10. Itsetunto

Palataanpa Fisheriin. Kirjoittelin jo tänne itsetuntoluvun harjoituksesta, jossa piti keksiä itsestään positiivisia juttuja aiemmin. Nyt siis itse lukuun. On siis tutkittu, että eron koittaessa itsetunto usein romahtaa. Siis juuri eronneilla on melkoisia ongelmia itsensä kanssa - ja onko tuo niin ihmekään. Itse voin lisätä tähän, että kun toinen jättää toisen naisen vuoksi, niin melkoinen alemmuuskompleksihan siitä tulee: "Minussa ei ole mitään hyvää, toinen voitti minut kaikessa." Ja se kun E sanoi minulle kysyessäni, että mitä jos olisin tehnyt hänelle saman kuin hän minulle, että "Ei se olisi haitannut", niin arvatkaa romahtiko itsetuntoni vielä vähän lisää. Ja sehän oli jo valmiiksi alhaalla ennen eroa, joten arvatkaapa vain, kuinka matalalla tässä ollaan käyty. Tämän voi myös aistia joistain aiemmista teksteistäni, joissa sätin ja syyllistin itseäni, mietin kuinka kamalaa E:llä oli kanssani jne. Ansaitsinkin tämän! Pöh, en todellakaan ansainnut.

On hassua, mitä itsetunnolleni on oikeastaan muutaman viime vuoden aikana tapahtunut. Kun muutin pääkaupunkiseudulle, itsetuntoni oli oikeasti hyvä. Olin ihan perustyytyväinen elämääni jne. Sitten tapasin E:n ja kaikki oli ihanaa, kunnes alamäki alkoi. Ei, en väitä, että itsetuntoni lasku oli vain E:n syytä, mutta tietyt hänen tekemisensä ja sanomisensa toki siihenkin vaikuttivat negatiivisesti. Itse päästin kuitenkin itseni siihen tilaan, missä vähän aikaa sitten olin, en kokenut ansaitsevani mitään hyvää.

Viime aikoina olen kuitenkin kehittynyt melkoisesti täsä asiassa ja vaikken edes kovin paljoa Fisheriä ole tutkinut, olen jopa tiedostamatta tehnyt kuten siellä neuvotaan joissakin asioissa. Yksi juttu on ollut, että rajoita niitä ihmissuhteita, jotka ovat itselle negatiivisia. Suuri osa itsetunnosta liittyy muilta saatuun palautteeseen. Olenkin siis vähentänyt yhteydenpitoa niihin, joiden kanssa yhteydenpito on ollut vain yksipuolista tai niihin ihmisiin, jotka tuntuvat pitävän minua itsestäänselvänä/joille tunnun olevan vain jokin korvike 'paremman puutteessa'. Jos toinen räplää kännykäänsä minun seurassani ollessaan koko ajan, en koe olevani kovin tärkeä ja kun tiedän tämän, niin miksi ihmeessä haluaisin viettää ko. ihmisten kanssa aikaa, jos minulle tulee vain paha mieli siitä? Eniten kielteisiä asioita itsetunnolleni teki kuitenkin E, ja onneksi minun ei tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä.

Toinen asia, mitä Fisherkin neuvoo, on ollut itsensä moittimisen lopettaminen. Jos syyllisyys nousee pintaan, yritän ajatella, että tein parhaani ja enempään ei voi ketään velvoittaa. En halunnut E:lle pahaa ja jos joskus en halunnutkaan toimivan niinkuin hän toimi, vaan esimerkiksi viettävän minun kanssani aikaa, niin minulla oli siihen täysi oikeus. Kenellä ei ole oikeutta toivoa, että kumppani viettäisi kanssaan aikaa? Hah, siitäs sait E, en tehnyt mitään väärää, kun toivoin, että vietämme pääsiäisloman reissussa yhdessä!

Minulla on vielä tekemistä itsetuntoni kanssa, mutta uskon, että pääsen vielä tässä eteenpäin ajan kuluessa, olenhan erittäin kehityskelpoinen yksilö!

Jos läheisesi eroaa

Ohessa erinäisiä vinkkejä niille, joiden läheinen eroaa - jos siis haluat auttaa. Lista on koottu täysin subjektiivisesti, joten valikoi itsellesi parhaiten sopivat.

