Haluan tämän vuoden vikan päivityksen myötä toivottaa kaikille hyvää joulua. Erityistsempit ekaa erojouluaan viettäville ja niille, joilla on prosessi vielä kesken.
Mä vietän ihastuneen ihmisen joulua ilman miestä. Mies on jossain ihan muualla pitkän (liian pitkän, mun mielestä, ja aikaa ei siis todellakaan mitata kuukausissa vaan viikoissa) aikaa ja toivon, että takaisin tullessaan muistaa mut vielä. Ainakin kovasti vakuutti, että muistaa ja että ikävä tulee. En ole enää pysynyt laskuissa, montako kertaa ollaan nähty 31:n kanssa. Monta. Mukavaa on. Ihanaa on. Aivan mahtavaa on. En ole keksinyt toisessa mitään vikaa (mutta ei se toki nyt täydellinen ole, eihän kukaan ole), toisen kanssa on helppo olla. Mies pussaa ja huomioi, mutta ei tarraudu liikaa. Tykkää musta ja mä tykkään siitä. On se vaan ihanaa, olla ihastunut.
maanantai 21. joulukuuta 2015
keskiviikko 9. joulukuuta 2015
Elämä hymyilee
Viime viikolla näin vielä sen yhden miehen. Juotiin kahvit ja that's it. Suoritettu. Numero 29 sen sijaan on kysellyt perään rasittavan usein ja asia pitäisi hoitaa. Niin ja 33 on myös sittenkin kiinnostunut. Ei ole kivaa sanoa toiselle, että sorry, mutta pakkohan se on, koska asiat ovat muuttuneet.
31:n kanssa vietettiin perjantaina treffeillä kuusi tuntia ja kotiin lähtiessä päästiin pussailemaankin. Tuli kolmannet treffit ja kohta on neljännet, varmaan myös viidennet jne. Tuntuu kivalta ja toista ajatellessa mahanpohjassa kutittaa juuri oikealla tavalla. Pelkäsin, että mies pelaa, mutta taitaa olla välillä vain vähän kuutamolla, olen kuulemma ainoa, jonka on tavannut nyt syksyllä Tinderin kautta :)
31:n kanssa vietettiin perjantaina treffeillä kuusi tuntia ja kotiin lähtiessä päästiin pussailemaankin. Tuli kolmannet treffit ja kohta on neljännet, varmaan myös viidennet jne. Tuntuu kivalta ja toista ajatellessa mahanpohjassa kutittaa juuri oikealla tavalla. Pelkäsin, että mies pelaa, mutta taitaa olla välillä vain vähän kuutamolla, olen kuulemma ainoa, jonka on tavannut nyt syksyllä Tinderin kautta :)
torstai 3. joulukuuta 2015
Ehjä
Tajusin tänään, että blogin nimi ei oikein ole oikea. Vaikka eron hetkellä tuntuikin siltä, että mun on toivuttava erosta, niin ei se ollut niin. Erotavasta toki piti toipua, mutta muuten mun piti selvitä ehjäksi siitä suhteesta, ei itse erosta. Suhde minut rikkoi. Mun elämä on nykyän juurikin sellaista kuin haluan, vaikka toki sen hyvän miehen tähän pakettiin vielä kelpuuttaisin.
Olen vihdoin ehjä.
Olen vihdoin ehjä.
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
Viimeisiä viedään
Sitten viime näkemän tapahtunutta.
Numero 23 viestitti jotain, vaikka ajattelin (ja toivoinkin), etten hänestä enää kuule. Ei tosin ehdottanut tapaamista, joten ehkä (toivottavasti) tästä tulisi sellainen kuoliaaksi vaiettu juttu. Toki vastaisin, että kiitos viimeisestä ja viimeiseksi jää, mutta jotenkin sitä pääsee itse helpommalla, kun tämmöinen vain hiipuu pois.
Numero 29 olisi halunnut nähdä, mutta en nyt oikein ehdi, tai oikeastaan en ehkä juuri nyt halua. En vaan ole ihan varma, kuvitteleeko mies, että tästä tulisi jotakin vakavampaa, kun olen melkein varma, ettei tule mitään muuta kuin max. kaveruutta. Yritän nyt pitää matalaa profiilia hetken, en haluaisi loukata toista, ja kun en oikeasti tiedä, mitä toinen etsii. On sanonut etsivänsä niin sitä oikeaa kuin kavereitakin ja toivon, että etsii minusta vain jälkimmäistä. Mieshän olisi sinänsä hyvä valinta, jos järjellä nämä asiat ratkaistaisiin. Niin, mutta siis miksi käyttäydyn näin. Koska mies olisi juuri sopiva kaverimies, joka tykkää tehdä monia asioita, joihin mulla ei ole oikein seuraa, muuten toki kieltäytyisin kokonaan. Ehkä pitäisi vain tarttua epämukavaan tilanteeseen ja sanoa, että haluaisin meidän olevan vain kavereita.
Numero 33:n kanssa oli ihan mukavaa. Juteltiin tosi pitkään ja oli paljon juteltavaa. Sen jälkeen on vaihdettu yhdet viestit, eli ei mitään kovin ihmeellistä meininkiä, mikä ei ehkä nyt haittaa. Mulla oli kuitenkin tosi kiva ilta jutella yhdestä mun lempiaiheista, ja toinenkin kai viihtyi. Ei mennyt siis hukkaan, vaikka eiköhän tämä jäänyt tähän.
Numero 34:n kanssa oli sovittu tapaaminen jo aikaa, aikaa sitten. Tyypille ei vaan koskaan käynyt, joten meni näin pitkälle. Jutustelu oli ollut ihan mukavaa puhelimella, mutta livenä ei. Mies myös siirsi tapaamista viime tipassa aika lailla, ja muutenkin oli jotain ihan muuta kuin odotin.
Alan aika lailla olla selvillä näistä sovituista treffeistä. Nyt just ei haittaa. Huomenna vielä jotkut kauan sitten sovitut lounastreffit, jotka olisin autuaasti unohtanut, jos mies ei olisi muistuttanut tänään. Ei yhtään huvittaisi. En oikeastaan tiedä, mikä on tällaisessa tapauksessa parempi. Tai lähinnä pienempi paha. Se, että peruisin tyynesti treffit, vai se, että menen, enkä ole kovinkaan innostunut. En oikein kuitenkaan raaski perua, kun se on mielestäni tylyä joten lounas it is.
Pääteltiin ystävän kanssa, että numero 31 lukee ehkä tätä blogia :D Viime kertaisen avautumiseni jälkeen nimittäin alkoikin ihan eri meininki ja viestittely ja nähdään uudestaan. On mulla tähän käytöksen muuttumiseen toki toinenkin teoria, eli hänkin multideittailee ;) Tai sitten on ihan vaan perusmies, joka ei etsi merkityksiä kaikista viesteistä ja niiden vastausajoista tai muista. Katsotaan nyt, oliko mies niin kiva kuin muistelen.
Numero 23 viestitti jotain, vaikka ajattelin (ja toivoinkin), etten hänestä enää kuule. Ei tosin ehdottanut tapaamista, joten ehkä (toivottavasti) tästä tulisi sellainen kuoliaaksi vaiettu juttu. Toki vastaisin, että kiitos viimeisestä ja viimeiseksi jää, mutta jotenkin sitä pääsee itse helpommalla, kun tämmöinen vain hiipuu pois.
Numero 29 olisi halunnut nähdä, mutta en nyt oikein ehdi, tai oikeastaan en ehkä juuri nyt halua. En vaan ole ihan varma, kuvitteleeko mies, että tästä tulisi jotakin vakavampaa, kun olen melkein varma, ettei tule mitään muuta kuin max. kaveruutta. Yritän nyt pitää matalaa profiilia hetken, en haluaisi loukata toista, ja kun en oikeasti tiedä, mitä toinen etsii. On sanonut etsivänsä niin sitä oikeaa kuin kavereitakin ja toivon, että etsii minusta vain jälkimmäistä. Mieshän olisi sinänsä hyvä valinta, jos järjellä nämä asiat ratkaistaisiin. Niin, mutta siis miksi käyttäydyn näin. Koska mies olisi juuri sopiva kaverimies, joka tykkää tehdä monia asioita, joihin mulla ei ole oikein seuraa, muuten toki kieltäytyisin kokonaan. Ehkä pitäisi vain tarttua epämukavaan tilanteeseen ja sanoa, että haluaisin meidän olevan vain kavereita.
Numero 33:n kanssa oli ihan mukavaa. Juteltiin tosi pitkään ja oli paljon juteltavaa. Sen jälkeen on vaihdettu yhdet viestit, eli ei mitään kovin ihmeellistä meininkiä, mikä ei ehkä nyt haittaa. Mulla oli kuitenkin tosi kiva ilta jutella yhdestä mun lempiaiheista, ja toinenkin kai viihtyi. Ei mennyt siis hukkaan, vaikka eiköhän tämä jäänyt tähän.
Numero 34:n kanssa oli sovittu tapaaminen jo aikaa, aikaa sitten. Tyypille ei vaan koskaan käynyt, joten meni näin pitkälle. Jutustelu oli ollut ihan mukavaa puhelimella, mutta livenä ei. Mies myös siirsi tapaamista viime tipassa aika lailla, ja muutenkin oli jotain ihan muuta kuin odotin.
Alan aika lailla olla selvillä näistä sovituista treffeistä. Nyt just ei haittaa. Huomenna vielä jotkut kauan sitten sovitut lounastreffit, jotka olisin autuaasti unohtanut, jos mies ei olisi muistuttanut tänään. Ei yhtään huvittaisi. En oikeastaan tiedä, mikä on tällaisessa tapauksessa parempi. Tai lähinnä pienempi paha. Se, että peruisin tyynesti treffit, vai se, että menen, enkä ole kovinkaan innostunut. En oikein kuitenkaan raaski perua, kun se on mielestäni tylyä joten lounas it is.
Pääteltiin ystävän kanssa, että numero 31 lukee ehkä tätä blogia :D Viime kertaisen avautumiseni jälkeen nimittäin alkoikin ihan eri meininki ja viestittely ja nähdään uudestaan. On mulla tähän käytöksen muuttumiseen toki toinenkin teoria, eli hänkin multideittailee ;) Tai sitten on ihan vaan perusmies, joka ei etsi merkityksiä kaikista viesteistä ja niiden vastausajoista tai muista. Katsotaan nyt, oliko mies niin kiva kuin muistelen.
lauantai 28. marraskuuta 2015
Hankalaa..
No niin, mitä on ehtinyt tapahtua sitten viime näkemän. Numero 28 ei ihan ymmärtänyt, miksen halua nähdä uudestaan... No, sille en tietysti voi mitään.
Näin numero 23:n uudestaan, vaikkei oikeastaan edes enää huvittanut, mutta kun oli jo sovittu aiemmin. Ei se nyt kovin piinaavaa ollut, mutta eipä juttu nyt oikein lentänytkään. Mies ei kysynyt multa oikein mitään ja muutenkin oli vähän kiusallista hetkittäin. Eiköhän tämä ollut tässä. Eikä miehestä ole kuulunut mitään treffien jälkeen, joten ollaan varmaan samaa mieltä.
Numero 32 tavattiin myös. Ihan mukavaa jutustelua, mutta tuskin mitään sen enempää. Tulossa vielä siis numerot 33 ja 34... (joista jälkimmäisestä unohdin mainita viimeksi).
Mutta mennäänpä sitten näihin numeroihin 29 ja 31. Ensinnäkin olin jo vähän miettinyt, että 31:n seurassa oli kuitenkin jotenkin luontevampaa... Hänhän viestitteli ihan pari tuntia treffeistä positiivisen viestin ja totesi, että ei haittaisi nähdä uudestaan. Ehkä tästä olisi sitten pitänyt tajuta, ettei häntä kiinnosta, mikä oli sinänsä ehkä hieman omituista, koska halasi treffien jälkeen pitkään - siis pitempään kuin sellainen normaali kaverihalaus. Niin, mutta sitten noiden jälkeen on viestittely ollut todella harvaa ja lyhytsanaista :( Tästä nyt sitten kyllä taidan todeta, että eipä kiinnosta. Olisi voinut jättää laittamatta sen viestin kyllä niiden treffien jälkeen, jos näin asia sitten kuitenkin on. Huokaus.
Numero 29:n näin uudestaan. Mukava edelleen, asiallinen, kiva. En tiedä vaan nyt sitten kuitenkaan riittääkö se. Välillä tuntuu, että mies hakee enemmän kaveruutta. Ehkä asia olisi toisin, ja musta tuntuisi enemmän, jos numero 31 ei kummittelisi mielessä. Nyt se tyyppi vähän haittaa ajatuksia, kun mietin, että mitä se meinaa. Tai no, kai se on aika selvää, mitä meinaa, kun viestittelee puolentoista päivän välein jonkun lauseen viestin. Tätä mä kai sitten kerjäsin sarjadeittailullani :( No, katsotaan nyt tuon numero 29:n kanssa, että johtaako johonkin, ei me olla mitään halaamista kummempaa saatu aikaan.
PS. Tinderissä on ihan jäätävää porukkaa, yksi yhteydenotto oli vain "Tavataanko?"Yksi homomies etsi ystäviä (ja mikäs siinä, ei mulla niitä ole liikaa) mutta kysyi minulta, saako mua koskettaa?! (tuli kiire poistaa tyyppi oli niin ahdistava) Ja sitten oli tämä tapaus, jonka kanssa chattasin pari viikkoa ja sitten kysyi, että lähdenkö heidän pikkujoulujen jälkeen leffaan myöhäisnäytökseen. Samalla paljasti olevansa naimisissa oleva perheenisä, jolla on avoin suhde. Voin kertoa, että nämä tapaukset eivät kuulu näihin mun treffaamiin miehiin nyt, eikä tulevaisuudessa.
PPS. Tämä sarjadeittailu saisi kyllä mun puolesta riittää, ihan mielelläni löytäisin sen kivan miehen, joka myös pitäisi musta ja haluaisi muutakin kuin kaveruutta, sitten voisin ihan hyvin vain todeta kaikille lopuille, että onnea etsintäänne.
PPPS. Hemmetin 31!
