on) mulle juuri sopiva ja minä hänelle! Jospa olisimme vielä yrittäneet.

E vaikutti todella tyyneltä ja tyytyväiseltä. Hän sanoi, että suri tätä eroa viikon. Viikon!!! Miten se on mahdollista, miten voi surra vain viikon 2,5 vuoden suhteen ja avoliiton loppumista. Minä sanoin, että menetin parhaan ystäväni ja puolisoni, hän vaivaantui, kun kysyin, mitä hän menetti ja sanoi sitten vaivaantuneena, että avovaimonsa. Hänellä ei myöskään enää ole huono omatunto siitä, että tapaili toista selkänsä takana. Hän ei enää muista, miltä minun hihitykseni kuulosti, vaikka hän rakasti sitä yli kaiken. Hän muisti lähinnä riidat ja kun minä olin hänelle vihainen, hän muisti myös kerrat, jolloin hän on luullut minun olevan vihainen. Niin hän luuli usein. Olessaan eräissä kisoissa ystävänsä kanssa, hän oli miettinyt koko ajan, ettei saisi olla sielä, vaikka olin lähettänyt tsemppiviestin. Voi ei, olinko niin kamala? Kun olin masentunut sanoin hänelle muutaman kerran, että minusta tuntuu todella vaikealta, kun hän menee liikkumaan ja minä en pääse. Hän ei päässyt siitä koskaan yli. Sen jälkeen hän mietti sitä loppuun asti, kaksi vuotta. Kun sanoin nui asiat, olin kipeä, mutten olisi saanut, sillä oli liian kauaskantoiset seuraukset. Se ei auttanut, että pyysin anteeksi ja selitin moneen monituiseen kertaan, etten ajatellut niin enää parannuttuani. Olen todella masentunut tästä, hän muistaa meistä vain huonot jutut, siksi hän on kai niin helpottunut, että tämä loppui.

Olin rättiväsynyt illalla ja sain nukuttua neljä tuntia. Sitten heräsin puoli neljältä, enkä saanut enää nukuttua. Emme enää koskaan E:n kanssa vietä aikaa yhdessä 'mukavasti'. Emme enää koskaan juttele. Tänään voin vielä pakatessa kai jotain puhua, mutta sitten se on oikeasti ohi. Olen menettänyt hänet nyt kokonaan. Miten selviän tästä ikinä? En kai mitenkään.

Itsetunto tippuu kohisten

Tämä(kin) päivä on ollut tosi huono. Erilailla huono. Olen eron alusta lähtien hakenut muilta niin paljon apua kuin mahdollsita. Olen ottanut yhteyttä kaikkiin mahdollisiin ihmisiin, joihin uskallan ja puhunut ystävieni ja perheeni kanssa puhelimessa niin paljon, että kukaan ei kohta enää halua kai puhua kanssani. Soitan isälle ja äidille päivittäin, siis jopa isälleni, jonka kanssa en oikeastaan koskaan ennen ole puhunut. Hänelle voi soittaa aamuisin, hänen työssään kun puhelimeen puhuminen tuo jotain vaihtelua ja hän on töissä aamuvarhaisesta. Olen myös ottanut yhteyttä paikkaan, jossa kävimme parisuhdeterapiassa ja työterveydessä kävin lääkärillä, jotta sain nukahtamislääkettä akuuttiin tilanteeseen (lääke ei tosin mielestäni auta). Lisäksi sain muutaman kerran ajan psykologille.

Tänään oli eka kerta psykologia. Jos syytin kaikesta itseäni jo ennen tuota kertaa, niin sen kerran jälkeen vasta syytinkin. Puhuin esim. edellisessä postauksessa olleesta tapauksesta. Hän kysyi, että miksi minä halusin siitä lähteä, kun ensimmäistä kertaa olisin nähnyt hänen ystäviään. Auts. Tuli tosi syyllinen olo. En tiedä, miksi halusin lähteä, itse kai kuvittelin, että E haluaa lähteä myös, häntä oli ärsyttänyt koko tapaaminen jo silloin päivällä. Harmitti myös, kun toiset eivät ilmoittaneet olevansa myöhässä. Se oli mielestäni todella törppöä. Nyt inhottaa, etten pakottanut E:tä päättämään, mitä tehdään; lähdetäänkö vai jäädään. Ehkä näin ei olisi käynyt. Sehän on täysin valetta luultavasti, mutta tuosta kerrasta tuli eteen monta ongelmaa myöhemmin. Ja vielä parin vuodenkin mietin tuota juttua, että miksi se meni niin. Siitä tuli tosi peikko, kaikki olivat minua vastaan, myös E, jota yritin itse puolustaa. Miksi rakkaani puolustaminen oli väärin ja minä sain kärsiä siitä, että tein niin?

Toinen asia, minkä vuoksi tunnen itseni niin syylliseksi on se, että puhuimme E:n pelosta minua kohtaan. Psykologi totesi jossain vaiheessa, että ehkä minulla on se vaativa, dominoiva jne. puoli, joka tuli esiin suhteessamme. Se sattui todella. Minun syytäni siis, minä olen vaativa, dominoiva ja kaikkea muuta pahaa. Jos olisin ollut toisenlainen, ei näin olisi käynyt. Oma vika siis. Siitäs sain, olen huono. Itsetuntoni laski monta pykälää lisää psykologilla käydessäni, ei kai sen noin pitäisi mennä?

Alusta asti olin vääränlainen

Jos olisin ollut erilainen, näin ei olisi käynyt. Meidän suhde meni kai alusta alkaen pieleen mun takia. E lähti lomalle pari kuukautta yhdessä olomme jälkeen. Itse olin kokenut kuukautta ennen pienen tapaturman, ja olin Helsingissä tosi yksinäinen. Töissä ei ollut työyhteisöä ja töitäkin siinä joulukuun alussa ei oikein ollut. Oltiin oltu tosi tiiviisti yhdessä ne pari kuukautta ja E halusi olla kanssani vielä edellisen yön kun lähti ja tulla reissusta suoraan luokseni. Halusin puhua E:n kanssa päivittäin pitkiä puheluita. E ei olisi halunnut. Häntä oli ahdistanut ne puhelumme, häntä oli ahdistanut. Tiedän, että oikeastaan pakotin hänet niihin, vaikka hän olisi sanonutkin, ettei halua puhua niin pitkään. Painostin. Tämä oli kai ensimmäinen juttu, mikä oikeasti epäonnistui. Itse olin aika alamaissa joulua edeltävän ajan, mikä muuttui kunnon masennukseksi keväällä. Eihän se suhteelle hyvää tee. E:tä ahdisti mun paha mieli, mua masensi yksinäisyys, epäselvä työtilanne, työyhteisön puute töissä ja sairastelu. Itkin ehkä päivittäin, miksi toinen olisi sitä kestänytkään. Sanoin inhottavia asioita. Sanoin, että hän vie ilmon harrastuksestani. Olin pahalla päällä, kun hän olikin yhtäkkiä parempi kuin minä eräässä asiassa, missä olin vielä edellisellä kerralla päihittänyt hänet. Riideltiin, minä huusin, hän ei kestänyt.

Sitten tapahtui jotain, millä taisi olla todella kauaskantoiset seuraukset. Hän oli viemässä minut tapaamaan ensimmäisen kerran ystäviään. Aikataulut menivät pahasti solmuun ja meille ei sitten lopulta ilmoitettu, että he olisivat puoli tuntia myöhässä. Soitimme, ja he ilmoittivat olevansa vasta tulossa. E antoi minun päättää jäädäänkö vai lähdetäänkö. Luulin, että häntäkin ketutti ihan kunnolla. Sanoin, että hänen pitäisi päättää, hänen ystävänsähän olivat kyseessä. E kuitenkin sanoi taas, että minun pitää päättää. Päätin, ettemme jää odottamaan, vaan lähdemme kotiin. Kotimatkalla E:n ystävä kuitenkin soitti ja haukkui hänet täysin meidän ohareistamme. Suutuin E:n ystävälle todella! Miten hän kehtaa haukkua E:n, kun itse olivat ilmoittamatta reilusti myöhässä! Olisin halunnut puolustaa E:tä. E ei antanut minun tehdä niin. Olin E:lle vihainen, että miten hän antaa kohdella itseään. Meille tuli riita. Tätä asiaa ei selvitetty oikein koskaan meidän välillämme. E selvitti sen ystävänsä kanssa, mutta se ei kuulemma kuulunut minulle. Tämän jälkeen E ei enää oikein halunnut minun tapaavan ystäviään. Hän ei uskaltanut puhua heille minun läsnäollessani. Hän alkoi pelkäämään minua enemmän ja enemmän. Surettaa, että siitä, että halusin puolustaa E:tä minun mielestäni häntä kohtuuttomasta syytöksestä kasvoi iso peikko välillemme. Ehkä jos näin ei olisi käynyt, ei suhteemme olisi mennyt pieleen. Miksen suostunut jäädä odottamaan (E olisi sitä kuulemma oikeasti halunnut, mutta mistä minä tiedän, jos ei sano!!!).

Hetki tyyneyttä

Tänään ei totta vie ollut helppo päivä. Töissä olin koulutuksessa, jossa käytiin läpi asioita, joita E tekee töikseen. Opinkin siis nyt - yhdeksän päivää eron jälkeen - mitä hän oikeastaan tekee töissä. Emme onneksi ole samassa yrityksessä töissä sentään, eikä pelkoa töissä törmäämisestä oikeastaan ole. Se tästä vielä puuttuisi, että näkisin hänet ja hänen ihastuksensa (joka on konsulttina E:n työpaikalla) töissä yhdessä. Koulutuksen tauoilla kävin vessassa tsemppaamassa ja osa koulutuksestakin meni ihan ohi. Illalla meille oli tulossa välittäjä, E:n isä tekemään muutaman korjauksen kämppään sekä meidän piti jutella. Tuhottiin yksi pullo, joka ostettiin laivalta, kun pyysin. Alkoholia ko. juomassa onneksi vain 5%. Alku ei mennyt kovin hyvin. E:n isä oli täällä ja korjaili, minä olin hysteerinen, E alkoi jossain vaiheessa kysymään, miten hänen pitäisi olla (oih, kuinka inhosin sitä aina kun hän teki niini), minä hermostuin, hän kutsui minua ämmäksi, minä huusin, hän uhkasi lähteä jne. No, onneksi tilanne rauhoittui. Tuona riidan hetkenä mietin, että tätä en jää kaipaamaan. Välittäjä kävi ja selvisin siitä kunnialla, E:tä ärsytti kun kyselin niin paljon hinnasta jne. Argh.

Välittäjän lähdettyä romahdin. Olin hysteerinen, en kestänyt. Onneksi kuitenkin rauhoituin ja saimme juteltua. Minulle selvisi asioita. Kommunikaatiomme on mennyt alusta asti pieleen. Olin liikaa hänessä kiinni silloin kun hän ei halunnut. Hän pelkäsi minua. Hän siis pelkäsi minua melkein koko suhteemme ajan. Hän pelkäsi, mitä sanon, että suutun jne. Asiat, joita olin sanonut vitsillä hän oli ottanut todesta (tyyliin et saa koskaan juosta minua lujempaa) ja kun olin vihainen hänen ystävälleen, joka haukkui E:n erään tapauksen vuoksi, joka ei ollut E:n syytä, niin E:n mielestä asia ei kuulunut minulle (vaikka olin osallisena tapahtumaa). Hän pelkäsi alusta asti tutustuttaa minut ystäviinsä (no, enpä heitä tavannutkaan 2,5 vuoden aikana kuin muutaman kerran), jos olisin skitsahtanut. Hassuinta tässä on se, että se oli hän, joka mökötti ja käyttäytyi minun ystävieni edessä joskus todella inhottavasti, kun itse en kyllä saanut mitään kohtausta hänen ystäviensä edessä, ja yritin jutella niin paljon kuin ujoudeltani pystyin.

E oli tehnyt surutyötä jo koko syksyn suhteemme loppumisen vuoksi (miksi sitten puhui siitä koirasta ja halusi varata sen unelmieni matkan). Selvästi hän oli päässyt tästä jo yli, viikko sitten oli vielä surullinen erostamme.

Nyt on hetken helpompaa. Jos toinen pelkäsi minua, niin en voi olla hänen kanssaan, eikä hän minun kanssa. Jos hän ei voinut antaa minulle anteeksi asioita mitä sanoin hänelle kaksi vuotta sitten masentuneena (kuten, että vie ilon harrastuksestani), vaikka itse esim. kertoi minulle vihaavansa minua ja annoin sen anteeksi, niin miten hän olisi pystynyt olemaan kanssani tai minä hänen. Ei siitä olisi tullut mitään. Kuitenkin on kamala ajatella, että ensi perjantaista lähtien, kun hän ei enää asu vanhemmillaan, eli on omassa kämpässä, hän voi viedä sen toisen naisen kotiinsa. Tuntuu kamalalta, että hän on puhunut sille toiselle enemmän kuukaudessa kuin minulle puhui vuoden aikana, varsinkin kun meidän ongelmamme oli kommunikaation puute ja kun minä yritin saada häntä puhumaan ja kävimme pariterapiassakin. Olenko minä oikeasti niin kamala? Ansaitsenkin olla yksin ja jätetty.

Miksi, miksi, miksi?

Olo ei helpota. Ihan akuutti tuska ei ole nyt, mutta sisällä on ahdistusta kovasti. E on ollut todella kamala viikonlopun, lupasi, että lauantaina selvitetään asioita, mutta ei sitten ollutkaan aikaa. Sen jälkeen ei vastannut edes asiallisiin viesteihin, joissa tiedustelin maksoiko hän erään yhteisen laskun, jonka eräpäivä oli tulossa. Hän esti minua näkemästä FB-päivityksiään. Ei vastannut puheluun, ei viestiin, ei mihinkään. Paha oloni kasvoi ja kasvoi, miten E voi unohtaa 2,5 vuotta kahdeksassa päivässä, miten hän ei välitä enää yhtään. Lopulta hän soitti. Se oli hyvä puhelu, hän ei suuttunut, minä selitin, että jätän hänet helpommin rauhaan, mikäli on minulle ystävällinen. Mitä enemmän työntää pois, niin sitä enemmän hän ei pääse minusta eroon. Pahin ahdistus katosi sen puhelun myötä. Yö meni kuitenkin taas heräilyksi. Ajatukset pyörivät päässä ja mietin, miksei se voinut onnistua. Miksei hän antanut minulle sitä tilaisuutta, minkä hän lupasi. Miksi hän tapaili toista naista sillon kun lupasi yrittää, miksi hän saa olla toisen kanssa onnellinen, kun minä kärsin. Miksei hän enää halunnut ajaa kanssani vanhana palvelutalossa rullatuolikisoja, miksei hän halunnut olla kanssani aina? Miksi minä en saa häntä? Miten hän voi olla niin kylmä? Miksi olin tällainen, jos olisin tehnyt toisin, näin ei olisi ehkä käynyt. Miksi, miksi, miksi?

Erotarinani

Seuraava teksti pitäisi kai jättää julkaisematta. Toisaalta, kirjoitan anonyymina ja vain läheisimmät ihmiset - minun ja hänen - voivat tästä meidän tunnistaa. Kirjoitan kuitenkin kaiken, jos se edes helpottaisi. Tarkoitus ei ole saada tämän lukijoita miettimään exääni pahana ihmisenä - minähän rakastan häntä edelleen - vaan kertoa, miksi osaltaan minuun sattuu niin kovin.

Miten se tapahtui? Parisuhteessamme oli jo pitkään ongelmia, joten ero ei aivan puun takaa tullut. Tapa millä se tehtiin oli kuitenkin jotain sellaista, mitä minun - eikä kenenkään muunkaan - olisi pitänyt joutua kokemaan. Lisäksi itse halusin vielä yrittää, ihan tosissani ja viime viikkoina yritinkin enemmän kuin koskaan. Ja meillä menikin paremmin, joulukuun alussa meni ihan kivasti - myös E:n mielestä. Hän kuitenkin muuttui juuri ennen joulua, aloitti uuden harrastuksen, jossa yritin parhaani kannustaa ja kävi usein työkavereiden kanssa ulkona. Yhdessä ollessamme kännykkä oli hänen paras ystävänsä tai tietokonepelit. Huomasin muutoksen selvästi, mutta en ajatellut sen olevan mitään muuta kun hetkellistä tarvetta elää itsenäisempää elämää. Mietin, oliko hän ihastunut toiseen, mutta vuodenvaihteen jälkeen tätä kysyessäni hän kielsi.