• Yritä jaksaa kuunnella
• Asiasta jauhamisen tarve on valtava, niin ikävää kuin se onkin. Jos et jaksa kuunnella, niin yritä kuunnella edes se yksi asia loppuun ja lupaa soittaa vaikka viikon (tai jonkun muun ajan, mikä tuntuu itseltä siitä, että jaksaa taas) päästä - ja soita myös. Tässä kohtaa pieni valkoinen valhe kiireestä voi olla jopa paikallaan.
• Myötäile mielialoja
• Jos vuorossa on ex:n haukkumisvaihe niin anna tulla ja ole ainakin jollain tasolla samaa mieltä. Ei ehkä kannata mennä siihen haukkumisvaiheeseen mukaan, mutta jos toinen kertoo toisesta jotain inhottavaa, niin jotkut "no toi oli kyllä inhottavasti tehty jne." kommentit ovat ihan jees. Älä sano toiselle, että ei kannata haukkua toista. Ja vaikka jotkut jutut kuulostavatkin tekemällä tehdyiltä ja väkisin ex:n parjaamiseksi tehdyiltä, niin älä huomauta niistä vaan ole ihan tyynesti puolueellinen.  Jos toisella on ikävä-vaihe, niin sitten ei kannata ihan heti sanoa, että "exäsi oli kyllä ihan p..a", mutta ehkä hellävarainen muistutus jossain vaiheessa niistä ei-niin-hyvistä puolista voi olla paikallaan - siis hellävarainen.
• Pyydä mukaan
• Kun eroaa, niin useimmilla katoaa elämästä monta ihmistä ja ei olekaan enää mahdollista mennä pariskuntana syömään, leffaan tms. Toisella ei ole enää arjen jakajaa, joten ihan peruskävelylenkki tms. voi olla kiva juttu. Eronnut voi olla jopa kiitollinen siitä, jos kelpaa lastesi leikittäjäksi silloin tällöin - usko tai älä.  
• Jos erosta on vähän aikaa älä kuitenkaan pyydä pariskuntabileisii
• Lienee selvää, kuinka kivaa niissä on yleensäkin ainoana sinkkuna saati sitten silloin kun kaikki ympärillä huutaa, että muut ovat onnellisia (vaikka näin ei ehkä olekaan)
• Auta käytännön asioissa
• Jos on mahdollista, niin käytännön asioissa auttaminen jne. voi olla joskus pelastus, lainaa muuttulaatikoita, lupaa jutella uuden kodin valinnasta jne. Ihan jo keskusteluapukin on usein riittävää - toisella kun ei yhtäkkiä olekaan sitä toista, jonka kanssa jutella päätöksistä. Toisen pitää toki päättää itse, mutta jo se, että saa kertoa asioiden eri puolia toiselle voi olla päätöksentekoa helpottava juttu. 
• Ehdota avun hakemista
• Jos toinen on ihan sekaisin, vinkkaa eroryhmistä, työterveydestä, kriisipuhelimesta, ihan mistä vaan. Mutta koska  tämä voi olla toiselle arka paikka, niin esitä tässäkin asiasi hienovaraisesti.
• Älä kerro kuinka kadehdit toista, kun saa olla vapaa. 
• Juu, ihan vapaasti, voit sinäkin erota, tervetuloa vaan remmiin. 
• Suhteuta
• Jos toinen tilittää erotuskaansa, niin ei tunnu kivalta kuulla sen jälkeen toteamusta tyyliin "Joo, mullakin oli kamala päivä, kun unohdin aamulla lompakon kotiin ja sitten vielä lounaalla tiputin mun tarjottimen keskelläö ravintolaa." Kyllä, ei hyvä päivä, ja varmasti ketuttaa, mutta et varmaan sanoisi syöpädiagnoosin juuri saaneelle ja sitä itkevällekään, että joo, mullakin on tikku sormessa  ja se sattuu niin paljon. Ei ole tarkoitus, ettet voi kertoa omasta ketutuksesta, mutta aloita se vaikka niin, että "Tää nyt on tietysti ihan eri tason ketutus kun sulla kun nää on tällasia pikkujuttuja, mutta ei tää päivä nyt niin hyvä ollut ja jotenkin sitä ei nyt oikein olis jaksanut sitä...."
• Anna toiselle aikaa
• Iso elämänmuutos on iso elämänmuutos ja siihen sopeutuminen vie yllättävän kauan.
• Vältä seuraavia lauseit
• Mä tiedän miltä susta tuntuu. 
• Sorry, et tiedä. Jokaisesta tuntuu ihan erilaiselta samakin kriisi, joten se siitä. Jos olet käynyt samanlaisen asian läpi, on parempi sanoa, että muistaa kuinka kamalaa se oli tms, mutta sen väittäminen, että tietää, miltä toisesta tuntuu ei ole hyvä idea. 
• Sä olet vielä nuori.
• Joo, hyvä sun on siinä sanoa samanikäisenä, miehen ja lasten kanssa tai ihan mitä vaan. Se vaan on yleismaailmallinen ilmiö, että menetysten kohdalla tuntuu siltä, että peli on menetetty jne. 
• Ette te sopineet toisillenne. 
• Ehkä joo, mutta ei ole sinun asiasi kertoa sitä. Tämä on asia, jonka jokainen huomaa sitten itse, jos on huomatakseen. Ulkopuoliset eivät tiedä koskaan toisen parisuhteesta kaikkea ja todellisuus voi olla jotain ihan muuta kuin miltä on päällepäin näyttänyt.
• Hiljaisuus
• Yleisestikin on hyvä sanoa tai murahdella jotain, kun toinen puhuu. Jos et sano mitään, niin se usein tuntuu siltä, että et edes kuuntele. Jos et tiedä, mitä sanoa, niin sano, ettet tiedä, mitä sanoa. Se on ihan hyvä.
  
  

Yksi oppi mennyt perille

Viikko on mennyt ihan kivasti. Ero ei ole ollut se asia, mitä on tullut mietittyä eniten, vaan ihan muut jutut. Tällä hetkellä elämässä on tosin pienehkö poikkeustila, kun asun vanhemmillani pari viikkoa olosuhteiden pakosta, terveysjuttuja, joiden vuoksi en pärjää yksinäni kotona tällä hetkellä. Vaikka vanhemmilla asuminen onkin aika hanurista, niin on tässä nyt pari päivää jo mennyt siedettävästi, tylsää on, mutta toisaalta täällä nyt ei ole ihan yksinään, mikä olisi kotona tilanne. Ei tarvitse huolehtia muuta ruoasta jne, vaan voi vaan olla. Huomisesta lähtien sitten etätöitä, joten päivätkin kuluvat varmaan paremmin. Kaksi viikkoa on tosin pitkä aika, joten saa nähdä, miten pää kestää.

Eroa olen toki miettinyt. Asunnon myymättömyys todella ahdistaa. Haluaisin päästä sieltä pois mahdollisimman pian. Välittäjä oli virhearviointi, hän ei todellakaan vaikuta kovin aktiiviseslta. En edes tiedä, koska seuraava näyttö on ja hänen tiedottamisensa on surkeaa. Tekisi mieli vaihtaa välittäjää, mutta koska minä joutuisin hoitamaan sen, en aio alkaa säätämään. En todellakaan tee E:n puolesta enää yhtään mitään. Siis en yhtään.

Helpompaan olotilaan on auttanut toki myös pieni vahingonilo. E ei todellakaan ole käsitellyt eroa ja hän taitaa kuvitella, että hänen onnensa on kiinni siitä, että toinen toteuttaa hänen unelmiaan. Siinähän voivat viettää pari vuotta vaaleanpunaisessa pilvessä kunnes todellisuus iskee. Ja eiköhän sillä naisellakin ole jotain selvittämättömiä asioita, jotenkin en oikein usko, että kun ovat eroistansa puhuneet (jos nyt edes ovat), olisivat kovinkaan paljon tuoneet omia vikojansa ja parannuskohteita esille. Toisen syyttely on helppoa, sitähän minäkin olen täällä blogissa paljon tehnyt. Alussa se varmaan myös kuuluu asiaan. Toki edelleen olen sitä mieltä, että moni asia oli E:n vikaa ja en niihin voinut vaikuttaa, mutta myös monet jutut olivat minusta johtuvia. Ja sitten olivat ne asiat, jotka johtuivat vain ja ainoastaan meistä, siitä mitä oltiin yhdessä.

Tällä viikolla havaitsin, että erosta on ollut jotain hyötyä itselleni muuhun elämään. Töissä on ollut vähän hankalia tilanteita, mitkä johtivat keskusteluun mm. siitä, onko reilua kommentoida julkisessa chatissa asioita sarkastisesti, kun väärinymmärrysten vaara on melko suuri. Ennen olisin vain hiljaa myöntynyt, mutta nyt sain suuni auki ja totesin, että jos joku kokee itsensä loukatuksi toisen kommenttien vuoksi, vaikka niitä ei loukkaaviksi olisikaan tarkoitettu, niin silloin ko. henkilöllä on ihan oikeus loukkaantua. Omiin tunteisiin on oikeus. Tämä on asia, joka pitäisi tietysti olla ihan itsestäänselvää kaikille, mutta ei se minulle ollut. Ei todellakaan. Minulla ei ollut parisuhteessamme oikeus kuin ns. hyviin tunteisiin. Muut tunteet olivat väärin. Mutta niin se ei ollut. Minulla on oikeus suruun, vihaan ja pettymykseen. On eri asia, miten toimin tunteideni ohjaamana, kaikki ei ole oikeutettua, mutta noihin tunteisiin minulla on oikeus. Ja oli silloin ennenkin.

Neljä kuukautta

Neljä kuukautta on siis mennyt erosta, se on kolmasosa vuosi. Oikeastaan olen selvinnyt aikas hyvin. Jotenkin sitä olisi tietysti toivonut, että tässä vaiheessa olisin jo suht sinut asian kanssa, kämppä myyty, uusi koti ainakin muuttoa vaille tiedossa, käsiongelmat selätetty jne. No, totuushan on, että asunnon myynti on aika lailla huonossa pisteessä, uudesta ei tämän vuoksi tietysti myöskään tietoa, käsi kipuilee vähemmän ja enemmän ja erosta toipuminen on vielä todella vaiheessa. Kuitenkin olen ymmärtänyt oikeasti todella monia asioita itsestäni, parisuhteesta ja myös E:stä ja ehkä olen pikkaisen parempi ihminen itseäni ja muita kohtaan. Uskon oppineeni tunnistamaan osin tunteitani sekä niitä asioita, mitkä tiedostamatta ovat ohjanneet toimintaani. Tämä on ainakin jonkinlainen askel eteenpäin.

Olen taas kokenut vaihteeksi kokenut syyllisyyttä kaikista inhottavista asioista tai lähinnä sanoista, mitä parisuhteessamme tein. Olen miettinyt, miksi palaan näihin yhä uudestaan ja uudestaan ja uskon, että syynä voi olla se, että E ei antanut näitä minulle koskaan anteeksi. Tai antoi, sanatasolla, mutta silti hän muisti ja muistutti niistä tavallaan viikottain. Kun eteen tuli tilanne, mikä liittyi parin vuoden takaisiin sanomisiini, niin E oletti minun toimivan taas samalla tavalla. Se ei auttanut, vaikka mitään ei olisi tapahtunut pariin vuoteen, ja vaikka ei koskaan enää tapahtunut, yhä uudelleen ja uudelleen hän oletti tätä. Ei tuntunut kivalta, tuntui kamalalta ja inhottavalta ja ei tuntunut siltä, että olisin saanut anteeksi. Mietin, että olisiko minunkin pitänyt muistuttaa E:tä viikottain siitä, että hän ei halunnut minun olevan hänen läheisin ihmisensä, olisiko hän sitten tajunnut, miltä minusta tuntuu. No, onneksi en tehnyt niin, sillä en halua, että olisin tehnyt hänelle yhtä inhottavasti tässä asiassa kun mitä hän teki minulle. Uskon, että tämä asia painaa minua edelleen. En kokenut koskaan saaneeni anteeksi ja siksi syyllistyn tästä edelleen.

E:llä oli myös erittäin taitava tapa syyllistää. Eron jälkeen hän sanoi pelänneensä minua ja siksi ei ollut puhunut. Siinähän se taas oli: "Olit niin pelottava, niin siksi en puhunut." Eli minä olin jotain, eli minun syy. Jepjep, tällä saatiin peitettyä se, että hän ei puhunut minulle, vaikka näin oli sovittu, että ongelmista sitten puhutaan. En enää usko tuohon selitykseen. Se oli E:n tapa sälyttää vastuu omasta puhumattomuudestaan minulle. Jos olisin oikeasti ollut niin pelottava kuin hän väitti, hän ei olisi ikinä uskaltanut sanoa minulle niitä ilkeitä asioita, mitä sanoi, pettää, valehdella ja pettää lupauksiaan.

En enää suostu syyllistymään siitä, mitä E teki. Ei ollut minun vikani, ettei hän puhunut, että hän häpesi minua ja ei halunnut minun tapaavan ystäviään, että hän oletti minusta kaikenlaista, ettei hän kyennyt antamaan anteeksi ja unohtamaan, että hän petti jne. Minun syytäni olivat minun tekoni ja inhottavat sanani, huutoni  ja kykenemättömyyteni innostua E:n asioista. Minun vastuullani olisi toki ollut muistuttaa E:tä siitä, että olimme sopineet puhuvamme ongelmistamme jne. mutta eipä tuo asioiden selvittely ollut pelkästään minun vastuullani.

Neljä kuukautta on siis tultu eteenpäin ja melkoisia askeleita olen ottanut tällä matkalla. On siis aika kiittää itseään onnistuneesta alusta. Takapakkeja tulee varmasti vielä ja olo saattaa olla jälleen aivan hirveä, mutta eiköhän niistäkin sitten taas aikanaan selvitä. Olenhan selvinnyt tähänkin asti ja olen aidosti ylpeä siitä.

Oikeus tunteisiin

Monet ovat minulle muistuttaneet yhä uudelleen ja uudelleen, että minulla on oikeus tunteisiini. Tämäkin on asia, jonka toki tiedän, mutta en ole sitä silti sisäistänyt kunnolla. Pikkuhiljaa alan tämän jo uskomaankin, vaikka syyllistymisen peikko sisällä yrittää jotain muuta minulle kertoa. Oikeastaan koko parisuhteemme ajan minusta tuntui, että minulla ei saa olla paha mieli ja että tunteeni on vääriä. Sanoihan E ihan suoraan, että "Sinä nyt olet ainoa ihminen, jolle voi tulla paha mieli siitäkin, että minä räplään kännykkää ravintolassa syömässä ollessamme." Niin, hienosti siinä mitätöitiin minun tunteeni vääräksi, eihän nyt kukaan noin tunne. Mutta kyllä, minulla sai olla juuri se tunne ja siinä ei ollut mitään väärää. Negatiiviset tunteet ovat vaikeita ja erityisen vaikeita ne olivat E:lle, luultavasti hänen omien lapsuuden kokemustensa vuoksi. Silti, se ei oikeuta mitätöimään minun tunteitani. Myös E:n äiti sanoi minulle, kun olin masentunut, että "Sinulla ei ole mitään syytä olla surullinen." Niinkö? Miten niin ei ollut, jos olin surullinen, niin miksi en olisi saanut olla? Varsinkin kun keksin muutamankin syyn olla surullinen, olin surullinen, koska silloisessa työpaikassa ei ollut työyhteisöä, olin yksinäinen ja en tuntenut kuuluvani mihinkään. Ihan hyviä syitä mielestäni.

Iloiset tunteet taas. No, olen itse kokenut useasti sen 'edellisessä elämässäni', että jos olen ollut tosi innostunut jostain, niin en ole oikein saanut vastakaikua siihen ja pikkuhiljaa liu'uin samanlaiseen toimintatapaan. Tämähän sitten loi skismaa minun ja E:n välille myös, koska minä en osannut iloita hänen kanssaan. Se ei ollut kovinkaan reilua toista kohtaan. En kyllä aina kokenut saavani E:ltä vastakaikua omiien onnistumisiini, mutta kyllä hän osaa tuon asian paljon paremmin kuin minä. Minä taas osasin paremmin tsempata vaikeissa tilanteissa, luoda uskoa toiseen, E lannistui helpommin ja aika nopeasti. Hyvä muisto onnistuneesta tsemppauksesta on, kun kerran harjoittelimme yhdessä, E:llä oli hieman vaikeaa ja tahmeaa, ja minä tsemppasin häntä sitten siinä vierellä. E kertoi, että se tuntui tosi hyvältä. Muutenkin yritin auttaa parhaani mukaan häntä, esimerkiksi työhakemusten kirjoittamisessa jne. yritin auttaa niin paljon kuin osasin. Toisaalta, jos jotkin jutut menivät pieleen, yritin lohduttaa parhaani mukaan - jos E antoi, usein hän ei halunnut, että lohdutan häntä. E oli myös auttavainen ja hän kyllä tekin monia asioita ihan pyyteettömästi minulle, esimerkiksi huolsi minun harrastusvälineeni. Taisin kyllä unohtaa vähän liian usein kiittää häntä tästä. Miten se pieni sana voikin joskus olla niin vaikea. Aumma summarum, molemmat onnistuivat jossakin ja ryssivät jossain toisessa asiassa.

Monet ovat kysyneet minulta, onko erosta seurannut mitään hyvää. Onhan siitä. Jotta itse voisin tulla tarkistamaan, niin laitetaan hieman listaa noista asioista.

• Minulla saa olla paha mieli ihan niin paljon kuin haluan, eikä kukaan suutu siitä
• Minun ei tarvitse pettyä, kun toinen ei haluakaan viettää kanssani aikaa
• Olen saanut uuden ystävän ja lähentynyt monien kanssa
• Sosiaalinen elämäni on vilkkaampaa kuin moneen vuoteen
• Kukaan ei enää lyttää, eristä, ole pitkävihainen ja eritysisesti, ei tarvitse enää kestää toisen marttyyriutta
• Minulle ei enää valehdella tai lupauksia ei petetä. 

Listaan varmaan kuuluu muitakin asioita, mutta niitä voi lisätä tarpeen tullen. Loppuun haluan laittaa vielä erään vanhan biisin kertosäkeen sanat. Discon "Pidä hyvää huolta minusta" kertoo mielestäni sen, millaista sen parisuhteen pitäisi parhaimmillaan olla, miutta mitä se meillä ei todellakaan ollut - kummaltakaan puolelta, ei ihme, että meni pieleen.


"Jos rakastat mua silloin
kun eniten mä sitä tarvitsen
oot mulle oikea ihminen
ja jos rakastat mua silloin
kun vähiten mä sitä ansaitsen
oot mulle oikea ihminen"

Tämä E:n ja toisen harrastuskuvio on nyt selvästi ollut minulle aivan ylitsepääsemättömän kamala juttu. Kun E lähti, sanoi, että ei saa kuitenkaan enää toisen kanssa samanlaista harrastuskumppanuutta ja pystyin olevaan varma, että ainakin tässä asiassa hän minua joskus kaipaisi. No, eipä siinä kauaa mennyt, kun toinen on jo harrastusseuran jäsen (sentään eri seuran kuin missä itse olen, sillä E:hän ei halunnut liittyä samaan seuraan kuin minä viime keväänä!). Pahalta tuntuu, että eräs tuttu, jonka kanssa olen käynyt harrastamassa pari kertaa, siis minä ei E, mutta jonka E:kin siis tuntee, nyt tykkää E:n päivityksistä. Juu, eipä hän sitä niin ajattele varmasti, mutta kun olo on aivan selkäänpuukotettu, niin pienikin juttu tuntuu kamalalta. Voisiko edes yksi ihminen tai asia E:n elämässä kääntää hänelle selkänsä niin, että hän joutuisi menettämään jotain oman tekonsa takia. No, se olisi liikaa toivottu. Minun pitää taas siivota sunnuntaiksi näyttöön. Välittäjäkin ärsyttää, kun vastaa viiden päivän viiveellä toiveeseeni, että tsekkaisi kämpän valot tarkemmin kun lähtee pois, etteivät ne jäisi päälle. Töissäkin kaikki ovat stressissä ja minä en saa mitään aikaiseksi. Olen aika ärsyyntymisherkällä tuulella. Pitäisi tsempata ja kirjoitan tätä blogitekstiä. Yritän selittää itselleni, että kun kirjoitan hetken, pystyn tekemään paremmin sitten töitä.

Jos joku, jolla on sama tekstiviestiääni kuin E:llä saa tekstiviestin, tulee ahdistus. Tästä olin aiemmin jo päässyt pois, mutta hei ahdistus on palannut takaisin pahempana kuin pitkään aikaan. Tuo äänihän kärjistetysti merkitsi aina sitä minulle, että nyt E puuhastelee taas jotain ehdottoman salaista siinä omassa erillisessä elämässään ja minä en ehdottomasti kuulunut siihen. Sain kuulla ja tuntea niin monen monituista kertaa, kuinka hän on minun kanssani yksiin alettuaan joutunut luopumaan monista asioista, kuinka hän haluaa, että hänen toinen elämänsä ystävien ja työn yms. kanssa on erillinen juttu meistä ja  mihin minä en kuulu ja kuinka hän minun kanssani jotain tehdessään uhrautui, vaikka olisi tehnyt mieluummin jotain muuta. Ei tuntunut kivalta. Ei tuntunut kivalta myöskään, kun selvisi, kuinka hän kävi 'salaa' vanhemmillaan, kun hän oletti, että minä en halua siellä käydä ja kuinka hän vietti ennen lenkkejään ystävänsä kanssa aikaa ystävän ja hänen vaimonsa. Sinänsä siis kiva, että tulee juttuun ystäviensä kumppanien kanssa, mutta minulle hän sanoi, ettei hänellä ole tapana tavata heitä yhdessä ja siksi minuakaan ei voi ottaa mukaan, koska hehän vain lenkkeilevät. Poikien kisareissullakin ystävän vaimo oli mukana, vaikka minulle sanottiin, että tämä on täysin poikien reissu ja siksi he menevät kahdestaan. Ammattiavun kautta olen ymmärtänyt, että tämä oli kyllä myös sitä eristämistä ja henkistä väkivaltaa.  E teki sen tahallaan ja  minä en voinut mitenkään puolustautua.

Yritän olla syyllistämättä itseäni siitä, etten itse lähtenyt - yritän muistaa, että minä viimeiseen asti yritin ja se ei voi olla huono juttu. Yritän muistaa, että minulla saa olla mielipiteitä ja jos olen eri mieltä kuin E:n ystävä ja arvostelen jotain esityksiä, niin se ei ole minun vikani jos E:n ystävä pahoittaa siitä mielensä - varsinkin kun tämä ei ole mitenkään edes varmaa, E nyt vain päätti minulle kertoa, että minua pitää hävetä ja pelätä, kun voin pahoittaa toisten mielen. Yritän muistaa, että pärjään oikein hyvin vieraassakin porukassa ja että olen mieluummin ujo ja hiljainen kuin sosiaalinen perhonen. Yritän muistaa, että vaikka olenkin ujo ja hiljainen, niin se ei ole mikään syy olla esittelemättä minua muille. Yritän muistaa, että ansaitsen parempaa. Tunti kerrallaan jälleen. Yritän muistaa, että minun ei tarvitse vielä olla toipunut. Yritän muistaa, että olen päässyt jo paljon eteenpäin, miltei neljä kuukautta. Yritän kestää taas 27 minuuttia, sitten on mennyt taas tunti.

Tunti kerrallaan

Nyt yritän muistaa, että tänään (tai siis eilen) selvisin oikeastaan tosi hienosti 23 tuntia. Mitä sitten, jos se viimeinen meni aivan pieleen. Kiitosta annan ystävälle, joka taas kerran kuunteli samoja juttuja, mutta myös itselleni, joka taas kerran selvisi hetken eteenpäin. Tottakai se sattuu, kun näkee, kuinka E siellä harrastaa sen toisen kanssa ja kuinka henkilö, jonka mielsin enemmän minun tutukseni tykkää E:n jostain idioottikommenteista sivustoilla. Mieli teki kommentoida perään, että muistathan E, tämäkin tapahtui minun kanssani, jos minua ei olisi ollut, tuota ei olisi tapahtunut, ja et voisi päteä täällä. Ja se vasta sattuu, että eihän se toinen ole enää toinen. Minä en ole mitään. Ja tottakai sitä haluaa oikeutta itselleen. Haluaa sen, mitä E lupasi, haluaa ne selitykset, haluaa, että E:n ystävät ja perhe paheksuvat tätä. Yritän muistaa, että ansaitsen parempaa ja ne kaksi pettäjää ansaitsevat toisensa. Ikävä kyllä minulla ei nyt juuri tunnu olevan oikein parempaa. Tunti kerrallaan. Minua petettiin, minulle valehdeltiin, minua uhkailtiin itsemurhalla ja ties millä, avomieheni ei pystynyt koskaan sanoa minulle, että olisin tärkeä ja kertoi elämän kanssani olleen pelkkää p**kaa. Lyödään lyötyä, kierretään veistä haavassa. Miksi pettäjä saa kaiken ja petetty ei mitään? En ymmärrä, en hyväksy, en pysty antamaan anteeksi, enkä unohtamaan. Tunti kerrallaan, yritän jaksaa taas. Tekisi mieli kostaa. En tiedä miten. Ja mitä minä siitä hyötyisin, syyllistyisin vain itse. Miksi E et olisi ottanut edes kerran vastuuta teoistasi. Tunti kerrallaan, selviän kai tästäkin.

Pahinta koskaan?

Seuraavaa tekstiä äitini ei antaisi koskaan minulle anteeksi, jos lukisi. Onneksi ei lue. En usko, että hän ymmärtäisi. En tiedä, ymmärtääkö kukaan muukaan. Ehkä minäkään en ymmärrä enää vuoden päästä, miten olen näin voinut kirjoittaa. Mutta äiti onkin äiti ja minä olen sisko. Olen edelleen, mutta vähän vähemmän kuin vajaat parikymmentä vuotta sitten. Silloin olin kolminkertainen sisko, nykyään vain kaksinkertainen. Niin, silloin, lukion juuri alettuani, toinen pikkusiskoni - juuri koulun aloittanut, kuoli onnettomuudessa. Ihan yhtäkkiä, tuosta noin vain, päivä kuusitoistavuotissyntymäpäiväni jälkeen, samaan aikaan kuin prinsessa Diana kuoli, toinen siskoni kuoli. Äitini ja isäni menettivät lapsen, minä siskon. Kamalaa, eikö? Kyllä, se oli kamalaa. On edelleen, mutta olen sen asian kanssa sinut, olen ollut jo pitkään. Tietysti kysyin miksi, miksi? Tietysti joskus vieläkin on ikävä. Mutta niin, minulla on siskosta ja hänen kanssaan vietetystä ajasta yksinomaan hyvät muistot. Ja miksi kysymykseen voisi kysyä vastakysymyksen, miksipä ei? Se oli onnettomuus ja niitä vaan sattuu, paska tuuri, ei kenenkään vika, kukaan ei olisi voinut tehdä mitään, sattumaa, joka oli sillä kertaa väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta sisko eli hyvän elämän eikä kärsinyt. Olen onnellinen, että minulla oli hänet, jos ei olisi ollut, ei olisi ollut tuota tuskaa, mutta ei olisi ollut niitä hyviä hetkiäkään. Sanomatta jäi asioita, mutta hänen elämänsä oli sen mittainen ja haluan uskoa, että hänen elämänsä oli keskimäärin oikein onnellinen.

No niin, tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ollut oikeastaan nyt muistella tuota asiaa. Kuten sanoin, olen sinut sen kanssa ja vaikka tuo oli todella traumaattinen kokemus, niin selvisin siitä mielestäni oikein hyvin. Toki siinä kesti pitkään, mutta neljän kuukauden jälkeen tapahtuneesta suunnittelin jo innolla lukion joulujuhlaa ja minulla oli usein oikein hauskaa. Koko asian käsittely kesti toki neljää kuukautta paljon kauemmin, mutta en ollut siinä koko ajan kiinni. Lisäksi en itse joutunut hoitamaan mitään käytännön asioita ja sain sanoa kunnolla jäähyväiset.

