Maanantaina pääsen työpaikalle. Se on ihanaa. Näen joka päivä (miinus viikonloput) varmasti ihmisiä, joista pidän, ihan livenä. Ja pääsin mukaan projektiinkin, johon halusin. Nyt on työn aika, eikä haittaa yhtään. Sain tällä viikolla työkavereilta "Parane pian"- kortin, joka piristi mieltäni monta päivää ja piristää vieläkin, minua kaivataan sinne! Siis minua! Kuka on viimeksi kaivannut minua? Ei E enää pitkään aikaan minua kaivannut, hän oli lähinnä iloinen, jos ei tarvinnut olla minun kanssani. Se, että joku ajattelee juuri minua ja on sitä mieltä, että olisi kiva nähdä minut on tosi mukavaa. Nykyään toki pidän taas itsestäni ihan erilailla kuin puoli vuotta sitten, ja en tarvitse enää muita itsetuntoani pönkittämään, mutta toki se, että muutkin minusta pitävät auttaa.
Käsi ei ole yhtään hyvä ja sekös inhottaa. Pelottaa, että se jää tällaiseksi, turhaksi, toimimattomaksi ja kipeäksi loppuelämäksi. Asia ahdistaa enemmän kuin ero nykyään. Heti eron jälkeen ei kädelläkään ollut mitään väliä,stä mietin, että ihan sama, tuleeko koskaan kuntoon. Nyt niin ei enää ole, nyt uskon jo tulevaisuuteen, joten toimivalla kädelläkin olisi tilausta!
Asunnon myynti ei etene. En ole kuullut välittäjästä mitään taas puoleentoista viikkoon, eikä mitään tietoa, tapahtuuko mitään. En silti aio tehdä itsekään mitään, en aio enää tehdä asioita E:n puolesta. Jos asuntoa ei saada myytyä, niin asun sitten täälä ja ei voi mitään.
Ystäväni oli täällä kanssani alkuviikosta kummitytöni kanssa. Pitkästä aikaa söin jonkun kanssa aamupalaa ja iltapalaa. Olipa se mukavaa. Hieman siinä haikeus iski taas, koska toisen kanssa syöminen on keskimäärin kivempaa kuin yksin. Muutenkin on toki mukavaa jakaa asiota toisen kanssa. Olisihan se mukavaa kuulla, kun joku toinen sanoo, että "Kiva kun vaihdoit lakanat." Nyt voin sanoa sen itselleni, mutta ei se ole sama. Kirjoissa toitotetaan, kuinka ei saa olla riippuvainen toisesta ja pitää olla yksinäänkin onnellinen. Toki näin, mutta silti se on eri asia, elää arkea toisen kanssa ja kuunnella toisen hengitystä öisin, jos itse ei saa unta. Tai tietää, että voi soittaa toiselle, jos jotain tapahtuu. Sitä minä kaipaan, mutta en E:tä.
Mitä enemmän E:tä mietin, sitä enemmän tajuan, kuinka täysin väärä ihminen hän minulle oli, ihan kaikin tavoin. Ei se riitä, että toinen osaa tehdä maailman parasta guacamolea. Ei hän enää ollut se turvallinen, kiltti mies, jollaisen haluan. Hän oli toki kiltti, mutta minulle myös paljon muita asioita. Hän ei puolustanut minua. Se sattuu aika paljon, kun tajuan jälkeenpäin, että monet kerrat kun minulle tuli jostain hänen tekemisestään paha mieli, ja podin siitä huonoa omaatuntoa, oli paha mieleni ihan luonnollinen reaktio siihen, että taas kerran joku muu asia/ihminen meni minun edelleni. Luulin, että olen vain huono ja sekaisin, mutta kirjoja lukiessani olen tajunnut, että tunteeni olivat ihan luonnolliset ja niissä ei ollut mitään väärää, vaikka E niin antoikin ymmärtää. Jos tunsin itseni hylätyksi, sain tuntea niin.
Pari päivää on ollut haikea olo. Kai se johtuu siitä, että olen viettänyt aikaa ihan täysin yksin. Yksinäisyys ei enää pelota ja viihdynkin yksin, mutta usein toivoisin kuitenkin juttuseuraa, olen kuitenkin melko sosiaalinen ihminen, vaikka vähän ujo olenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti