En suostu enää olemaan uhri

Olen viime aikoina miettinyt paljon uhriutumista. Sitä, kuinka minäkin olen erossa ottanut uhrin roolin ja kuinka se on ehkä ollut silloin tarpeellista, mutta kuinka siihen ei saa jäädä rypemään. Koin itseni pitkään uhriksi ja vatvoin ja vatvoin. E teki minulle inhottavia ja epäreiluja asioita, E sanoi minulle epäreiluja ja inhottavia asioita. Minä ryvin itsesäälissä ja syytin E:tä kaikesta. Olisin voinut jäädä sinne, itsesääliin. Syyttää E:tä, lapsuutta, nuoruutta, kuolemaa, sairautta, kaikkea mihin en ole voinut itse vaikuttaa ja mitä minulle on tehty. Olisin voinut laittaa omat väärät valintani ja toimintani näiden syyksi. Joskus laitoinkin ja kuten sanoin, ainakin mielestäni erossa (ja muissakin kriiseissä)  saa ja ehkä pitääkin olla aikaa myös siihen itsesääliin ja uhriutumiseen. Mutta ajallaan se on lopetettava. Uhrin roolissa ihmisellä on niin paljon valtaa. Voi syyttää vain muita, on kuin diktaattori. Mutta mitä uhri ei ota: vastuuta. Ei suostu näkemään omassa toiminnassaan mitään vikaa, antaa itselleen oikeuden pahoihin tekoihin, ei ymmärrä, että toisetkin voivat olla rikkinäisiä ja ennen kaikkea, ei ota vastuuta omasta onnellisuudestaan. Koska niin se on, minun onnellisuuteni on minun vastuullani. Voin jäädä kiinni menneeseen ja syyttää muita siitä, että elämäni on tällaista ja pääni sisällä on erinäisiä ajatuskuvioita tai voin miettiä mistä nuo ajatuskuviot johtuvat, yrittää parhaani mukaan muuttaa/unohtaa ne ja alkaa elää. Muita on helppo syyttää, ja vastuuta pakoilla. Sillä ei vaan taida tulla itse onnelliseksi ja menettää muutkin. Minulle on tehty epäreiluja asioita, mutta en ole enää uhri. En ole enää objeksi, vaan subjekti. Minä voin.

PS. Tajusin vasta tällä viikolla, että meidän vuosipäiväähän olisi juhlittu pari viikkoa sitten. Tämä vahvistaa kyllä sitä, että taidan olla jo aika selvillä vesillä. Ja mikä mukavampaa, tuona päivänä tänä vuonna mulla oli kivempaa kuin yhtenäkään meidän vuosipäivistä (no, jos nyt unohdetaan se päivä, jolloin aloimme seurustelemaan). Sama on toistunut muuten kaikkina juhlapäivinä tänä vuonna. Mulla on ollut tänä vuonna kivempaa myös pääsiäisenä, vappuna ja juhannuksena kuin koskaan E:n kanssa. Ja uudesta vuodesta nyt ei voi millään tulla yhtä kamalaa kuin mitä muutamat viime uudet vuodet E:n kanssa olivat. Eiköhän mun elämä olekin hyvä näin.

PPS. Olen alkanut myös pikkuhiljaa tekemään elämässäni päätöksiä normeja vastaan. En suostu enää syyllistymään siitä, jos en jaksa oman elämäni keskeneräisyydessä auttaa vielä muitakin ja siinä samalla hankkia itselleni pahaa mieltä, kun apuni on vääränlaista tai ei kuulemma riitä jne. En myöskään ole enää se, joka tulee aina vastaan, olipa syy ollut minussa tai sitten ei. Olen pyytänyt monesti anteeksi, mutta minulle ei ole annettu anteeksi, sille en voi mitään. Ja vaikka minulta ei ole pyydetty anteeksi, niin  minä annan, minä annan anteeksi itseni vuoksi ja ennen kaikkea annan anteeksi itselleni. Anteeksianto ei tarkoita, että hyväksyn, mutta se tarkoittaa, että annan asian ihan aidosti olla, itseni sisällä, en enää vatvo, en ole vihainen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että matelen toisten luokse ja uhraan itseni toisen vuoksi. Pelastan ensin itseni, sitten voin auttaa muita. Pahin pelkoni erossa, että katkeroidun, ei toteutunut. Kestän yksinäisyyden, mutta en katkeruutta, sillä katkeruus korventaa hiljaa sisältäpäin ja tappaa. Siinä ei ole mitään kaunista. Minusta ei tullutkaan katkeraa ja olen itselleni siitä kiitollinen.