Eron aikaan minulle on sanottu, että olet vahva, selviät kyllä, olet selvinnyt pahemmastakin, ja tällä viitataan aina tuohon asiaan. Niin, mutta tiedättekö, tämä eroprosessi kokonaisuudessaan tuntuu pahemmalta (tämä on se, mitä äiti ei koskaan ymmärtäisi). Toki olen keskellä eroa nyt ja tuosta onnettomuudesta on aikaa aikas monen monituista vuotta. Toki siskon kuolema hetkenä oli jotain paljon suurempaa kuin erohetki, hautajaispäivä pahempaa kuin eropäivä, mutta kokonaisprosessin tuskaisuudessa tämä ero vie kyllä pidemmän korren.
Mutta miten ihmeessä voin sanoa koskaan noin, minun siskoni sentään kuoli nythän vain tuli ero?

Tällä kertaa olen ihan yksin. Tämän on minun ihan oma suruni, jota ei kukaan muu jaa. Toki ystävät auttavat ja tukevat, mutta ei tämä ole heidän surunsa. Kun sisko kuoli, suri muu perhe, sukulaiset, läheltä ja kaukaa, kaikki olivat murheellisia, kaikki, jotka ovat osallistuneet lapsen hautajaisiin, tietävät, että siellä on suru suurimmillaan ja sitä jaetaan. Mutta tämä erosuru, se on vain minun. Ihan vain minun. Ei kenenkään muun. Joudun hoitamaan myös käytännön asiat yksin, toki apua saaden, mutta itse joudun päättämään asioista. Silloin päätin vain, menenkö vielä katsomaan siskoa, kirjoitanko hänelle arkkuun kirjeen ja mitä laitan hautajaisiin päälle. Ja miettikääpä tilannetta, että joku alkaa itkemään vaikkapa työpaikalla puoli vuotta tapahtuneen jälkeen, kummassa tapauksessa luulette olevan enemmän ymmärtäjia, kuoleman, vai eron?

Entäpä viha? Niin, silloin ei ollut ketään, ketä vihata, ehkä korkeintaan Jumala. Nyt, no nyt pystyn vihaamaan E:tä, hänen perhettään, ystäviään. Ja minulla on syytäkin vihata. Minua on kohdeltu kaltoin, E päätti tehdä näin, E teki sen tietoisesti, E:n pettäminen oli teko, jonka hän tiesi tekevänsä minulle ja satuttavansa, mutta teki silti. Onnettomuus oli onnettomuus, se vain tapahtui, kukaan ei tehnyt sitä tietoisesti, ei kenenkään vika. Siskon kuolema ei ollut mitään, mikä kohdistui minuun henkilökohtaisesti, se ei musertanut itsetuntoani, se ei syyttänyt minua, se ei ollut minua. Menetin siskon, mutta tosiasiassahan ei minulla ollut hänen kanssaan suunniteltua tulevaisuutta. Menetin joitain määrittelemättömiä hetkiä tulevaisuudestani. Erossa taas menetin henkilökohtaisen, suunnitellun tulevaisuuteni, ero osui henkilökohtaisesti minuun ja vain minuun. Lisäksi minulta vietiin tässä pois myös se kaikki hyvä mitä oli, ne asiat mitätöitiin, ne olivatkin kuulemma vain valetta. Siskon kanssa vietetystä ajasta on lisäksi vain hyviä muistoja, E:n kanssa parisuhde näyttäytyy ahdistavana riippuvuussuhteena, jota kuitenkin kaipaan takaisin, mutta vain minä kaipaan. Siskoa kaipasivat kaikki, ja senkin sai jakaa. Ja niin, tavallaanhan E on minulle kuollut. Tavoittamattomissa, minä en saa häneltä enää mitään. Korkeintaan vain lisää tuskaa, tuskallisia hetkiä jne. En suostu siihen, että rajoittaisin tulevaisuudessa elämääni esimerkiksi kilpailemisen suhteen, jos E ja se toinen ovat joissain kisoissa mukana, joten nuo asiat on vain kestettävä, mutta siskon tapauksessa ei ollut mitään tällaista. Nyt minulla on edessäni tilanne, jossa minulle pahaa tehnyt porskuttaa. Siskon kuoleman kanssa kukaan ei porskuttanut ja kukaan ei ollut tehnyt minulle edes pahaa. Ja ero, vaikka se olikin E:n tekosia, niin osa siitä on myös minun syytäni. Siskon kuolema ei mitenkään, se ei ollut kenenkään syytä.

Kohta on mennyt jo neljä kuukautta ja en ole unohtanut eroa ja E:tä päiväksikään. Olen taas tilanteessa, jossa taistelen tunti kerrallaan. Vaikka tuolloin vuonna 1997 neljän kuukauden päästäkin oli vaikeita tilanteita ja päiviä, kuten tietysti joulu, niin suru ei enää hallinnut minua. Nyt ero hallitsee minua edelleen liikaa, pelkään edelleen katkeruus- ja vihakoukkuun jäämistä toisin kuin silloin. Silloin sain vain surra. Nyt suru on vain osa prosessia, ja päälle tulee kaikki muu. Minun on etsittävä itseni ja hoidettava vielä käytäntökin samalla. Silloin riitti, että tein matikanläksyt.

Ehkä joku teistä nyt ymmärtää vähän, äiti ei ymmärtäisi vieläkään, mutta ei hänen pitäisikään, hänelle ne ovat aivan eri asiat, jos minulta kuolisi lapsi, se olisi pahinta koskaan. Toivon, että kukaan ei enää sanoisi minulle, että olet selvinnyt pahemmastakin. Ei ainakaan ennenkuin olen selvinnyt, silloin ehkä minäkin olen samaa mieltä - tai sitten en.