Näin numero 23:n uudestaan, vaikkei oikeastaan edes enää huvittanut, mutta kun oli jo sovittu aiemmin. Ei se nyt kovin piinaavaa ollut, mutta eipä juttu nyt oikein lentänytkään. Mies ei kysynyt multa oikein mitään ja muutenkin oli vähän kiusallista hetkittäin. Eiköhän tämä ollut tässä. Eikä miehestä ole kuulunut mitään treffien jälkeen, joten ollaan varmaan samaa mieltä.
Numero 32 tavattiin myös. Ihan mukavaa jutustelua, mutta tuskin mitään sen enempää. Tulossa vielä siis numerot 33 ja 34... (joista jälkimmäisestä unohdin mainita viimeksi).
Mutta mennäänpä sitten näihin numeroihin 29 ja 31. Ensinnäkin olin jo vähän miettinyt, että 31:n seurassa oli kuitenkin jotenkin luontevampaa... Hänhän viestitteli ihan pari tuntia treffeistä positiivisen viestin ja totesi, että ei haittaisi nähdä uudestaan. Ehkä tästä olisi sitten pitänyt tajuta, ettei häntä kiinnosta, mikä oli sinänsä ehkä hieman omituista, koska halasi treffien jälkeen pitkään - siis pitempään kuin sellainen normaali kaverihalaus. Niin, mutta sitten noiden jälkeen on viestittely ollut todella harvaa ja lyhytsanaista :( Tästä nyt sitten kyllä taidan todeta, että eipä kiinnosta. Olisi voinut jättää laittamatta sen viestin kyllä niiden treffien jälkeen, jos näin asia sitten kuitenkin on. Huokaus.
Numero 29:n näin uudestaan. Mukava edelleen, asiallinen, kiva. En tiedä vaan nyt sitten kuitenkaan riittääkö se. Välillä tuntuu, että mies hakee enemmän kaveruutta. Ehkä asia olisi toisin, ja musta tuntuisi enemmän, jos numero 31 ei kummittelisi mielessä. Nyt se tyyppi vähän haittaa ajatuksia, kun mietin, että mitä se meinaa. Tai no, kai se on aika selvää, mitä meinaa, kun viestittelee puolentoista päivän välein jonkun lauseen viestin. Tätä mä kai sitten kerjäsin sarjadeittailullani :( No, katsotaan nyt tuon numero 29:n kanssa, että johtaako johonkin, ei me olla mitään halaamista kummempaa saatu aikaan.
PS. Tinderissä on ihan jäätävää porukkaa, yksi yhteydenotto oli vain "Tavataanko?"Yksi homomies etsi ystäviä (ja mikäs siinä, ei mulla niitä ole liikaa) mutta kysyi minulta, saako mua koskettaa?! (tuli kiire poistaa tyyppi oli niin ahdistava) Ja sitten oli tämä tapaus, jonka kanssa chattasin pari viikkoa ja sitten kysyi, että lähdenkö heidän pikkujoulujen jälkeen leffaan myöhäisnäytökseen. Samalla paljasti olevansa naimisissa oleva perheenisä, jolla on avoin suhde. Voin kertoa, että nämä tapaukset eivät kuulu näihin mun treffaamiin miehiin nyt, eikä tulevaisuudessa.
PPS. Tämä sarjadeittailu saisi kyllä mun puolesta riittää, ihan mielelläni löytäisin sen kivan miehen, joka myös pitäisi musta ja haluaisi muutakin kuin kaveruutta, sitten voisin ihan hyvin vain todeta kaikille lopuille, että onnea etsintäänne.
PPPS. Hemmetin 31!
tiistai 24. marraskuuta 2015
Mukavaa sarjadeittailua
Jos edelliset treffit olivat melko hirveitä, niin seuraavat ovat olleet parempia. Paljon parempia.
Numero 28. Mies oli ihan ihan ok, muttei ehkä millään mittapuulla mun tyyppiä. Toinen haluaisi nähdä uudestaan, mutta en nyt oikein tiedä, mitä vastaisin. Että ok, mutta vain kavereina? Mies oli kuitenkin ihan kivaa juttuseuraa, mutta en haluaisi antaa vääriä toiveita.
Numero 29. Ihan uskomatonta. Mies oli tasapainoinen, mukava, fiksu, tavallinen, normaali ja kohtelias - ja piti musta. Onko näitä vielä vapaana? Mulla ei ollut edes mitään odotuksia treffien suhteen ja sitten löytyi tuollainen. Niin ja mainitsinko, että harrasti samoja asioita kuin minäkin, mukavan näköinen (tämä ei ole mulle välttämättömyys, mutta toki kiva plussa) ja hänen kanssaan oli helppo jutella. Vaikkei tästä mitään muuten tulisikaan, niin jo tällainen treffikokemus oli mahtava. Niin ja varmasti nähdään toistekin :)
Numero 30. Ihan siedettävää jutustelua, mutta ei jatkoon. Ei vain yhtään mitään, miksi haluaisin nähdä henkilöä uudestaan.
Numero 31. Taas ei ollut treffeille mitään odotuksia ja niinpä sieltä vaan löytyi toinen numero 29:n kaltainen, mukava, normaali mies. Oli tosi kivat treffit ja vain arki-illan tikittäminen eteenpäin johti siihen, että oli lähdettävä kotiin. Niin ja viestikin toki tuli, että olis kiva nähdä toistekin. :)
Nyt mulla on positiivinen ongelma. Kaksi mukavaa miestä ja mitä tehdä heidän kanssaan. Niin ja luonnollisesti olen sopinut vielä parin miehen kanssa treffit. Joo-joo. Tiedän. Eihän tätä saisi näin tehdä, että on monet treffit, mutta jos mies alkaa mulle juttelemaan, niin tokihan mä juttelen ja jos mies ehdottaa treffejä, niin kyllä mä lähden, jos ei ole ketään mukavaa näköpiirissä ollut aiemmin (koska suurin osa on kuitenkin epäsopivia). Ja nää kaikki treffit oli jo sovittu, ennen kuin näitä helmiä alkoi löytymään. Paheksukaa vaan, mä yritän nyt päästä selvyyteen noista miehistä numero 29 ja 31 vähän syvällisemmin. Niin ja handlata vielä ne treffit numeroiden 32 ja 33 kanssa...
Numero 28. Mies oli ihan ihan ok, muttei ehkä millään mittapuulla mun tyyppiä. Toinen haluaisi nähdä uudestaan, mutta en nyt oikein tiedä, mitä vastaisin. Että ok, mutta vain kavereina? Mies oli kuitenkin ihan kivaa juttuseuraa, mutta en haluaisi antaa vääriä toiveita.
Numero 29. Ihan uskomatonta. Mies oli tasapainoinen, mukava, fiksu, tavallinen, normaali ja kohtelias - ja piti musta. Onko näitä vielä vapaana? Mulla ei ollut edes mitään odotuksia treffien suhteen ja sitten löytyi tuollainen. Niin ja mainitsinko, että harrasti samoja asioita kuin minäkin, mukavan näköinen (tämä ei ole mulle välttämättömyys, mutta toki kiva plussa) ja hänen kanssaan oli helppo jutella. Vaikkei tästä mitään muuten tulisikaan, niin jo tällainen treffikokemus oli mahtava. Niin ja varmasti nähdään toistekin :)
Numero 30. Ihan siedettävää jutustelua, mutta ei jatkoon. Ei vain yhtään mitään, miksi haluaisin nähdä henkilöä uudestaan.
Numero 31. Taas ei ollut treffeille mitään odotuksia ja niinpä sieltä vaan löytyi toinen numero 29:n kaltainen, mukava, normaali mies. Oli tosi kivat treffit ja vain arki-illan tikittäminen eteenpäin johti siihen, että oli lähdettävä kotiin. Niin ja viestikin toki tuli, että olis kiva nähdä toistekin. :)
Nyt mulla on positiivinen ongelma. Kaksi mukavaa miestä ja mitä tehdä heidän kanssaan. Niin ja luonnollisesti olen sopinut vielä parin miehen kanssa treffit. Joo-joo. Tiedän. Eihän tätä saisi näin tehdä, että on monet treffit, mutta jos mies alkaa mulle juttelemaan, niin tokihan mä juttelen ja jos mies ehdottaa treffejä, niin kyllä mä lähden, jos ei ole ketään mukavaa näköpiirissä ollut aiemmin (koska suurin osa on kuitenkin epäsopivia). Ja nää kaikki treffit oli jo sovittu, ennen kuin näitä helmiä alkoi löytymään. Paheksukaa vaan, mä yritän nyt päästä selvyyteen noista miehistä numero 29 ja 31 vähän syvällisemmin. Niin ja handlata vielä ne treffit numeroiden 32 ja 33 kanssa...
torstai 19. marraskuuta 2015
Kamalaa sarjadeittailua
Numero 23. Heti ensimmäisestä hetkestä lähtien tuntui, että olin miehelle täysin vastenmielinen. Siinä sitten yritin hymyillä ja olla kiva, vaikka sisin huusi, että tuo inhoaa minua. Muuten mies oli ihan jees, samanoloinen kuin minä. Treffien jälkeen oli pakko mennä ostamaan suklaata, koska olin niin nöyryytetty ja itsetunto maassa. Uskon, että olen jonkun mielestä kamala, mutta en niin kamala. Peilistäkin kun katsoin ennen treffejä, totesin, että näytänpä hyvältä. Sitä ei usein tapahdu, että noin ajattelen.
Seuraavan päivän illalla mies kiitti treffeistä ja kysyi nähdäänkö uudestaan. Olin aika todella yllättynyt, mutta päätin, että voidaanhan nähdä. Ensi viikolla sitten ehkä. Haluan nyt sitten uskoa, että mies oli vain mun upeudesta niin kipsissä, että ei osannut käyttätyä oikein luontevasti.
Numero 24. Tämä oli varmaan ehkä luontevin treffihetki pitkään aikaan. Oli puhuttavaa ja mies oli ihan mukava. Kuitenkin ihan liian jees-jees mies, joita E:n jälkeen kartan kuin ruttoa. Silti ihan onnistuneet treffit, joille ei kuitenkaan tule jatkoa.
Numero 25. Mister positiivisuus. Not. Kaikki oli pielessä. Siis ihan kaikki. En mä nyt mikään maailman positiivisin ihminen ole, mutta jos tyyppi haukkuu mun työpaikan kun kuulee missä oon töissä (ja siis ei ole ollut siellä itse), kauhoo juomaansa ensimmäisen kymmenen minuuttia täysin siihen keskittyneenä ja sitten haukkuu juoman ja ilmoittaa noin joka toisen asian olevan p****aa, niin se oli jo vähän liikaa. Keksi vielä hätävalheen (onneksi) ja lopetettiin treffit alle tuntiin. Oli tosi piristävää seuraa. Ihan sama vaikka (luultavasti) inhosikin minua, inhoaa varmaan jokaista.
Numero 26. Hm, ehkä ei kannattaisi kaivaa nenää treffeillä koko ajan, ja seikkaperäisesti kertoa tästä asiasta vielä yksityiskohtia. Ei kai tästä voi muuta sanoa.
Numero 27. Oli pakko itse keksiä hätävalhe, että pääsin pois. Tunnin aikana ehdin hakea vettä, paperia, käydä vessassa ja silti hiljaisia hetkiä oli puolet ajasta, jos en rikkonut hiljaisuutta. Täysi peräkammarin poika, vaikkei siellä peräkammarissa asukaan.
Tää voi tietty vaikuttaa siltä, että olen kranttu, mutta oikeasti. Helppo on sieltä parisuhteesta huudella, mutta tulkaa itse tapaamaan näitä tapauksia. Haluaisin kumppanin, jonka kanssa pystyisin olemaan samassa tilassa edes tunnin ilman, että tulee ahdistus.
PS. Numero 22 ei ole ottanut yhteyttä. En ole yllättynyt. Numero 21 poisti mut Tinderistä, sinänsä hyvä, koska tyyppi oli niin hirveä. Numeron 20 poistin itse muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen kun tajusin, että mieshän ei muuten kertonut itsestään mitään, vaikka kyselinkin. Osasi tosi taitavasti kyllä kierrellä ja kaarrella niin, että huomasin vasta treffien jälkeen tämän.
Seuraavan päivän illalla mies kiitti treffeistä ja kysyi nähdäänkö uudestaan. Olin aika todella yllättynyt, mutta päätin, että voidaanhan nähdä. Ensi viikolla sitten ehkä. Haluan nyt sitten uskoa, että mies oli vain mun upeudesta niin kipsissä, että ei osannut käyttätyä oikein luontevasti.
Numero 24. Tämä oli varmaan ehkä luontevin treffihetki pitkään aikaan. Oli puhuttavaa ja mies oli ihan mukava. Kuitenkin ihan liian jees-jees mies, joita E:n jälkeen kartan kuin ruttoa. Silti ihan onnistuneet treffit, joille ei kuitenkaan tule jatkoa.
Numero 25. Mister positiivisuus. Not. Kaikki oli pielessä. Siis ihan kaikki. En mä nyt mikään maailman positiivisin ihminen ole, mutta jos tyyppi haukkuu mun työpaikan kun kuulee missä oon töissä (ja siis ei ole ollut siellä itse), kauhoo juomaansa ensimmäisen kymmenen minuuttia täysin siihen keskittyneenä ja sitten haukkuu juoman ja ilmoittaa noin joka toisen asian olevan p****aa, niin se oli jo vähän liikaa. Keksi vielä hätävalheen (onneksi) ja lopetettiin treffit alle tuntiin. Oli tosi piristävää seuraa. Ihan sama vaikka (luultavasti) inhosikin minua, inhoaa varmaan jokaista.
Numero 26. Hm, ehkä ei kannattaisi kaivaa nenää treffeillä koko ajan, ja seikkaperäisesti kertoa tästä asiasta vielä yksityiskohtia. Ei kai tästä voi muuta sanoa.
Numero 27. Oli pakko itse keksiä hätävalhe, että pääsin pois. Tunnin aikana ehdin hakea vettä, paperia, käydä vessassa ja silti hiljaisia hetkiä oli puolet ajasta, jos en rikkonut hiljaisuutta. Täysi peräkammarin poika, vaikkei siellä peräkammarissa asukaan.
Tää voi tietty vaikuttaa siltä, että olen kranttu, mutta oikeasti. Helppo on sieltä parisuhteesta huudella, mutta tulkaa itse tapaamaan näitä tapauksia. Haluaisin kumppanin, jonka kanssa pystyisin olemaan samassa tilassa edes tunnin ilman, että tulee ahdistus.
PS. Numero 22 ei ole ottanut yhteyttä. En ole yllättynyt. Numero 21 poisti mut Tinderistä, sinänsä hyvä, koska tyyppi oli niin hirveä. Numeron 20 poistin itse muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen kun tajusin, että mieshän ei muuten kertonut itsestään mitään, vaikka kyselinkin. Osasi tosi taitavasti kyllä kierrellä ja kaarrella niin, että huomasin vasta treffien jälkeen tämän.
lauantai 14. marraskuuta 2015
Mikä meni vikaan?
Tajusin tossa just ihan edes miettimättä yhden asian, mikä meni vikaan E:n kanssa. Meidän huumorintajumme olivat aivan eri planeetoilta. Itse vitsailen erinäisistä asioista melko paljon, tyyliin kutsuin E:n älypuhelinta (koska tavatessamme mulla ei todellakaan ollut älypuhelinta) ihmelaitteeksi ja sanoin itse viettäväni excel-taulukkoelämää. Taustallahan näissä on vähän totuutta, mutta nämä ovat niitä kärjistyksiä, mitä teen aika paljon. Noo... E ei pystynyt ollenkaan käsittelemään näitä asioita. Hän pahastui aina, kun kysyin, voisiko hän katsoa esim. bussiaikataulun ihmelaitteestaan jne. Hän pahastui myös, jos vitsailin itsestäni! Olen tajunnut, että tuo oli aika iso juttu kuitenkin ja E varmaan lähinnä pahastui puheistani. Minä taas sitten pahastuin E:n pitämättömistä lupauksista, joita hän ei pitänyt ehkä edes lupauksina. No, tästä voi kai oppia sen, että niin klisee kuin se onkin, niin huumorintajujen on täsmättävä edes jollakin tasolla.
PS. Numero 21 poisti minut mathceista, joten kuten arvelinkin, hän oli varmaan melko järkyttynyt. Se ei silti mielestäni tarkoita, ettei pitäisi olla käytöstapoja...
PS. Numero 21 poisti minut mathceista, joten kuten arvelinkin, hän oli varmaan melko järkyttynyt. Se ei silti mielestäni tarkoita, ettei pitäisi olla käytöstapoja...
perjantai 13. marraskuuta 2015
Sarjadeittailua
Kun nyt pääsin taas Tinderin makuun, niin olen sitten alkanut deittailemaan ihan kunnolla. Kolmet treffit takana, huomenna yhdet lisää ja ensi viikolla yhdet sovittu. Eri miesten kanssa luonnollisesti. Tämä on tätä nykypäivää.
Numero 20:n poistin matcheista, koska tajusin treffejä tarkemmin mietittyäni, että hänhän ei kertonut itsestään oikein mitään. Ei missä asuu (edes suunnilleen), ei töistä, ei mistään. Lisäksi kun tyypistä ei kuulunut mitään pariin päivään totesin, että joo, ehkä sitten ei, vaikka klassinen kolmen päivän sääntö olisi vielä voinut muuttaa tilannetta.
No, seuraavaan.
Numero 21. Huhhuh. Menin aika sanattomaksi jo siinä kahvilan jonossa, tyypistä hehkui epävrmuus ja se ei tunnetusti ole oikein viehättävää. Mies oli vähän sellainen ressukka. Oli aika piinallista, mutta onneksi sentään löydettiin jutun juurta siinä yhteisestä harrastuksesta, ettei ollut ihan superhirveää. Treffien loppu oli kyllä ehkä jäätävin, mitä olen kokenut. Käveltiin siinä kohti paikkaa, mistä lähtisimme eri suuntiin. Kun tulimme tähän, tyyppi sanoi vain "Moi" ja kaarsi poispäin katsomatta edes silmiin. Olin vähän että wtf, ja huikkasin takaisin "Moi". Ehkä hän oli kamalasta tapaamisestamme yhtä järkyttynyt kuin minäkin, mutta ei treffien lopuksi noin käyttäydytä. No, eipä ole ottanut yhteyttä, joten ehkä sis oli järkyttynyt.
Numero 22. Tänään kahviteltiin. Mies oli ihan jees. Tavallinen. Ehkä vähän tefloninen, mutta aika minun tapainen ja ehkä voisin viihtyäkin kanssaan. En kuitenkaan usko, että on minusta kiinnostunut. Katsotaan nyt kuitenkin se kolme päivää.
Että semmoista. Tinder on kyllä parin päivän kuherruskuukausipäivän jälkeen ollut aika pettymys. Miehet eivät vastaa viesteihin jne. Toki pari poikkeusta, mutta nekin keskustelut hiipuvat pian pois. Ehkä oon vaan sitten niin tylsää juttuseuraa, tai muuten kamala, että minut vaietaan kuoliaaksi. Tai sitten ollaan vain ihan kepeällä mielellä liikkeellä. En kuitenkaan jaksa kovinkaan monena iltana sitä, että aloitan keskustelun, saan rivin vastauksen ja kun vastaan, ei kuulu enää mitään. Jos tätä jatkuu monena iltana, poistan matchin. Ehkä menetän mahdollisuuksiani, mutta itse vastaan kyllä aina, jos joku aloittaa keskustelun. Harvemmin aloittaa, että eivät ne miehetkään osaa...
Numero 20:n poistin matcheista, koska tajusin treffejä tarkemmin mietittyäni, että hänhän ei kertonut itsestään oikein mitään. Ei missä asuu (edes suunnilleen), ei töistä, ei mistään. Lisäksi kun tyypistä ei kuulunut mitään pariin päivään totesin, että joo, ehkä sitten ei, vaikka klassinen kolmen päivän sääntö olisi vielä voinut muuttaa tilannetta.
No, seuraavaan.
Numero 21. Huhhuh. Menin aika sanattomaksi jo siinä kahvilan jonossa, tyypistä hehkui epävrmuus ja se ei tunnetusti ole oikein viehättävää. Mies oli vähän sellainen ressukka. Oli aika piinallista, mutta onneksi sentään löydettiin jutun juurta siinä yhteisestä harrastuksesta, ettei ollut ihan superhirveää. Treffien loppu oli kyllä ehkä jäätävin, mitä olen kokenut. Käveltiin siinä kohti paikkaa, mistä lähtisimme eri suuntiin. Kun tulimme tähän, tyyppi sanoi vain "Moi" ja kaarsi poispäin katsomatta edes silmiin. Olin vähän että wtf, ja huikkasin takaisin "Moi". Ehkä hän oli kamalasta tapaamisestamme yhtä järkyttynyt kuin minäkin, mutta ei treffien lopuksi noin käyttäydytä. No, eipä ole ottanut yhteyttä, joten ehkä sis oli järkyttynyt.
Numero 22. Tänään kahviteltiin. Mies oli ihan jees. Tavallinen. Ehkä vähän tefloninen, mutta aika minun tapainen ja ehkä voisin viihtyäkin kanssaan. En kuitenkaan usko, että on minusta kiinnostunut. Katsotaan nyt kuitenkin se kolme päivää.
Että semmoista. Tinder on kyllä parin päivän kuherruskuukausipäivän jälkeen ollut aika pettymys. Miehet eivät vastaa viesteihin jne. Toki pari poikkeusta, mutta nekin keskustelut hiipuvat pian pois. Ehkä oon vaan sitten niin tylsää juttuseuraa, tai muuten kamala, että minut vaietaan kuoliaaksi. Tai sitten ollaan vain ihan kepeällä mielellä liikkeellä. En kuitenkaan jaksa kovinkaan monena iltana sitä, että aloitan keskustelun, saan rivin vastauksen ja kun vastaan, ei kuulu enää mitään. Jos tätä jatkuu monena iltana, poistan matchin. Ehkä menetän mahdollisuuksiani, mutta itse vastaan kyllä aina, jos joku aloittaa keskustelun. Harvemmin aloittaa, että eivät ne miehetkään osaa...
tiistai 10. marraskuuta 2015
Numero 20
Olihan se. Ihan ok tapaus. Ei mitenkään tosin ihmeellinen, ei kovin kohtelias, ei kovinkaan kiinnostunut minusta eikä kovin kiinnostava. Mutta ok ja se on ekoilla treffeillä jo ihan hyvä saavutus. Kysyi lopuksi nähdäänkö vielä. Sanoin, että kai voidaan nähdä. Katsotaan ottaako yhteyttä, jos ei ota, niin itse en ota. Onneksi oli ihan siedettävää ekat tinder-treffit pitkään aikaan, ettei ihan masennu. Miehet tuntuvat olevan aika passiivisia muuten tuolla. Siis tinderissä.
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Taas mennään
Ei tässä nyt mikään auta. Kukaan ei tule kotoa hakemaan ja sillain. Tinder viisi tuntia sitten laulamaan ja tiistaina ekat treffit. Wish me luck.
lauantai 31. lokakuuta 2015
Aneemista
Elämästäni on tullut varsin aneemista. Juuri sellaista, jota silloin parisuhteessa pelkäsin, enkä sen vuoksi eronnut. Treffaillut en ole, koska se on jotenkin nyt liian masentavaa puuhaa ja vie kauheasti aikaa. Olen täyttänyt päiväni ja iltani epämääräisillä menoilla. Mietin, miten selviän taas joulusta. Onneksi seuraavaan lomaan on pitkä aikaa, niin ei tarvitse siitä ahdistua. Minulle on tehty viime aikona niin monet oharit, etten oikein enää jaksaisi niitä, kun on ollut vähän muutenkin turhan stressaavaa. En enää jaksa 'hauskoja' sinkkuvitsejä, enkä sitä, että 'hyvähän sun on, kun voit ihan itse päättää menoistasi, kun sulla ei ole lapsia'. Onneksi kuukauden päästä voi alkaa avaamaan joulukalenterin luukkuja.
maanantai 5. lokakuuta 2015
Päivitys
Numero 17 ei ollut mun juttuni. Kerroin jo hänen olevan liian innokas, eikä se todellakaan laantunut. Elämäni on ollut vähän turhan hulabaloota viime aikoina ja kun olimme kolmatta kertaa treffeillä totesinkin hänelle, että nyt on kyllä vähän liikaa kiirettä elämässä ja pitäisi ehtiä rauhoittua. Sanoin myös, että toivoisin saavani hetken olla ihan rauhassa ilman liikoja viestittelyjä (sanomattakin on kai selvää, että treffiprofiili oli tässä vaiheessa jo poistettu) ja onneksi ensi viikolla on loma. No, mies ei vissiin ihan tätä tajunnut, kun kolme minuuttia siitä, kun olimme eronneet treffien päätteeksi, hän laittoi jo viestiä ja koko lomaviikon ajan (en ollut näissä maisemissa) pommitti viesteillä. Alkoi todellakin ahdistaa ja kun kysyi heti palattuani kotimaisemiin, että nähtäisiinkö vielä (vaikka oltiin sovittu, että minä sitten kerron, kun minulle sopii), päätin pistää pelin poikki. Asiaan vaikutti myös se, että vaikka kuinka yritin ennen kolmansia treffejä saada miestä päättämään, mihin ravintolaan menisimme syömään (kun sanoi tietävänsä monta hyvää), ei voinut tehdä päätöstä, vaan pommitti tarkentavilla kysymyksillä siitä, mitä haluaisin noin puoli tuntia. Sanoin kuitenkin heti alkuun, että mulle käy mikä vaan, paitsi x. En halua oikeasti enää miestä, joka ei uskalla päättää edes tuollaista asiaa. No, eihän me miehen kanssa päästy kolmilla treffeillä edes halausasteelle, että...
Muuten ei sitten tosiaan ole tapahtunut mitään. Miten tapahtuisikaan, kun en ole tinderissä, ei ole treffiprofiilia, enkä käykään missään, missä voisi ketään tavata. Ihmisen ikävä on välillä kova, ja välillä olematon. Tiedostan toki, että ei tässä nyt tällä meiningillä miestä elämään tule, mutta elämän muut muuttujat on nyt saatava ensin kohdalleen, ennen kuin jaksan edes miettiä asiaa.
Muuten ei sitten tosiaan ole tapahtunut mitään. Miten tapahtuisikaan, kun en ole tinderissä, ei ole treffiprofiilia, enkä käykään missään, missä voisi ketään tavata. Ihmisen ikävä on välillä kova, ja välillä olematon. Tiedostan toki, että ei tässä nyt tällä meiningillä miestä elämään tule, mutta elämän muut muuttujat on nyt saatava ensin kohdalleen, ennen kuin jaksan edes miettiä asiaa.
lauantai 29. elokuuta 2015
Jotain treffejä...
Numero 15. Tästä jo mainitsinkin tuossa heinäkuun vikassa postauksessa. Itseään täynnä oleva ihminen.
Numero 16. Ihan ok tapaus, vaikka olikin vähän vaivaannusta ilmassa, muta totesin, kun ehdotti uutta tapaamista, että voihan sitä kokeilla toisenkin kerran. No, mulle ei käynyt ensimmäisenä ehdottamansa päivämäärä ja ei sitten enää vastannut mulle, vaikka ehdotin toista päivää.
Numero 17. Olen tavannut kahdesti ja katsotaan nyt. Mies on vain liian innokas ja on alkanut vähän ahdistaa jälleen se, mitään suurta ihastusta tai tunnetta ei ole ilmassa itselläni (tai siis ei mitään tunnetta, mutta ei toisaaltaei myöskään sitä, että tietää, että toinen ei todellakaan ole mulle sopiva).
Numero 18. Tapasin ennen kuin tapasin numero 17:n toisen kerran. Kamala tapaus, oli aika hyvin valehdellut omasta elämästänsä esittelyissään. "Olen aktiivinen ja menevä ihminen" tarkoittikin sitä, että töiden jälkeen istuu kotona katsomassa telkkaria... Joo-o.
Numero 19. Taisi kovastikin pettyä ulkonäkööni, vaikka on toki nähnyt kuvani. Mukana on toki minusta tosi hyvä kuva, mutta myös ei niin onnistunut otos, joten sinänsä ei olisi pitänyt olla yllätys, lisäksi ei ole itsekään mitään Mr. Finland- aineistoa. Mies ei kysynyt minulta mitään, ei edes, miten päivä on mennyt tms. ympäripyöreää, mikä on selvä merkki, että toista ei kiinnosta yhtään. No, 1,5h keskusteltiin hänen harrastuksistaan. Taas oli näitä "halataan kun treffit loppuu"- tyyppejä. Olen jo oppinut, että jos mies halaa ekojen treffien päätteeksi, niin hän ei todellakaan ole kiinnostunut, tai siis näinhän mulle on käynyt joka kerta, kun mies on halannut. Ehkä se on niin, että ne, jotka ovat kiinnostuneita, eivät vain sitten uskalla halata, mutta jos ei kiinnosta, siihen on helppo päättää treffit.
Jotenkin tuntuu, että ei tästä tule mitään ja tarjolla olevat miehet ovat lähinnä tapauksia 18 tai sitten .jos joku on edes vähän tolkullinen henkilö, hän ei ole minusta kiinnostunut. Ehkä lopetan koko touhun.
Numero 16. Ihan ok tapaus, vaikka olikin vähän vaivaannusta ilmassa, muta totesin, kun ehdotti uutta tapaamista, että voihan sitä kokeilla toisenkin kerran. No, mulle ei käynyt ensimmäisenä ehdottamansa päivämäärä ja ei sitten enää vastannut mulle, vaikka ehdotin toista päivää.
Numero 17. Olen tavannut kahdesti ja katsotaan nyt. Mies on vain liian innokas ja on alkanut vähän ahdistaa jälleen se, mitään suurta ihastusta tai tunnetta ei ole ilmassa itselläni (tai siis ei mitään tunnetta, mutta ei toisaaltaei myöskään sitä, että tietää, että toinen ei todellakaan ole mulle sopiva).
Numero 18. Tapasin ennen kuin tapasin numero 17:n toisen kerran. Kamala tapaus, oli aika hyvin valehdellut omasta elämästänsä esittelyissään. "Olen aktiivinen ja menevä ihminen" tarkoittikin sitä, että töiden jälkeen istuu kotona katsomassa telkkaria... Joo-o.
Numero 19. Taisi kovastikin pettyä ulkonäkööni, vaikka on toki nähnyt kuvani. Mukana on toki minusta tosi hyvä kuva, mutta myös ei niin onnistunut otos, joten sinänsä ei olisi pitänyt olla yllätys, lisäksi ei ole itsekään mitään Mr. Finland- aineistoa. Mies ei kysynyt minulta mitään, ei edes, miten päivä on mennyt tms. ympäripyöreää, mikä on selvä merkki, että toista ei kiinnosta yhtään. No, 1,5h keskusteltiin hänen harrastuksistaan. Taas oli näitä "halataan kun treffit loppuu"- tyyppejä. Olen jo oppinut, että jos mies halaa ekojen treffien päätteeksi, niin hän ei todellakaan ole kiinnostunut, tai siis näinhän mulle on käynyt joka kerta, kun mies on halannut. Ehkä se on niin, että ne, jotka ovat kiinnostuneita, eivät vain sitten uskalla halata, mutta jos ei kiinnosta, siihen on helppo päättää treffit.
Jotenkin tuntuu, että ei tästä tule mitään ja tarjolla olevat miehet ovat lähinnä tapauksia 18 tai sitten .jos joku on edes vähän tolkullinen henkilö, hän ei ole minusta kiinnostunut. Ehkä lopetan koko touhun.
tiistai 18. elokuuta 2015
Silmäpeliä
Mä olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka osaa flirttailla, koska mä en osaa. No, olen istunut junassa pari kertaa siten, että siellä on ollut yksi tosi söpö mies. Ekalla kertaa onnistuin katsomaan silmiin pari kertaa ja toisella kertaa hymyilemäänkin. Mies hymyili takaisin. Tänään osuin taas junaan yhtä aikaa hänen kanssaan. Alkoi ujostuttaa pahasti, mutta onnistuinpa vähän taas vilkuilemaan :D Yllättävän mukava päivän piristys, kun oon kerrankin onnistunut ylittämään itseni näin.
torstai 30. heinäkuuta 2015
Joustavat ja empaattiset miehet
Miesrintamalla ei ole tapahtunut mitään oikeastaan. Tai kävin mä yksillä treffeillä, mutta ei niistä jäänyt kyllä mitään käteen. Ensinnäkin mies tuli pahasti myöhässä paikalle (tämä on mielestäni tosi iso moka) ja hän oli mielestäni ylimielinen ja täynnä itseään. Hänen erinomaisuutensa huokui hänestä mielestäni huonolla tavalla. Eikä häneltä herunut yhtään sympatiaa niille henkilöille, jotka eivät olleet hänen lahjakkuusalueillaan hyviä... Not my man.
Tuota työkaverisäätöä olen tässä hieman mietiskellyt ja koska ollaan jääty ihan kavereiksi (ollaan käyty jätskillä jopa kerran töiden ulkopuolella) ja tullaan sinällään ihan juttuun niin on juteltukin jonkin verran. Tänään taas jotain chattailtiin töistä ja taas huomasin ihan outoja juttuja. En pidä itseäni kovinkaan empaattisena ihmisenä ja mainitsin tästä jotakin. Tähän mies sanoi, että hän on kyllä tosi empaattinen. Olin hieman et wtf. Koska ei hän kyllä mielestäni ole empaattinen. Töksäyttelee ihmisille pahasti ja jos toiselle tulee paha mieli, niin toteaa vaan sen olleen leikkiä ja vastuu on sillä, joka pahoitti mielensä, vaikka kyse olisi esimerkiksi tapauksesta, jossa mies on esimerkiksi todennut, että toisen työsuoritus on täysi p***a (kyllä, juurikin tuota sanaa käyttäen). Sama juttuhan oli erotessamme, että mies antoi mulle vinkin, että mun pitää olla joustavampi, että hän on itse niin tosi joustava. Joo, minun pitäisi varmasti olla joustavampi, tiedän sen, mutta... Mies ei kyllä mielestäni ollut joustava. Toki joissakin asioissa oli, mutta niin olin minäkin. On helppo joustaa asioissa, jotka ei ole itselle tärkeitä. Mutta niissä toisissa asioissa mies ei joustanut senttiäkään. Ei yhtään. Jos hän siivosi joka lauantai tiettyyn kellonaikaan, niin jos olin hänen luonaan, hän edelleen siivosi silloin ja muutenkin hänen tiukkaa rytmiään tai aamupalatottumuksiaan tms. ei saanut horjuttaa. Siinä saattoi joustaa, että nukuttiin vieraspatjoilla lattialla, kun hänen sängyssään en pystynyt nukkumaan patjojen takia... Tästäkin tosin jouduin sanomaan pari kertaa, että kroppani on aivan muusia aina siellä nukuttuani.
E:n kanssahan oli samaa asiaa. E hoki minulle koko ajan, miten hän jousti tosi paljon, mutta mielestäni hän ei joustanut. Empaattiseksi hän ei sentään itseään tainnut väittää.
En oikein tiedä, mikä tässä on. Olenko itse ihan väärässä, kun totean, että toinen ei jousta, kun itse ovat maailman joustavimpia ihmisiä mielestään ja hokevat sitä koko ajan. Ja tämä empatiajuttu sitten. Huokaus. Mutta toisaalta. Exexex oli kyllä tosi joustava ihminen, eikä hän koskaan maininnut sitä tai korostanut mitenkään. Näiden kahden edellisen kanssa olen ollut kuin puulla päähän lyöty, kun ovat sanoneen olevansa joustavia. Ja tänään meinasin tukehtua suklaakonvehtiini (arkipäivän luksusta), kun toinen totesi olevansa tosi empaattinen.
En mä oikeasti ymmärrä enää yhtään mistään mitään.
Tuota työkaverisäätöä olen tässä hieman mietiskellyt ja koska ollaan jääty ihan kavereiksi (ollaan käyty jätskillä jopa kerran töiden ulkopuolella) ja tullaan sinällään ihan juttuun niin on juteltukin jonkin verran. Tänään taas jotain chattailtiin töistä ja taas huomasin ihan outoja juttuja. En pidä itseäni kovinkaan empaattisena ihmisenä ja mainitsin tästä jotakin. Tähän mies sanoi, että hän on kyllä tosi empaattinen. Olin hieman et wtf. Koska ei hän kyllä mielestäni ole empaattinen. Töksäyttelee ihmisille pahasti ja jos toiselle tulee paha mieli, niin toteaa vaan sen olleen leikkiä ja vastuu on sillä, joka pahoitti mielensä, vaikka kyse olisi esimerkiksi tapauksesta, jossa mies on esimerkiksi todennut, että toisen työsuoritus on täysi p***a (kyllä, juurikin tuota sanaa käyttäen). Sama juttuhan oli erotessamme, että mies antoi mulle vinkin, että mun pitää olla joustavampi, että hän on itse niin tosi joustava. Joo, minun pitäisi varmasti olla joustavampi, tiedän sen, mutta... Mies ei kyllä mielestäni ollut joustava. Toki joissakin asioissa oli, mutta niin olin minäkin. On helppo joustaa asioissa, jotka ei ole itselle tärkeitä. Mutta niissä toisissa asioissa mies ei joustanut senttiäkään. Ei yhtään. Jos hän siivosi joka lauantai tiettyyn kellonaikaan, niin jos olin hänen luonaan, hän edelleen siivosi silloin ja muutenkin hänen tiukkaa rytmiään tai aamupalatottumuksiaan tms. ei saanut horjuttaa. Siinä saattoi joustaa, että nukuttiin vieraspatjoilla lattialla, kun hänen sängyssään en pystynyt nukkumaan patjojen takia... Tästäkin tosin jouduin sanomaan pari kertaa, että kroppani on aivan muusia aina siellä nukuttuani.
E:n kanssahan oli samaa asiaa. E hoki minulle koko ajan, miten hän jousti tosi paljon, mutta mielestäni hän ei joustanut. Empaattiseksi hän ei sentään itseään tainnut väittää.
En oikein tiedä, mikä tässä on. Olenko itse ihan väärässä, kun totean, että toinen ei jousta, kun itse ovat maailman joustavimpia ihmisiä mielestään ja hokevat sitä koko ajan. Ja tämä empatiajuttu sitten. Huokaus. Mutta toisaalta. Exexex oli kyllä tosi joustava ihminen, eikä hän koskaan maininnut sitä tai korostanut mitenkään. Näiden kahden edellisen kanssa olen ollut kuin puulla päähän lyöty, kun ovat sanoneen olevansa joustavia. Ja tänään meinasin tukehtua suklaakonvehtiini (arkipäivän luksusta), kun toinen totesi olevansa tosi empaattinen.
En mä oikeasti ymmärrä enää yhtään mistään mitään.
tiistai 23. kesäkuuta 2015
Ihmisen ikävä
Vaikka tämä lyhyen suhteen loppuminen ei ole mikään maailmanloppu, on olo vieläkin varsin surullinen. Asiaa ei auta se, että olemme työkavereita ja väkisinkin tekemisissä päivittäin. Mies on edelleen mukava ja tullaan edelleen juttuun, en huomaa välillämme mitään sellaista vaivautuneisuutta. Mutta... Itse olen ihan tosi surullinen ja tuntuu, että mies ei ole yhtään. Sehän ei ehkä pidä paikkaansa ja ehkä mieskin ajattelee vastaavasti. Pari kertaa olen laittanut miehelle viestiäkin työajan ulkopuolella, toisen kerran yhteen isoon juttuun liittyen ja toisen kerran työtä sivuten ja tajusin, että se pitää nyt kyllä lopettaa. Ensinnäkin, jos mies suree, tuo ei ole reilua. Ja toisekseen ei ole reilua myöskään itselleni tuo. Mutta kun, olisi niin kiva, että olisi taas se joku, jolle kertoa siitä oravasta. Mies on toki vastannut, mutta ei kovinkaan innoissaan. Eikä ole aloittanut keskustelua minun kanssani.
Yksinäisyys syöksyy taas päälle kuin haukka. Ja samalla katselen ja kuuntelen töissä, kun mies sopii kavereidensa kanssa leffoista, after work- kaljoista, lomareissuista jne. Ja mä yritän muistaa, koska olen viimeksi käynyt jonkun kanssa leffassa. Onkohan siitä jo reilustikin yli vuosi? Mietin, koska joku olisi kysynyt multa, lähdenkö kaljalle tai ihan vaan jonnekin. Mietin, koska ollaan vietetty aikuisten kesken aikaa, mun kaveritapaamiset kun ovat nykyään lähinnä kaverien lapset mukana tehtyjö (ja siis ne lapset ovat kivoja ja ihania, ja tokihan ne pitä ottaa mukaan, jos ei ole hoitaja jne, mutta on se aika erilaista se tapaaminen tuolloin kun ilman lapsia) ja mietin, että mitä ihmettä teen lomalla. Homehdunko kotona ne kaikki viikot yksinäni? Reissaanko yksinäni, vaikka en pidä siitä? Miten selviän siitäkin taas? Mulla on taas kovin suuri ikävä sitä, että olisi joku, jolle kertoa jutuista, mutta myös vastavuoroisesti joku, joka haluaisi kertoa minulle omista asioistaan. Mulla on ihmisen ikävä.
PS. Tajusin just, että joskus pelkäsin, että E jäisi minun viimeiseksi miehekseni. Ei jäänyt! Mahtavaa!
PPS. Voi kunpa olisi taas sellaisessa kuosissa asiat, että viitsisi valittaa säästä. Nyt sillä ei ole mitään väliä.
Yksinäisyys syöksyy taas päälle kuin haukka. Ja samalla katselen ja kuuntelen töissä, kun mies sopii kavereidensa kanssa leffoista, after work- kaljoista, lomareissuista jne. Ja mä yritän muistaa, koska olen viimeksi käynyt jonkun kanssa leffassa. Onkohan siitä jo reilustikin yli vuosi? Mietin, koska joku olisi kysynyt multa, lähdenkö kaljalle tai ihan vaan jonnekin. Mietin, koska ollaan vietetty aikuisten kesken aikaa, mun kaveritapaamiset kun ovat nykyään lähinnä kaverien lapset mukana tehtyjö (ja siis ne lapset ovat kivoja ja ihania, ja tokihan ne pitä ottaa mukaan, jos ei ole hoitaja jne, mutta on se aika erilaista se tapaaminen tuolloin kun ilman lapsia) ja mietin, että mitä ihmettä teen lomalla. Homehdunko kotona ne kaikki viikot yksinäni? Reissaanko yksinäni, vaikka en pidä siitä? Miten selviän siitäkin taas? Mulla on taas kovin suuri ikävä sitä, että olisi joku, jolle kertoa jutuista, mutta myös vastavuoroisesti joku, joka haluaisi kertoa minulle omista asioistaan. Mulla on ihmisen ikävä.
PS. Tajusin just, että joskus pelkäsin, että E jäisi minun viimeiseksi miehekseni. Ei jäänyt! Mahtavaa!
PPS. Voi kunpa olisi taas sellaisessa kuosissa asiat, että viitsisi valittaa säästä. Nyt sillä ei ole mitään väliä.
torstai 18. kesäkuuta 2015
Juhannusta
Eipä oli täällä tullut käytyä näemmä melkein kahteen kuukauteen. Ehkä olen siis toipunut erosta vihdoin. No, sinänsä hyvä, koska tämä uusi juttu päättyi eroon maanantaina. En ole surun murtama, mutta toki surullinen.
Viimeisen blogiviestin jälkeen meni vielä ihan mukavasti pari-kolme viikkoa, kunnes kuukausi sitten tuli vähän erimielisyyttä, ja jotenkin se pisti miettimään asioita ja sitten tuo viime viestissä mainitsemani erilaiset elämänasenteet tulivat vastaan ja moni muu juttu ja sitten se vain jotenkin ei tuntunut hyvältä. Mies olisi kai halunnut jatkaa, olen kuulemma edelleen ihana, mutta sanoi kyllä itsekin, että joo, taidetaan olla liian erilaiset, ettei hänkään tähän usko. Töissä on oltu ihan normaalisti, eikä se ole mitenkään ollut hankalaa tuon eron jälkeen. Tulevaisuus näyttää pysytäänkö kavereina oikeasti vai ei, toivoisin, että pysyttäisiin, koska mies on kyllä edelleen tosi mukavaa seuraa noin kaverimielessä.
Miehelle kyllä sanoin, että olen kiitollinen siitä, että sain kokea hänen kanssaan kuitenkin tollaista normaalia juttua, edellinen suhdehan nyt ei ollut kyllä mielestäni mitenkään oikein normaaliksi laskettavissa. Olen myös iloinen, että annoin mennä, vaikka tässä sitten kävikin näin. Ei mua ole koskaan ennen tollain yllättävästi edes pyydetty treffeille.
Haikeaksihan tuo vetää, ja masentaa, tulee taas mieleen ne kaikki: "en löydä koskaan ketään", "olen tosi yksinäinen" (no se on kyllä aika totta), "sössin aina kaiken", "miten selviän lomasta" jne, jutut. Muutenkin on nyt vähän hankalia aikoja elämässä, ja viikko on ollut tosi vaikea. Onneksi sentään huomiseksi on jotain tekemistä, ettei tarvitse yksin juhannusaattoakin viettää. Ystävät pyysivät heille juhannukseksi, mikä oli tosi mukavaa. Ei tarvinnut edes tunkea väkisin mukaan, tai vihjailla, että mulla ei ole mitään tekemistä.
En oikein ole varma tämän blogin tulevaisuudesta. Blogilista lopetti, enkä oikein tiedä, onko näillä mun tarinoilla enää oikein lukijakuntaa. Uskon kuitenkin blogin "erotuskaa pahimmillan"- osan auttavan useita samoissa vaiheissa painivia, joten varmaankin jätän blogin silti tänne bittiavaruuteen julkiseksi.
Viimeisen blogiviestin jälkeen meni vielä ihan mukavasti pari-kolme viikkoa, kunnes kuukausi sitten tuli vähän erimielisyyttä, ja jotenkin se pisti miettimään asioita ja sitten tuo viime viestissä mainitsemani erilaiset elämänasenteet tulivat vastaan ja moni muu juttu ja sitten se vain jotenkin ei tuntunut hyvältä. Mies olisi kai halunnut jatkaa, olen kuulemma edelleen ihana, mutta sanoi kyllä itsekin, että joo, taidetaan olla liian erilaiset, ettei hänkään tähän usko. Töissä on oltu ihan normaalisti, eikä se ole mitenkään ollut hankalaa tuon eron jälkeen. Tulevaisuus näyttää pysytäänkö kavereina oikeasti vai ei, toivoisin, että pysyttäisiin, koska mies on kyllä edelleen tosi mukavaa seuraa noin kaverimielessä.
Miehelle kyllä sanoin, että olen kiitollinen siitä, että sain kokea hänen kanssaan kuitenkin tollaista normaalia juttua, edellinen suhdehan nyt ei ollut kyllä mielestäni mitenkään oikein normaaliksi laskettavissa. Olen myös iloinen, että annoin mennä, vaikka tässä sitten kävikin näin. Ei mua ole koskaan ennen tollain yllättävästi edes pyydetty treffeille.
Haikeaksihan tuo vetää, ja masentaa, tulee taas mieleen ne kaikki: "en löydä koskaan ketään", "olen tosi yksinäinen" (no se on kyllä aika totta), "sössin aina kaiken", "miten selviän lomasta" jne, jutut. Muutenkin on nyt vähän hankalia aikoja elämässä, ja viikko on ollut tosi vaikea. Onneksi sentään huomiseksi on jotain tekemistä, ettei tarvitse yksin juhannusaattoakin viettää. Ystävät pyysivät heille juhannukseksi, mikä oli tosi mukavaa. Ei tarvinnut edes tunkea väkisin mukaan, tai vihjailla, että mulla ei ole mitään tekemistä.
En oikein ole varma tämän blogin tulevaisuudesta. Blogilista lopetti, enkä oikein tiedä, onko näillä mun tarinoilla enää oikein lukijakuntaa. Uskon kuitenkin blogin "erotuskaa pahimmillan"- osan auttavan useita samoissa vaiheissa painivia, joten varmaankin jätän blogin silti tänne bittiavaruuteen julkiseksi.
maanantai 27. huhtikuuta 2015
Pitkästä aikaa
Ei ole paljon kirjoiteltavaa, kun elämä on kuitenkin melko seesteistä, mutta päätin tulla päivittämään pikaisesti kuulumiset.
Viime aikoina elämän on täyttänyt lähinnä muuton jälkeiset asunnon sisustamiset ja muut erinäiset muuttoon välillisesti tai suoraan liittyvät asiat. Tänään sain vihdoin sohvan ja muutamaa pikkujuttua lukuunottamatta alkaa asunto olemaan vihdoin kuosissa. On se kyllä mahtavaa!
Kuukausi sitten mietin, että onko se menoa. Kyllä se nyt siltä näyttää. Kyseessä ei ole samanlainen hullaantuminen kuin esim. E:n kanssa, mutta se on vain hyvä. Aikaa on vietetty kahdestaan ja olen pohtinut, millä nimellä minua pitäisi kutsua, muijakaveri, jota mies käyttää on mielestäni kamala sana - ei sovi tällaiselle vasta vähän aikaa pääkaupunkiseudulla asuvalle, tyttöystäväksi on vuosia kertynyt jo melko paljon ja naisystävä taas kuulostaa liian vanhalta. Pienet on siis ongelmat kun tällaisia pitää miettiä. Toki on muutakin mietittävää, meillä on hieman erilaiset elämänasenteet ja itse kun on viime vuoden aikana miettinyt niin kovin paljon elämää ja erityisesti eroa ja mikä suhteessa menikään pieleen, niin tuntuu välillä oudolta, kun toinen ei olekaan niin koskaan tehnyt. Elämä on kuitenkin pääpiirteittäin ihan mukavaa. Mies on edelleen mukava ja ihana ja ainoastaan työkaverius tässä hieman haastaa - työpaikallahan kukaan ei vielä (näin me luulemme) tiedä mitään.
Viime aikoina elämän on täyttänyt lähinnä muuton jälkeiset asunnon sisustamiset ja muut erinäiset muuttoon välillisesti tai suoraan liittyvät asiat. Tänään sain vihdoin sohvan ja muutamaa pikkujuttua lukuunottamatta alkaa asunto olemaan vihdoin kuosissa. On se kyllä mahtavaa!
Kuukausi sitten mietin, että onko se menoa. Kyllä se nyt siltä näyttää. Kyseessä ei ole samanlainen hullaantuminen kuin esim. E:n kanssa, mutta se on vain hyvä. Aikaa on vietetty kahdestaan ja olen pohtinut, millä nimellä minua pitäisi kutsua, muijakaveri, jota mies käyttää on mielestäni kamala sana - ei sovi tällaiselle vasta vähän aikaa pääkaupunkiseudulla asuvalle, tyttöystäväksi on vuosia kertynyt jo melko paljon ja naisystävä taas kuulostaa liian vanhalta. Pienet on siis ongelmat kun tällaisia pitää miettiä. Toki on muutakin mietittävää, meillä on hieman erilaiset elämänasenteet ja itse kun on viime vuoden aikana miettinyt niin kovin paljon elämää ja erityisesti eroa ja mikä suhteessa menikään pieleen, niin tuntuu välillä oudolta, kun toinen ei olekaan niin koskaan tehnyt. Elämä on kuitenkin pääpiirteittäin ihan mukavaa. Mies on edelleen mukava ja ihana ja ainoastaan työkaverius tässä hieman haastaa - työpaikallahan kukaan ei vielä (näin me luulemme) tiedä mitään.
perjantai 27. maaliskuuta 2015
Onko se nyt menoa?
Naistenpäivä oli ja meni. Käytiin syömässä, mentiin vielä sen jälkeen kävelemään ja mies vain otti kädestä, ihan niin kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Minä en tiennyt mitä tehdä. Mies on kiva, mutta en todellakaan tiennyt, pidänkö hänestä tarpeeksi, kun nuo työpaikkajutut ovat vähän haastavia kuitenkin. Mies vei vielä junalle ja pussasi. Mä olin entisestään hämmentynyt. Nähtiin toisen kerran ja puhuttiin puhelimessakin, nähtiin kolmannen kerran ja puhuttiin lisää. Viihdyin miehen seurassa, mutten tiennyt riittääkö se. En ollut oikeastaan ihastunut, viihdyin vain. Sitten tapahtui jotain ja tarvitsin kipeästi apua. Mies tuli, näki minut haavoittuvimmillani, piti huolta ja - minä ihastuin. Nyt ollaan hengailtu yhdessä viikon ajan ja tunteeni voimistuvat (mieshän nyt on ollut ihan myyty kuulemma jo koko vuoden ja nähtävästi osittain aiemminkin). En tiedä, miksi tätä kutsutaan, töissä tämä on salaisuus, mutta ystävilleni olen toki juorunnut asiasta. Ensimmäistä kertaa eron jälkeen tuntuu oikeasti helpolta, hyvältä ja oikealta. Mies on mulle hyvä ja toivottavasti minäkin hänelle. Ehkä se on nyt sitten menoa. Toki tämä on ihan alussa, mutta nyt ei epäilytä. Aion antaa vain mennä.
lauantai 7. maaliskuuta 2015
Naistenpäivää odotellessa
Nyt on kyllä melkoisen ihmeellisiä asioita tapahtunut minun elämässäni! Työkaveri kysyi, saako tarjota minulle naistenpäivän kunniaksi aterian! Huomenillalla mä menen siis syömään. Vieläpä jopa mukavan miehen kanssa ja toki tunnen hänet jo aika hyvin, meillä synkkaa ainakin töissä hyvin. Miehessä on vain yksi ongelma: hän on työkaveri. Työpaikkaromanssit eivät yleensä tuo työpaikalle mitään hyvää. No, siitä viis nyt, huomenna mut viedään syömään. Vähän jännittää jo.
lauantai 14. helmikuuta 2015
Yksinäinen ystävänpäivä
Mun ystävänpäivä ei ole tuntunut kovin ystävänpäivältä. En ole puhunut tänään kenenkään kanssa sanaakaan. Olen ollut aika yksinäinen. Tämä on juuri se olotila, jota välttääkseni takia roikuin E:n kanssa suhteessa. Koska siinä vierellä oli kuitenkin joku, joku jonka kanssa käydä ostamassa maitoa ja joku, jolle kertoa, että näki tänään oravan. Joku, jonka kanssa tehdä ja puhua niitä asioita ja juttuja, mitkä eivät ole niin isoja, että niiden takia voisi jotakuta toista häiritä.
Onhan minulla ystäviä. Olen kuitenkin jo puhunut heidän kanssaan tällä viikolla puhelimessa ja yritän pitää rajana sitä n. kerran viikossa soittelua, jos ei ole mitään oikeaa asiaa. Ystävilläni on omat elämät ja lapset ja niiden kanssa ihan riittävästi kiirettä ja puuhaa ilman minun oravahavaintojanikin. Olen myös järjestänyt itselleni kiitettävästi iltaohjelmaa ja työporukallekin aika monta juttua.
Juurikin tällä viikolla taas sain järjestettyä yhden jutun parin viikon päähän. Työkaverit kiittelevät toki, kun jaksan järjestää. Niin, jaksanhan minä, koska se on oikeastaan ainoa keino, jolla saan itselleni jotain tuollaista sosiaalista tekemistä. Muilla kun on perheet tai ne opiskelu- yms. kaverit, joista riittää seuraa, ja jotka pyytävät vaikka kaljalle. En edes muista, koska joku olisi pyytänyt minut johonkin. Minä en oikeastan ole koskaan ollut sellainen henkilö, jota pyydettäisiin jonnekin. Sen vuoksi olen oppinut järjestämään itse asioita.
Minä olen toki tottunut olemaan paljonkin yksin, ja tavallaan viihdynkin itsekseni puuhaillen omia juttuja, mutta se ei varsinaisesti tarkoita sitä, että jotenkin kaipaisin ja tarvitsisin yksinoloa - olen vain tottunut siihen. Minä en esimerkiksi E:n kanssa ollessani tarvinnut tilaa tai yksinäisiä aikoja. Voin tehdä juttuja itsekseni, mutta minua ei haitannut tehdä niitä yhdessä ja yleensä yhdessä tekeminen oli mukavampaa. Ainoat hetket, jolloin toivoin, että E olisi poissa, olivat ne, kun olin surullinen ja/tai itkin. Koska E ei pystynyt käsittelemään noita hetkiä ollenkaan, en saanut olla surullinen ja usein tilanteet päätyivät siihen, että minä lohdutin E:tä ja työnsin omat tunteeni syrjään - yksinollessani olisin saanut surra rauhassa.
