Laiskottelusta haikeuteen

Tänään on historiallinen päivä. Olen ihan vaan laiskotellut. Katsellut DVD:tä, tehnyt tosi helppoa ruokaa ja käynyt saunassa. Olen vain ollut. Miksi se on historiallista? Olenhan minä joskus ennenkin näin tehnyt. No, tänään taisi olla ensimmäinen kerta elämässä kun ei tullut huono omatunto siitä, etten saanut mitään aikaiseksi. Mahtavaa! Erosta on ollut ehdottomasti hyötyäkin, koska olen oppinut olemaan itselleni armollisempi.

Tällä viikolla oli muuten E:n synttärit. Muistin sen seuraavana päivänä. Olin mä sen aiemmin sillä viikolla myös muistanut, mutta en siis synttäripäivänä. Tuli vähän haikea fiilis, viime vuonnahan mä jo päätin, että järjestän sille tänä vuonna ylläribileet, kun mittariin tulee 30-v. No, sitä en sitten saanut tehdä. Se oli kuitenkin ennen joulukuuta ja sitä kun E alkoi (isommin) säätämään sen naisensa kanssa. Se oli ennen viime joulua, jolloin jotenkin jo tiesin, että se on viimeinen joulumme yhdessä, E oli silloin jo mennyt.

Olo on ollut viime aikoina vähän haikea. Luulen, että olin niin pitkään vihainen E:lle, että tilaa haikeudelle ei ollut. Ei se ero ole ihan vielä taputeltu sittenkään, vaikka niin jo ajattelin. On vielä kuljettavana se joulu, uusi vuosi ja eropäivä, sitten on vuosi vierähtänyt. Ne on niitä merkityksellisiä päiviä. Muuten luulen, että tämä haikeus on enemmän toisen ihmisen kaipuuta kuin E:n ikävää. En mä häntä haluaisi takaisin, hän ei tehnyt mulle alkuunkaan hyvää. Hänen seurassaan mä en saanut olla mä, mä en saanut olla surullinen, en saanut itkeä. Sain vain olla hyvällä tuulella. Hänen kanssa mulle olisi käynyt vielä tosi huonosti, tavalla tai toisella, näen sen nyt. Hän ei sopinut mulle yhtään ja mä en sopinut hänelle yhtään. Surullista, mutta totta. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos me oltaisiin tavattu jossain muussa vaiheessa elämää, niin näin ei olisi käynyt. Niin, ei olisi käynyt ei, sillä en usko, että olisin kiinnostunut E:stä missään muussa vaiheessa elämää. Hän ei ollut minun ihmiseni, vaikka mä niin luulinkin. Mun on parempi olla ilman ketään kuin hänen kanssaan. Se on surullista, mutta totta.