Joululomalla olimme joulun jälkeen hetken vanhempieni luona ja tulimme uudenvuoden aatonaatonaattona kotiimme takaisin. Seuraavana päivänä E meni uuteen harrastukseensa, mutta lupasi tulla aikaisin kotiin ja tuoda syötävää. Hän tuli myöhään, sentään mukana oli syötävää. Minulla oli paha mieli. Meillä ei ollut uuden vuoden suunnitelmia, joten ainoa vaihtoehto oli koti tai hänen vanhempansa, joiden piti olla lapsenvahtina. Edellinen päivä masensi minua vielä, enkä halunnut lähteä, sanoin, että voi mennä yksin, minä voin lukea kirjaa kotona, mikä oli ihan ok. Hän lupasi tulla aikaisin kotiin. Sain varttia ennen vuodenvaihdetta tekstiviestin "Jään yöksi." Ei mitään muuta. Suutuin tästä ja soitin, että tuo ei ole reilua. Hän jätti minut. Kymmenen minuuttia ennen puolta yötä. Hyvää uutta vuotta. Yö meni hysteerisesti, puhuin siskoni kanssa puhelimessa ja soitin jopa auttavaan puhelimeen. Miten selviän. Seuraavana päivänä hän tuli. Puhuimme ja kysyin, haluaako hän todella tätä. Ruikutin kai hänet takaisin, mutta sovimme, että yritämme vielä. Lähdimme laivalle, kuten oli suunniteltu, puhuttiin ja molemmat olivat tyytyväisiä, että ei erottukaan.

Laivalta palatessamme mies viihtyi taas puhelimensa kanssa. Hän harrasti ja viipyi myöhään. Tuntui, että hän ei oikein yrittänyt, itse kai yritin, mutta hänen välinpitämättömyytensä tuntui pahalta. Hän kertoi, että häntä ahdistaa (hänellä on jo pitkään ollut paha mieli, mutta syytä en saanut koskaan selville). Sitten lähdimme toissa perjantaina vanhemmilleni, koska sunnuntaina oli kummityttöni synttärit. Lauantaina olin lähdössä ulos, kysyin miten menee, hän sanoi, että ahdistaa ja jätti minut. Hän ei pyörtänyt päätöstään, hän ei enää rakastanut minua. Sain pitää hänen autonsa sen viikonlopun ja vein hänet bussille, jotta pääsi takaisin pääkaupunkiseudulle. Itse menin ystävien luo ja yritin selviytyä. Sunnuntaina tulin käymään kotona, hain hieman tavaroita ja menin pariksi yöksi ystävälleni yöksi, en olisi kestänyt kotona.

Tiistaina olimme sopineet puhuvamme. Se alkoi ihan hyvin. Ymmärsin, että hän ei jaksanut enää minua, hänellä oli paha olla kanssani, oli ollut jo kauan. Kysyin taas, että onko hän ihastunut. Nyt hän myönsi. Tiesin kuka se on, työkaveri, jonka kanssa harrasti uutta harrastustaan. Toinen ei kuulemma tiennyt ja on naimisissakin. Ymmärsin häntä, jos meillä meni huonosti, niin on luonnollista ihastua. Pyysin, ettei pilaisi toisen avioliittoa. Illan mittaan selvisi, että toinen tietääkin E:n tunteista. Tämä oli kertonut niistä uuden vuoden jälkeen, eli silloin kun meidän piti vielä yrittää. Toinen ei ollut kuulemma sanonut mitään. Mietin silti, että miksi vielä sitten jatkoi mieheni kanssa harrastamista. Tuntui myös pahalta, että E oli sopinut ja aiemmin, siis meidän vielä yhdessä ollessa peli-illan veljensä, tämän vaimon ja ihastuksensa kanssa. Piti pelata peliä, mistä minä en pidä ja minua ei edes kutsuttu. Ajattelin, että tämä on ok, mutta tuntui se pahalta silti.