Minulle nykyään viikonloput eivät ole mitään hienoa juttua, jota odottaa, koska useimmiten se tarkoittaa yksinäisyyttä. Töissä saan sosialisoitua ja sitä minä tarvitsen. Nytkin odotan maanantaita, että pääsen töihin. No, huominen on vielä nyhjötettävä kotona - varsinkin kun lienen tulossa kipeäksi juurikin kun ei saisi. Minun pitäisi olla viikon päästä ehdottomasti terve, mutta huonolta näyttää; flunssani kun kestävät yleensä aina sen kaksi viikkoa. No, eilen ja tänään kaikki asiat ovat menneet niin pieleen ja masentavasti, että oikeastaan en ihmettele, että tuo seuraava ja kauan (pari vuotta!!!) odotettu viikonloppu uhkaa mennä pilalle sairastelun takia.
Eiköhän tämä yksinäisyyskohtaus taas jossakin vaiheessa katoa. On hyvä, että lopetin nettideittailun, koska juuri näinä aikoina on aika suuri vaara siihen, että löytää jonkun itselleen epäsopivan, kun haluaa vain jonkun. Tähän asti olen onneksi onnistunut tunnistamaan ne epäsopivat, jälkikäteen se on helppo nähdä. Tämä viimeisinkin, jota tapailin, oli epäsopiva, tajusin sen sitten kun en ole enää keskellä tilannetta. En olisi ollut hänen kanssaan onnellinen, eikä hänkään alun jälkeen minun kanssani. Onneksi ajoitus oli väärä ja se loppui ihan alkuunsa.
Muutto sentään onnekseni lähestyy pikkuhiljaa. Ensi viikolla käyn vielä tsekkaamassa uutta kotiani (käsiraha on jo maksettu :) ja parin viikon päästä mulla onkin jo ihan oman kodin avaimet. Muuttoa on kyllä aikaa tehdä monta viikkoa, mikä onneksi on aika helpottava juttu.
Onhan minulla ystäviä. Olen kuitenkin jo puhunut heidän kanssaan tällä viikolla puhelimessa ja yritän pitää rajana sitä n. kerran viikossa soittelua, jos ei ole mitään oikeaa asiaa. Ystävilläni on omat elämät ja lapset ja niiden kanssa ihan riittävästi kiirettä ja puuhaa ilman minun oravahavaintojanikin. Olen myös järjestänyt itselleni kiitettävästi iltaohjelmaa ja työporukallekin aika monta juttua.
Juurikin tällä viikolla taas sain järjestettyä yhden jutun parin viikon päähän. Työkaverit kiittelevät toki, kun jaksan järjestää. Niin, jaksanhan minä, koska se on oikeastaan ainoa keino, jolla saan itselleni jotain tuollaista sosiaalista tekemistä. Muilla kun on perheet tai ne opiskelu- yms. kaverit, joista riittää seuraa, ja jotka pyytävät vaikka kaljalle. En edes muista, koska joku olisi pyytänyt minut johonkin. Minä en oikeastan ole koskaan ollut sellainen henkilö, jota pyydettäisiin jonnekin. Sen vuoksi olen oppinut järjestämään itse asioita.
Minä olen toki tottunut olemaan paljonkin yksin, ja tavallaan viihdynkin itsekseni puuhaillen omia juttuja, mutta se ei varsinaisesti tarkoita sitä, että jotenkin kaipaisin ja tarvitsisin yksinoloa - olen vain tottunut siihen. Minä en esimerkiksi E:n kanssa ollessani tarvinnut tilaa tai yksinäisiä aikoja. Voin tehdä juttuja itsekseni, mutta minua ei haitannut tehdä niitä yhdessä ja yleensä yhdessä tekeminen oli mukavampaa. Ainoat hetket, jolloin toivoin, että E olisi poissa, olivat ne, kun olin surullinen ja/tai itkin. Koska E ei pystynyt käsittelemään noita hetkiä ollenkaan, en saanut olla surullinen ja usein tilanteet päätyivät siihen, että minä lohdutin E:tä ja työnsin omat tunteeni syrjään - yksinollessani olisin saanut surra rauhassa.
Minulle nykyään viikonloput eivät ole mitään hienoa juttua, jota odottaa, koska useimmiten se tarkoittaa yksinäisyyttä. Töissä saan sosialisoitua ja sitä minä tarvitsen. Nytkin odotan maanantaita, että pääsen töihin. No, huominen on vielä nyhjötettävä kotona - varsinkin kun lienen tulossa kipeäksi juurikin kun ei saisi. Minun pitäisi olla viikon päästä ehdottomasti terve, mutta huonolta näyttää; flunssani kun kestävät yleensä aina sen kaksi viikkoa. No, eilen ja tänään kaikki asiat ovat menneet niin pieleen ja masentavasti, että oikeastaan en ihmettele, että tuo seuraava ja kauan (pari vuotta!!!) odotettu viikonloppu uhkaa mennä pilalle sairastelun takia.
Eiköhän tämä yksinäisyyskohtaus taas jossakin vaiheessa katoa. On hyvä, että lopetin nettideittailun, koska juuri näinä aikoina on aika suuri vaara siihen, että löytää jonkun itselleen epäsopivan, kun haluaa vain jonkun. Tähän asti olen onneksi onnistunut tunnistamaan ne epäsopivat, jälkikäteen se on helppo nähdä. Tämä viimeisinkin, jota tapailin, oli epäsopiva, tajusin sen sitten kun en ole enää keskellä tilannetta. En olisi ollut hänen kanssaan onnellinen, eikä hänkään alun jälkeen minun kanssani. Onneksi ajoitus oli väärä ja se loppui ihan alkuunsa.
Muutto sentään onnekseni lähestyy pikkuhiljaa. Ensi viikolla käyn vielä tsekkaamassa uutta kotiani (käsiraha on jo maksettu :) ja parin viikon päästä mulla onkin jo ihan oman kodin avaimet. Muuttoa on kyllä aikaa tehdä monta viikkoa, mikä onneksi on aika helpottava juttu.
lauantai 7. helmikuuta 2015
Väärä ja kusipää
Hesarissa oli Kyösti Niemelän kolumni otsikolla: "Entinen kumppanisi oli tuskin narsisti". Ystävänihän ovat sanoneet minulle, että E on narsisti. He ovat sanoneet, että E on psykopaatti. Minä en halua edelleenkään näin sanoa, enkä ole tiennyt, miksi E:tä sitten sanoisin. Niemelä kuitenkin kiteyttä kolumninsa lopussa sen, mitä E oli, hyvin sanoiksi.
"Jos eksäsi ei ole narsisti, mikä hän sitten on? Ehkä yksinkertaisesti kusipää, heitä kun on enemmän kuin narsisteja. Tai masentunut. Huono vastoinkäymisten käsittelijä. Ihminen, joka ei panostanut tarpeeksi suhteeseen. Joka olikin jotain ihan muuta kuin ajattelit. Joka ei ollutkaan se oikea."
Tuota kaikkea E oli. Kusipää, masentunut (ihan diagnosoitukin), huono vastoinkäymistenkäsittelijä, joku muu kuin ajattelin, väärä. Hän osaa olla tosi hurmaava ja sitten inhottava, mutta ei se hänestä narsistia tee. Mutta kusipään tekee. Amen. Onneksi tätä tarinaa on jäljellä enää 46 päivää. Ihan tosi, minä lasken niitä. Sitten vihdoin olen oikeasti vapaa \o/
"Jos eksäsi ei ole narsisti, mikä hän sitten on? Ehkä yksinkertaisesti kusipää, heitä kun on enemmän kuin narsisteja. Tai masentunut. Huono vastoinkäymisten käsittelijä. Ihminen, joka ei panostanut tarpeeksi suhteeseen. Joka olikin jotain ihan muuta kuin ajattelit. Joka ei ollutkaan se oikea."
Tuota kaikkea E oli. Kusipää, masentunut (ihan diagnosoitukin), huono vastoinkäymistenkäsittelijä, joku muu kuin ajattelin, väärä. Hän osaa olla tosi hurmaava ja sitten inhottava, mutta ei se hänestä narsistia tee. Mutta kusipään tekee. Amen. Onneksi tätä tarinaa on jäljellä enää 46 päivää. Ihan tosi, minä lasken niitä. Sitten vihdoin olen oikeasti vapaa \o/
perjantai 6. helmikuuta 2015
Ensimmäinen osa
Tänään oli aika jännittävä päivä henkisesti. Oli siis asuntokauppojen ensimmäinen osa ja tosiaan ensimmäinen kerta, kun näin E:n seitsemään kuukauteen. Viimeksi, kun hänet näin, eli heinäkuussa en todellakaan ollut vielä selvillä, mutta nyt oli aikaa kulunut jo yli vuosi yhdessäolostamme. Hyvinhän se lopulta meni. En alkanut pillittämään kaupantekotilaisuudessa, vaikka E:n seurassa jouduin olemaan miltei tunnin. Kun näin hänet, en tuntenut mitään, en vihaa, en surua, en kaihoa, en mitään. Pystyin keskustelemaan asiallisesti (tosin hieman jäykästi ja jäätävästi ehkä) käytännön asioista ja that's it. Minulla ei ollut hänelle mitään sanottavaa, minusta ei tuntunut miltään. Parasta oli, että vaikka hänen tekonsa ällöttävätkin minua edelleen, en ahdistunut hänen seurastaan. Oikeastaan koko keikka teki tarkemmin ajateltuna hyvää. Nyt tiedän, että olen oikeasti valmis menemään eteenpäin, kun kuuden viikon kuluttua muutan. Kun asunnon loppusumma maksetaan noihin aikoihin, pääsen hänestä eroon ja voin irrottautua lopullisesti. Pyyhkiä hänen puhelinnumeronsa pois puhelimen muistista ja antaa mennä - olla vapaa.
maanantai 2. helmikuuta 2015
Miehiä vai eikö miehiä
Oonhan mä tässä edellisen, joulukuun alun katsauksen jälkeen käynyt treffeilläkin.
Numero 12. Tällainen oli, mutta en halua tästä tänne kirjoittaa, koska tiedän henkilön eksyneen tähänkin blogiin.
Numero 13. Mies nyt ei mitenkään ihmeelliseltä vaikuttanut viestitellessä, mutta jostain syystä lupauduin käymään kahvilla, asuttiinhan ihan lähekkäin, joten vaivaa ei pahemmin tarvinnut nähdä. Enkä kyllä nähnytkään, vaatetuksen tai meikin suhteen jaksoin panostaa alle kymmenen minuuttia. Miehen kanssa oli ihan kiva jutella, häntä ei nähtävästi kiinnostanut, mutta osasi liueta treffeiltä niin taitavasti, etten edes tajunnut, että hän halusi pois (siis pointsit kotiin). Kerran otti sen jälkeen yhteyttä (varmaan kymmenen päivän päästä), mutta mulla oli jo sinä päivänä menoa ja sen jälkeen en ole hänestä kuullut - no, eipä tuon niin väliäkään.
Numero 14. Jos muiden kanssa olen katsonut vain käyväni treffeillä, niin tämän kanssa päästiin ihan tapailuasteelle (en mä näistä virallisista jutuista tiedä, mutta itse ajattelen, että ehkä kolmansien treffien jälkeen kyseessä lienee tapailu, ja tapailu sitten muuttuu seurusteluksi jossain vaiheessa tai sitten lopahtaa pois). Huono ajoitus mun elämässä päätti tämän jutun, kun itse en enää pystynyt (kaikki nämä asuntosäädöt ja sitten muut yleiset elämän kiireet tekivät tapailun itselleni mahdottomaksi ja sitten en kai vain pitänyt hänestä tarpeeksi, kun en ollut valmis tekemään järjestelyjä asioiden suhteen, kliseisesti voisin todetan, että hänessä ei ollut mitään vikaa, minussa oli). Mies oli mukava ja hänen kanssaan oli tosi helppo olla ihan ensi sekunneista lähtien. Sellaista tunnetta en muista kokeneeni pitkään, pitkään aikaan. Ylipäänsä sellaisia henkilöitä ei monia oikein ole. Ikävä kyllä myös ajoituksen on osuttava nappiin näissä miesjutuissa ja tämäkin sitten päättyi ennenkuin kunnolla alkoikaan - positiivinen kokemus silti jäi, on vielä miehiä, jonka seurassa voin ihan vaan olla. Niin ja miehille vinkki, tämä mies sai ekojen treffien jälkeen täydet pisteet, kun kysyi toisille treffeille - hän totesi, että minä olen ainakin kovin viehättävä. Siinä oli ihan kunnon kohteliaisuus - ei mikään ylitseampuva, mutta juuri sopiva - minä tykkäsin.
Tällä hetkellä kaikki mies/tapailu/tinder/treffikuviot ovat jäissä. Nyt en pysty, ehdi, enkä haluakaan. Joudun näkemään E:n ekaan kertaan seitsemään kuukauteen perjantaina ja vielä toisen kerran sitä puolentoista kuukauden päästä, mikä varmaan ei ole kovinkaan miellyttävä kokemus. Sitten kun nämä asuntojutut ovat ohi, voin harkita taas ehkä, jos kiinnostaa. Viihdyn kuitenkin ihan hyvin yksin. Kerran kolmessa viikossa yksinäisyys hajottaa, mutta se on ihan ok. Parin kuukauden päästä olen omassa kodissani ja toivottavasti viihdyn siellä mainiosti.
Yhtä asiaa olen kyllä ihmetellyt viime aikoina ihan tosissani. Miehistä, joita olen nyt viime aikoina tavannut, lähes kaikki ovat ihastuneet minuun ainakin jollakin tasolla, monet ihan kunnolla (tai ainakin näin olen tulkinnut niistä, jotka eivät ole näin suoraan sanoneet ja on minulle näin sanottukin). Tilanne on minulle varsin uusi, koska en ole koskaan ollut varsinainen miesmagneetti. En toki ole sitä edelleenkään - ulkonäköni ei riitä sellaiseen - mutta ne, jotka minuun tutustuvat kasvokkain, jostain kumman syystä kyllä pitävät minusta ihan kunnolla. Olen ollut melkoisen ymmälläni tästä asiasta. Olen toki muuttunut vuosien saatossa varmastikin parempaan suuntaan, mutta silti... Tai ehkä nyt vaan on osunut minun tyyppisten miesten rypäs treffeille, toivottavasti sitten myöhemminkin :)
Numero 12. Tällainen oli, mutta en halua tästä tänne kirjoittaa, koska tiedän henkilön eksyneen tähänkin blogiin.
Numero 13. Mies nyt ei mitenkään ihmeelliseltä vaikuttanut viestitellessä, mutta jostain syystä lupauduin käymään kahvilla, asuttiinhan ihan lähekkäin, joten vaivaa ei pahemmin tarvinnut nähdä. Enkä kyllä nähnytkään, vaatetuksen tai meikin suhteen jaksoin panostaa alle kymmenen minuuttia. Miehen kanssa oli ihan kiva jutella, häntä ei nähtävästi kiinnostanut, mutta osasi liueta treffeiltä niin taitavasti, etten edes tajunnut, että hän halusi pois (siis pointsit kotiin). Kerran otti sen jälkeen yhteyttä (varmaan kymmenen päivän päästä), mutta mulla oli jo sinä päivänä menoa ja sen jälkeen en ole hänestä kuullut - no, eipä tuon niin väliäkään.
Numero 14. Jos muiden kanssa olen katsonut vain käyväni treffeillä, niin tämän kanssa päästiin ihan tapailuasteelle (en mä näistä virallisista jutuista tiedä, mutta itse ajattelen, että ehkä kolmansien treffien jälkeen kyseessä lienee tapailu, ja tapailu sitten muuttuu seurusteluksi jossain vaiheessa tai sitten lopahtaa pois). Huono ajoitus mun elämässä päätti tämän jutun, kun itse en enää pystynyt (kaikki nämä asuntosäädöt ja sitten muut yleiset elämän kiireet tekivät tapailun itselleni mahdottomaksi ja sitten en kai vain pitänyt hänestä tarpeeksi, kun en ollut valmis tekemään järjestelyjä asioiden suhteen, kliseisesti voisin todetan, että hänessä ei ollut mitään vikaa, minussa oli). Mies oli mukava ja hänen kanssaan oli tosi helppo olla ihan ensi sekunneista lähtien. Sellaista tunnetta en muista kokeneeni pitkään, pitkään aikaan. Ylipäänsä sellaisia henkilöitä ei monia oikein ole. Ikävä kyllä myös ajoituksen on osuttava nappiin näissä miesjutuissa ja tämäkin sitten päättyi ennenkuin kunnolla alkoikaan - positiivinen kokemus silti jäi, on vielä miehiä, jonka seurassa voin ihan vaan olla. Niin ja miehille vinkki, tämä mies sai ekojen treffien jälkeen täydet pisteet, kun kysyi toisille treffeille - hän totesi, että minä olen ainakin kovin viehättävä. Siinä oli ihan kunnon kohteliaisuus - ei mikään ylitseampuva, mutta juuri sopiva - minä tykkäsin.
Tällä hetkellä kaikki mies/tapailu/tinder/treffikuviot ovat jäissä. Nyt en pysty, ehdi, enkä haluakaan. Joudun näkemään E:n ekaan kertaan seitsemään kuukauteen perjantaina ja vielä toisen kerran sitä puolentoista kuukauden päästä, mikä varmaan ei ole kovinkaan miellyttävä kokemus. Sitten kun nämä asuntojutut ovat ohi, voin harkita taas ehkä, jos kiinnostaa. Viihdyn kuitenkin ihan hyvin yksin. Kerran kolmessa viikossa yksinäisyys hajottaa, mutta se on ihan ok. Parin kuukauden päästä olen omassa kodissani ja toivottavasti viihdyn siellä mainiosti.
Yhtä asiaa olen kyllä ihmetellyt viime aikoina ihan tosissani. Miehistä, joita olen nyt viime aikoina tavannut, lähes kaikki ovat ihastuneet minuun ainakin jollakin tasolla, monet ihan kunnolla (tai ainakin näin olen tulkinnut niistä, jotka eivät ole näin suoraan sanoneet ja on minulle näin sanottukin). Tilanne on minulle varsin uusi, koska en ole koskaan ollut varsinainen miesmagneetti. En toki ole sitä edelleenkään - ulkonäköni ei riitä sellaiseen - mutta ne, jotka minuun tutustuvat kasvokkain, jostain kumman syystä kyllä pitävät minusta ihan kunnolla. Olen ollut melkoisen ymmälläni tästä asiasta. Olen toki muuttunut vuosien saatossa varmastikin parempaan suuntaan, mutta silti... Tai ehkä nyt vaan on osunut minun tyyppisten miesten rypäs treffeille, toivottavasti sitten myöhemminkin :)
Lähtölaukaus
Viime vuonna ystäväni kertoi oman eronsa jälkeen vieneensä eron vuosipäivänä töihin kakkua sen syytä enemmän kertomatta ja totesin, että minäkin voisin erokakun leipoa. No, se unohtui, eikä tuntunut edes tarpeelliselta. Eroon liittyen kuitenkin vein töihin shampanjapullon. Olin vannonut, että kun asunto on myyty, ostan pullon lempishampanjaani sen kunniaksi. Koska en halunnut olla yksinäni aivan tillin tallin, kannataisi se viedä vaikkapa töihin ja tuhota yhdessä. Vihdoin tuo kauan odotettu päivä sitten koitti viime keskiviikkona ja asunto myytiin! Tappiota tuli, mutta selviän siitä. Keskiviikon leijuin lähes pilvissä onnesta, pääsen kohta ihan omaan kotiini!!! E toki onnistui pilaamaan senkin ilon, ja viikolla oli jäänyt kiinni valehtelusta jo aimmin jälleen kerran (siis miksi ihmeessä hänen pitää vieläkin valehdella, en ymmärrä??), mutta jälleen on hyvä fiilis. Toisaalta on vähän surku. Tämähän on minun kotini ja minun on täältä lähdettävä.
Viime päivät ovat olleet varsin hektisiä, mutta niinpä siinä vain on käynyt, että parin kuukauden päästä asun ihan omassa kodissani, jonka sijainninkin jo tiedän. Tänään rekrytoin jo kolme muuttoapuakin, joten eiköhän muuttokin saada hoidettua. Onneksi mulla on hyvin aikaa muuttaa. Aloitin toki jo pienimuotoisen pakkailun. Irrotin verhot pestäväksi. Silloin tuli suru. Verhot tekevät kodista niin paljon kodikkaamman. Nyt täällä on ihan eri näköistä. Se on niin lopullista. Lähtö unelma-asunnosta, jollaista en enää koskaan saa. Monet ovat minulle sanoneet, että en voi sitä tietää. Mutta minä tiedän. Tällaista en saa enää koskaan, en saa enää koskaan sitä omaa unelmakotiani, sillä mikään ei tunnu samalta kuin se ihan ensimäinen koti - ja ai että tämä on ihana. Uusikin on kiva, mutta erilailla, siitä puuttuu ne pari unelmaelementtiä, joita en voi yksinasuessani koskaan saada. Samalla tuli myös pieni häpeä. Se häpeä, mitä kai useimmat eronneet tuntevat. Minä epäonnistuin. Siis minä. E onnistuu parastaikaa sen toisen kanssa (kai, mistä minä tiedän). Ja minä jatkan epäonnistuneena elämääni. Mutta enhän minä epäonnistunut yksin. Lisäksi minä en ole elämäni loppuun asti ihminen, joka on pettänyt toisen luottamuksen, joten toisissa asioissa minä en epäonnistunut. Lisäksi minun ei tarvinnut valehdella parisuhteessani. Minä onnistuin olemaan rehellinen - toinen ei.
Viime päivät ovat olleet varsin hektisiä, mutta niinpä siinä vain on käynyt, että parin kuukauden päästä asun ihan omassa kodissani, jonka sijainninkin jo tiedän. Tänään rekrytoin jo kolme muuttoapuakin, joten eiköhän muuttokin saada hoidettua. Onneksi mulla on hyvin aikaa muuttaa. Aloitin toki jo pienimuotoisen pakkailun. Irrotin verhot pestäväksi. Silloin tuli suru. Verhot tekevät kodista niin paljon kodikkaamman. Nyt täällä on ihan eri näköistä. Se on niin lopullista. Lähtö unelma-asunnosta, jollaista en enää koskaan saa. Monet ovat minulle sanoneet, että en voi sitä tietää. Mutta minä tiedän. Tällaista en saa enää koskaan, en saa enää koskaan sitä omaa unelmakotiani, sillä mikään ei tunnu samalta kuin se ihan ensimäinen koti - ja ai että tämä on ihana. Uusikin on kiva, mutta erilailla, siitä puuttuu ne pari unelmaelementtiä, joita en voi yksinasuessani koskaan saada. Samalla tuli myös pieni häpeä. Se häpeä, mitä kai useimmat eronneet tuntevat. Minä epäonnistuin. Siis minä. E onnistuu parastaikaa sen toisen kanssa (kai, mistä minä tiedän). Ja minä jatkan epäonnistuneena elämääni. Mutta enhän minä epäonnistunut yksin. Lisäksi minä en ole elämäni loppuun asti ihminen, joka on pettänyt toisen luottamuksen, joten toisissa asioissa minä en epäonnistunut. Lisäksi minun ei tarvinnut valehdella parisuhteessani. Minä onnistuin olemaan rehellinen - toinen ei.
lauantai 17. tammikuuta 2015
Vuosi kulunut
Niin se vain on. Huomenna on eron vuosipäivä. Olen ollut vuoden ilman E:tä. Se on hyvä, olen paljon onnellisempi nyt kuin vuosi sitten tänä päivänä, jolloin siis annoin hänelle viimeisen suukon ja kävin viimeisen kerran nukkumaan hänen viereensä.
Tuo vuosipäivän lähestyminen ja moni muukin asia on vienyt ajatukset takaisin siihen viime vuoden p***aan. Siihen, kuinka kamalasti E kohteli mua erityisesti viikot ennen eroa, jälkikäteen mietittynä tosi nöyryyttävästi, ilkeästi, epäreilusti ja tunteettomasti. Ajatukset ovat palanneet siihen, kuinka inhottava olo mulla oli, mutta yritin kasata silti meidän parisuhdetta, vaikka toinen vain järjesti treffejä sen toisen naisen kanssa. Ja itse eroon ja erityisesti sen jälkeiseen aikaan. Yhä edelleen olen sitä mieltä, että se oli kamalinta aikaa elämässäni. Se oli aivan hirveää, raastavaa ja tuskallista. Siis aivan kestämätöntä, se, kuinka piti yrittää kestää edes yksi tunti, koska päiväkin tuntui liian pitkältä ajalta.
Pari muutakin asiaa on tuonut viime vuoden mieleen. Melkein törmäsin E:n veljeen, tämän vaimoon, lapseen ja siihen mun elämän ensimmäiseen kaverikoiraan. Tunnistin heidät koirasta ja muutenkin ovat hieman persoonallisen näköisiä. Asuvat aika lähellä mua, ja minä olin lenkillä kuten myös he. Vaihdoin lenkkireittiäni lennosta, ettei kohdattaisi, he tuskin minua tunnistivat tai edes huomasivat. Minä en pystynyt heitä kohtaamaan, ja sitten tuli ikävä koiraa. Niin, tuli ikävä koiraa, jota en enää koskaan vie lenkille. Eron jälkeen ajatelin, että ehkä joskus, mutta en pysty. En pysty, vaikka eiväthän he ole minulle mitään tehneet. Mutta minä luulen, että he tiesivät. Niin, olen siitä melkein varma, sillä muistan viimeisen kerran kun pariskuntana kävimme heidän luonaan (viikko ennen eroa) ja vein koiran yksin ulos ja kun tulin sisälle, he lopettivat vaivaantuneena puhumisen kuin seinään. Ja kävihän toinen nainen heidän luonaan vain viikko eromme jälkeen ja tästä oli jo sovittu ennen kuin erosimme. Pariskuntatreffit siis. Kipeää tekee vieläkin. Kipeää tekee myös se, että E ei pyytänyt anteeksi. Ei ollut pahoillaan. Minun tunteillani ei ollut enää mitään väliä. Se on kai asia, joka sattuu elämäni loppuun asti, vuosi vuodelta vähemmän, mutta aina ihan vähän kuitenkin.
Muistot on tuonut mieleen vielä sekin, että eräs todella hyvä työkaveri (voisin sanoa, että on enemmän kuin työkaveri, kaverin ja ystävän välimaastossa jopa) vaihtoi työpaikkaa. Eilen oli viimeinen työpäivä, on jo nyt häntä ikävä (siis ihan kaveri on kuitenkin vain, ei mitään muita tunteita). Ja mihin firmaan hän meneekään, sinne, missä on toinen nainen. Niin, pieneen firmaan, jossa varmasti tutustuvat ihan jo töissäkin ja lisäksi harrastavat samaa harrastusta. Toinen nainen saa tutustua ja ehkä ystävystyä minun ystäväni kanssa! Ehkä jopa E hänet tapaa! Voi itku. Eihän se toki minulle kuulu, voihan se toinen nainen olla kivakin ihminen oikeasti, mutta jotenkin se vain tuntuu pahalta, todella pahalta. Niin ja E on vaihtanut työpaikkaa toisen naisen ex-firmaan. Huhhuh, lienee saanut hyvät suositukset, samanlaisethan E antoi konsulttina omassa työpaikassaan toimineelle toiselle naisellekin.
Eilen yönä itkin pitkästä aikaa. Olin yksinäinen, haikea (eilen oli siis kahden työkaverin läksiäiset), surullinen ja muistotkin palasivat mieleen ja kun tähän lisätään pieni laskuhumala, niin siinähän on kaikki ainekset surkeuteen. Viikko on mennyt muutenkin niin, etten ole pystynyt kertomaan niitä pieniä elämän juttujani kenellekään ja sitten kaikki surkeus kasautui niihin alkuyön hetkiin kuin tulin kotiin. Olin vain niin pohjattoman yksinäinen. Se on yksinäisyyttä, jota ei ymmärrä, jos ei ole ollut samalla tavalla yksin. Viimeksi tunsin itseni yhtä yksinäiseksi ehkä silloin kun ambulanssimiehet kysyivät, voivatko soittaa jollekin ja sanoin, ettei ole ketään. Niin, ei ollut ketään, kelle soittaa, eikä ole vieläkään.
Loppuun vielä Jari Sillanpään Ansaitset kultaa laulun kertosäe. En kyseisestä laulajasta niin kovinkaan paljoa pidä, mutta kyseisen kappaleen sanat ja melodia koskettavat, vaikka E ei koskaan noin minulle olisi sanonutkaan, koska hän ei välittänyt.
"hei älä ikinä enää,
yhdenkään ihmisen anna
sua kohdella niinkuin mä kohtelin,
loukkasin ja haavoitin sua
älä rakasta ketään,
joka voi olla niin julma
mä tiedän että mä loukkasin,
loukkasin ja haavoitin sua"
Mä selvisin tästä vuodesta ja se on mun elämän yksi iso juttu. Vain vaikean eron kokeneet voivat sen tietää, kuinka iso juttu se onkaan.
Tuo vuosipäivän lähestyminen ja moni muukin asia on vienyt ajatukset takaisin siihen viime vuoden p***aan. Siihen, kuinka kamalasti E kohteli mua erityisesti viikot ennen eroa, jälkikäteen mietittynä tosi nöyryyttävästi, ilkeästi, epäreilusti ja tunteettomasti. Ajatukset ovat palanneet siihen, kuinka inhottava olo mulla oli, mutta yritin kasata silti meidän parisuhdetta, vaikka toinen vain järjesti treffejä sen toisen naisen kanssa. Ja itse eroon ja erityisesti sen jälkeiseen aikaan. Yhä edelleen olen sitä mieltä, että se oli kamalinta aikaa elämässäni. Se oli aivan hirveää, raastavaa ja tuskallista. Siis aivan kestämätöntä, se, kuinka piti yrittää kestää edes yksi tunti, koska päiväkin tuntui liian pitkältä ajalta.
Pari muutakin asiaa on tuonut viime vuoden mieleen. Melkein törmäsin E:n veljeen, tämän vaimoon, lapseen ja siihen mun elämän ensimmäiseen kaverikoiraan. Tunnistin heidät koirasta ja muutenkin ovat hieman persoonallisen näköisiä. Asuvat aika lähellä mua, ja minä olin lenkillä kuten myös he. Vaihdoin lenkkireittiäni lennosta, ettei kohdattaisi, he tuskin minua tunnistivat tai edes huomasivat. Minä en pystynyt heitä kohtaamaan, ja sitten tuli ikävä koiraa. Niin, tuli ikävä koiraa, jota en enää koskaan vie lenkille. Eron jälkeen ajatelin, että ehkä joskus, mutta en pysty. En pysty, vaikka eiväthän he ole minulle mitään tehneet. Mutta minä luulen, että he tiesivät. Niin, olen siitä melkein varma, sillä muistan viimeisen kerran kun pariskuntana kävimme heidän luonaan (viikko ennen eroa) ja vein koiran yksin ulos ja kun tulin sisälle, he lopettivat vaivaantuneena puhumisen kuin seinään. Ja kävihän toinen nainen heidän luonaan vain viikko eromme jälkeen ja tästä oli jo sovittu ennen kuin erosimme. Pariskuntatreffit siis. Kipeää tekee vieläkin. Kipeää tekee myös se, että E ei pyytänyt anteeksi. Ei ollut pahoillaan. Minun tunteillani ei ollut enää mitään väliä. Se on kai asia, joka sattuu elämäni loppuun asti, vuosi vuodelta vähemmän, mutta aina ihan vähän kuitenkin.
Muistot on tuonut mieleen vielä sekin, että eräs todella hyvä työkaveri (voisin sanoa, että on enemmän kuin työkaveri, kaverin ja ystävän välimaastossa jopa) vaihtoi työpaikkaa. Eilen oli viimeinen työpäivä, on jo nyt häntä ikävä (siis ihan kaveri on kuitenkin vain, ei mitään muita tunteita). Ja mihin firmaan hän meneekään, sinne, missä on toinen nainen. Niin, pieneen firmaan, jossa varmasti tutustuvat ihan jo töissäkin ja lisäksi harrastavat samaa harrastusta. Toinen nainen saa tutustua ja ehkä ystävystyä minun ystäväni kanssa! Ehkä jopa E hänet tapaa! Voi itku. Eihän se toki minulle kuulu, voihan se toinen nainen olla kivakin ihminen oikeasti, mutta jotenkin se vain tuntuu pahalta, todella pahalta. Niin ja E on vaihtanut työpaikkaa toisen naisen ex-firmaan. Huhhuh, lienee saanut hyvät suositukset, samanlaisethan E antoi konsulttina omassa työpaikassaan toimineelle toiselle naisellekin.
Eilen yönä itkin pitkästä aikaa. Olin yksinäinen, haikea (eilen oli siis kahden työkaverin läksiäiset), surullinen ja muistotkin palasivat mieleen ja kun tähän lisätään pieni laskuhumala, niin siinähän on kaikki ainekset surkeuteen. Viikko on mennyt muutenkin niin, etten ole pystynyt kertomaan niitä pieniä elämän juttujani kenellekään ja sitten kaikki surkeus kasautui niihin alkuyön hetkiin kuin tulin kotiin. Olin vain niin pohjattoman yksinäinen. Se on yksinäisyyttä, jota ei ymmärrä, jos ei ole ollut samalla tavalla yksin. Viimeksi tunsin itseni yhtä yksinäiseksi ehkä silloin kun ambulanssimiehet kysyivät, voivatko soittaa jollekin ja sanoin, ettei ole ketään. Niin, ei ollut ketään, kelle soittaa, eikä ole vieläkään.
Loppuun vielä Jari Sillanpään Ansaitset kultaa laulun kertosäe. En kyseisestä laulajasta niin kovinkaan paljoa pidä, mutta kyseisen kappaleen sanat ja melodia koskettavat, vaikka E ei koskaan noin minulle olisi sanonutkaan, koska hän ei välittänyt.
"hei älä ikinä enää,
yhdenkään ihmisen anna
sua kohdella niinkuin mä kohtelin,
loukkasin ja haavoitin sua
älä rakasta ketään,
joka voi olla niin julma
mä tiedän että mä loukkasin,
loukkasin ja haavoitin sua"
Mä selvisin tästä vuodesta ja se on mun elämän yksi iso juttu. Vain vaikean eron kokeneet voivat sen tietää, kuinka iso juttu se onkaan.
perjantai 2. tammikuuta 2015
Uusi vuosi täällä!
Olkoon tämä vuosi parempi kuin edellinen! Ainakin vuoden alku on ollut paljon parempi, mutta eipä tuo nyt niin kovasti ole vaatinut. Kohta alkaa eron vuosipäiväkin olemaan täällä ja sitten olenkin ollut vuoden ilman E:tä, mikä on vain positiivinen juttu.
Jostain kumman syystä olen kuitenkin miettinyt suhdettamme ja E:tä viime viikkoina melko paljon. En niinkään kaivaten, en surren, en vihaten, vaan olen miettinyt sitä, missä umpikujassa siinä suhteessa olin. Nyt kun tuosta on mennyt aikaa jo enemmän, olen pysynyt tarkastelemaan menneisyyttä etäänpää ja edes vähän vähemmän tunteella. Tosiasiahan on, että jos suhde olisi jatkunut, olisin mennyt vain huonompaan kuntoon. Olisin luhistunut ja voinut yhä huonommin. Olen nähnyt, millainen E oli minulle, niiden silmin, jotka näkivät meidän vain silloin tällöin, eivätkä minua tunne kovinkaan hyvin, varmasti huomaavainen ja mukava, mutta sehän oli vain pintaa.
Olen oppinut huomaamaan, että enpä minä ollutkaan se ainoa henkilö, joka oli vihainen toiselle. Toki olin sitä usein. Joskus ihan typeristä syistä ja ihan aiheettakin, usein kuitenkin siksi, että toinen valehteli, petti lupauksensa tai oli epäreilu. E taas vihoitteli minulle milloin mistäkin. Hän saattoi olla vihainen kaksi viikkoa jostain riidasta. Kuitenkin, kun yritin sopia riitaa hänen kanssaan, hän totesi, ettei muista sitä enää. Jälkikäteen mietittynähän tuo oli ihan älytöntä ja mielestäni tässä on kaksi vaihtoehtoa, joko a) hän oli minulle vihainen vihaisuuden vuoksi, koska ei muistanut, mistä olla vihainen tai b) hän muisti, mistä oli vihainen, valehteli, että ei muista aihetta ja ei vain halunnut sopia. Totuus ei minulle koskaan selviä ja ei sen tarvitsekaan, mutta näin jälkikäteen mietittynä tuohan oli ihan kamalaa (olihan se silloinkin kamalaa tunnetasolla), koska en vain voinut tehdä mitään. Muutenkin olin usein tilanteessa, jossa tein miten tahansa, niin aina oli huonosti. Monesti koin ja sanoinkin E:lle usein, että meillä oli eri säännöt, minkä hän toki heti kielsi, mutta ei suostunut keskustelemaan asiasta. Tämä oli ihan E:n tapaista, hän valitti jostain asiasta, mutta teki itse aivan samaa (ei siis koskenut suhdettamme ainoastaan, vaan myös esim. töitä jne). Jos sanoin, että teethän itsekin noin, hän joko totesi, ettei tee enää niin (ja teki sitten heti seuraavana päivänä) tai sanoi, että se on eri asia. En ikinä oppinut olemaan tämänkään jutun kanssa saati sen kanssa, että E:n mielestä monet säännöt eivät koskeneet häntä (tämä taisi olla perheestä opittu juttu, koska hänen vanhemmillaan ja veljellään oli hieman samanlaisia taipumuksia).
Arkielämämmehän tavallaan sujui aika hyvin, mutta meidän tapamme ratkaista asiat olivat liian erilaiset. Minä en oppinut koskaan elämään E:n tapaisen tuuliviirin kanssa. En ehkä ole tarpeeksi sopeutuvainen tai jotain. Mutta sellainenhan minä olen, enkä minä tästä mihinkään ole muuttumassa, en minä halua suhdetta, jossa riitoja ei haluta selvittää ja jossa koen miehellä ja minulla olevan eri säännöt. Haluan tasapainoisen suhteen, jossa keskustellaan ja ollaan toiselle reiluja. Sellaista minulla ei E:n kanssa ollut. Toivottavasti, jos sellaisen joskus saan, niin osaan olla siinä, enkä epäile suhteen aitoutta. Treffaillessani olen nimittäin monta kertaa huomannut pelkääväni, että mitä jos minulle käy taas niin: mies on näennäisesti kiltti ja paljastuukin sitten joksikin ihan muuksi. Miten uskaltaisin luottaa? Siinä on minulle kai tämän vuoden teema, oppia taas luottamaan.
Jostain kumman syystä olen kuitenkin miettinyt suhdettamme ja E:tä viime viikkoina melko paljon. En niinkään kaivaten, en surren, en vihaten, vaan olen miettinyt sitä, missä umpikujassa siinä suhteessa olin. Nyt kun tuosta on mennyt aikaa jo enemmän, olen pysynyt tarkastelemaan menneisyyttä etäänpää ja edes vähän vähemmän tunteella. Tosiasiahan on, että jos suhde olisi jatkunut, olisin mennyt vain huonompaan kuntoon. Olisin luhistunut ja voinut yhä huonommin. Olen nähnyt, millainen E oli minulle, niiden silmin, jotka näkivät meidän vain silloin tällöin, eivätkä minua tunne kovinkaan hyvin, varmasti huomaavainen ja mukava, mutta sehän oli vain pintaa.
Olen oppinut huomaamaan, että enpä minä ollutkaan se ainoa henkilö, joka oli vihainen toiselle. Toki olin sitä usein. Joskus ihan typeristä syistä ja ihan aiheettakin, usein kuitenkin siksi, että toinen valehteli, petti lupauksensa tai oli epäreilu. E taas vihoitteli minulle milloin mistäkin. Hän saattoi olla vihainen kaksi viikkoa jostain riidasta. Kuitenkin, kun yritin sopia riitaa hänen kanssaan, hän totesi, ettei muista sitä enää. Jälkikäteen mietittynähän tuo oli ihan älytöntä ja mielestäni tässä on kaksi vaihtoehtoa, joko a) hän oli minulle vihainen vihaisuuden vuoksi, koska ei muistanut, mistä olla vihainen tai b) hän muisti, mistä oli vihainen, valehteli, että ei muista aihetta ja ei vain halunnut sopia. Totuus ei minulle koskaan selviä ja ei sen tarvitsekaan, mutta näin jälkikäteen mietittynä tuohan oli ihan kamalaa (olihan se silloinkin kamalaa tunnetasolla), koska en vain voinut tehdä mitään. Muutenkin olin usein tilanteessa, jossa tein miten tahansa, niin aina oli huonosti. Monesti koin ja sanoinkin E:lle usein, että meillä oli eri säännöt, minkä hän toki heti kielsi, mutta ei suostunut keskustelemaan asiasta. Tämä oli ihan E:n tapaista, hän valitti jostain asiasta, mutta teki itse aivan samaa (ei siis koskenut suhdettamme ainoastaan, vaan myös esim. töitä jne). Jos sanoin, että teethän itsekin noin, hän joko totesi, ettei tee enää niin (ja teki sitten heti seuraavana päivänä) tai sanoi, että se on eri asia. En ikinä oppinut olemaan tämänkään jutun kanssa saati sen kanssa, että E:n mielestä monet säännöt eivät koskeneet häntä (tämä taisi olla perheestä opittu juttu, koska hänen vanhemmillaan ja veljellään oli hieman samanlaisia taipumuksia).
Arkielämämmehän tavallaan sujui aika hyvin, mutta meidän tapamme ratkaista asiat olivat liian erilaiset. Minä en oppinut koskaan elämään E:n tapaisen tuuliviirin kanssa. En ehkä ole tarpeeksi sopeutuvainen tai jotain. Mutta sellainenhan minä olen, enkä minä tästä mihinkään ole muuttumassa, en minä halua suhdetta, jossa riitoja ei haluta selvittää ja jossa koen miehellä ja minulla olevan eri säännöt. Haluan tasapainoisen suhteen, jossa keskustellaan ja ollaan toiselle reiluja. Sellaista minulla ei E:n kanssa ollut. Toivottavasti, jos sellaisen joskus saan, niin osaan olla siinä, enkä epäile suhteen aitoutta. Treffaillessani olen nimittäin monta kertaa huomannut pelkääväni, että mitä jos minulle käy taas niin: mies on näennäisesti kiltti ja paljastuukin sitten joksikin ihan muuksi. Miten uskaltaisin luottaa? Siinä on minulle kai tämän vuoden teema, oppia taas luottamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)