Olin hysteerinen yöllä. E nukkui eri huoneessa, mutta en voinut olla menemättä kysymään, että miksi, illalla ja aamuyöllä. En kestänyt vain ja ymmärrän, että toista ketutti. Seuraavana iltana sain vielä selville, että se toinen nainenkin on tunnustanut tunteensa E:lle ja aikoo erota. Minuun sattui vain enemmän, miksi toinen saa mieheni, ja miksi he ovat tehneet minulle näin. Miksi E valehteli vielä minut jätettyäänkin vain lisää ja lisää. Miten hän saattoi pettää minut henkisesti, kun pahinta mitä hän tietää, mitä voi toiselle parisuhteessa tehdä on pettäminen. Ja hän lupasi yrittää. Illalla kestin ilman häntä häiritsemättä, mutta aamyöllä taas heräsin ja menin kysymään, eikö millään meidän jutulla ollut enää väliä. Itkin vain.

Hän ilmoitti, ettei tule seuraavaksi yöksi kotiin, koska heillä on työpippalot ja minä vain odottaisin koska hän tulee - sen naisen luota. Sinänsä fiksua. Perjantaiaamuna soitin hänelle ja olin taas hysteerinen. Hän ilmoitti, että hänellä on vuokrakämppä, jonka oli saanut eilen, ja muuttaa viikon päästä pois. Hän ei tule enää yöksi kotiin, vaan on vanhemmillaan yöt. Luhistuin taas.

Kaiken tämän jälkeenkin - vaikka hän on kohdellut viimeisen kuukauden minua kuin roskaa, yhä rakastan häntä, haluan hänet takaisin. Menetin kerralla parhaan ystäväni ja parisuhteeni. Enkä tiedä, miten selviän tästä?

Suuri möykky sisässäni

En ole tällä hetkellä kotona. Olin yötä ystävälläni, sillä en kestäisi yksinäistä viikonloppua tyhjässä kodissa. Sisälläni on kuitenkin möykky. Minua ahdistaa. Minulla on paha olo, minä en tiedä, miten selviän tästä. Kävimme ystäväni ja hänen poikaystävänsä kanssa luistelemassa. Pidän luistelemisesta, olen harrastanut sitä edellisinä vuosina paljonkin. Nyt erinäisten tuki- ja liikuntaelinongelmien vuoksi intohimoinen liikkumiseni on muuttunut siihen, etten voi tehdä oikein mitään kunnolla - asia, mikä varmasti edesauttoi eroamme, olimmehan urheilun parissa tavanneet ja se oli meidän juttu, jota minä en yhtäkkiä voinutkaan tehdä. No, takaisin luistelemiseen. Ajattelin, että se auttaisi, mutta se olikin kamalaa. Muistin vain, kuinka kävimme yhdessä ostamassa minulle unelmieni luistimet, kuinka hän oli mukana kun ensi kertaa pääsin niillä jäälle ja kuinka hän tuli ja pussasi eräässä luistelutapahtumassa omien kierrostensa välissä. Muutenkin mielessä pyörii melkein mitä tahansa tehdessä, että viimeksi kun tätä tein, olimme vielä yhdessä. Mutta enää emme ole. Pahimmalta tuntuu, että toinen ei kai näitä mieti - hän on jo mennyt eteenpäin paljon aikaisemmin kuin koskaan tiesinkään.

Viikko erosta

Viikko ja päivä sitten mieheni ilmoitti, että se on ohi. Ei ole enää meitä, ei ole K:ta ja E:tä yhdessä vaan K ja E erikseen. Olimme olleet yhdessä melkein kaksi ja puoli vuotta, mistä ajasta melkein koko ajan asuimme käytännössä yhdessä, puolitoista vuotta virallisestikin. Unelmien kotiin - yhteiseen omistusasuntoon muutettiin vuosi ja kolme kuukautta sitten. Muutama kuukausi sitten mietittiin vielä koiran ottamista, mutta nyt minulla ei ole enää miestä (eikä onneksi koiraa). On vain asunto, jossa hän ei enää asu ja josta katoavat olohuoneen huonekalut viiden päivän päästä, on vain kiinteistövälittäjien arviointikäynnit ja pohjaton suru ja paha olo. Olen todella rikki ja toivon, että tämän blogin kirjoitus auttaisi minua selviämään tästä. Tämä on toinen blogini, mutta koska siitä toisesta - eri asiaa käsittelevästä saa helposti selville henkilöllisyyteni, loin uuden tunnuksen.