Itsetuntoharjoitus

Tämä päivä ei ollut ehkä paras mahdollinen Fisherin paluulle, olenhan käsittelemässä kohtaa itsetunto - ei sillä, että edellisissä kohdissa ei olisi enää käsiteltävää ja ne olisi taputeltu, mutta käyn nyt näitä kohtia silti järjestyksessä läpi. Niin, mutta päivä on ollut tosi ahdistava. En tiedä miksi. Ahdistaa vaan. Pitkästä aikaa oli töissä niin paha tilanne, että oli pakko soittaa jollekin. Nykyään sentään töissä menee ihan kivasti, jos on jotain järkevää tekemistä ja tällä hetkellä sitä todellakin on. Toki töissä on nyt ollut melko stressiherkkä tilanne yleisesti kaikilla ja itsekin sain mielestäni eilen täysin kohtuutonta "huutoa", kun olin tehnyt erään asian toista auttaakseni hänen pyynnöstään ja tämä sitten ei mennytkään ihan putkeen, vaikka tein juuri niinkuin oli neuvottu ja minä sain sitten haukut. Erääseen kehitysehdotukseeni suhtauduttiin myös perinteisellä "ei tule onnistumaan"- mentaliteetilla.  Tämä ei nyt toki kovinkaan paljoa tilannetta ole parantanut.

 Ahdistus on ollut kova, ja syyllisyys, vihaisuus jne. Olen miettinyt, että ajoittain koin mielestäni henkistä väkivaltaa, kun E valehteli, mitätöi pahaa mieltäni ja suuttui siitä, syytti minun vammojani ja parisuhteemme ongelmista, uhkaili itsemurhalla, petti lupauksiaan, syytti minua omista mokistaan, raivosi kun olin tullut leikkauksesta, hylkäsi, hakkasi nyrkillä seinää jne. Toisaalta olinko itse henkisesti väkivaltainen? Joskus lyttäsin E:n ihan täysin, joskus suutuin ihan naurettavista asioista ja ihan ilman mitään syytä ja olin muutenkin vain ihan kamala, kaikkea en taitaa edes kehdata tänne kirjoittaa. Niin, varmasti osin olin. En tahallani, mutta kyllä toinen voi varmasti kokea käytökseni henkiseksi väkivallaksi, koinhan minäkin, vaikka olen varma, ettei E ihan loppuvaiheita lukuunottamatta useinkaan halunnut tahallaan olla minulle ilkeä, hän vain oli sellainen omien ongelmiensa vuoksi. No, tästä pohdiskelusta olen päässyt taas siihen samaan syyllistymis/olenkin läpimätä/ansaitsinkin kaiken/ei ole ihme, että E lähti - ajatuskuvioon, mikä ei nyt varsinaisesti ole ihan kauhean hyvä tässä ahdistusvaiheessa. Toki minun pitää ottaa onkeeni ja tarkastalla omia toimiani kriittisesti, jotta voisin parantaa tapani, mutta olisikohan joku toinen päivä parempi kuin se, kun ahdistaa eniten pitkiin aikoihin.

No, sitten siihen itsetuntoon. Se nyt ei varsinaisesti ole ihan kamalan korkealla, mikä nyt onkin arvattavissa. Olen saanut kotona kasvatuksen, jossa korostetaan sitä, ettei saa ylpistyä ja itseä ei saa kehua. Tämähän nyt ei varsinaisesti ole hyvä juttu ja kun kumppani oli E, jonka kotona ei sitten muuta tehtykään kuin kehuttu ja vielä vähän ylimäärin ja niin, että jos teki jotain väärää, niin sitä ei toki tarvinnut käsitellä (toki E:n varhaislapsuus oli jotain ihan muuta, mutta vanhemmalla iällä), niin arvatkaapa oliko meillä ihan kauhean helppoa näissä asioissa. Itsellähän tässä on paljon opittavaa, se, että osaan olla ylpeä myös itsestäni. Harrastusblogini oli aikanaan yksi osa tätä projektia, siellä yritin olla omista suorituksistani ylpeä, kun ääneen sanominen ei onnistu(nut). Miettikää, voitin pari vuotta sitten eräässä lajissa suomenmestaruuden ja en kehdannut olla edes siitä ylpeä! En halunnut, että sitä kerrotaan kellekään, joten esim. E:n vanhemmat ei kai sitä sitten koskaan saaneet tietää. No, vanhempani sentään lukivat blogiani eli saivat tämän voittoni selville, ja sieltä se sitten taas tuli, eli ei ainakaan onnitteluja, lähinnä naurettiin tälle saavutukselleni, olihan siellä vain muutamia osanottajia jne. Itsekin haluan kovasti vähätellä tuota, mutta hei, suomenmestaruus, yleisessä sarjassa, eikö se muka ollut hienoa? Muutenkin kyllä kotiesimerkki ei kamalasti opettanut muuta kuin nöyryyttä ja sitä, ettei nyt tarvitse liikaa innostua, esimerkiksi saatuani erään työpaikan - neljäksi vuodeksi - ja olin tietysti onneni kukkuloilla ja siitä sitten innoissani vanhemmilleni kerroin, niin vastakommentiksi sain vain 'jaa'. En toki halua syyttää kotiani kokonaan tästä, sillä minulla on ihan ollut mahdollisuus opetella kehumaan ja olemaan saavutuksista iloinen ilman kodin esimerkkiäni, mutta tokihan tämä taito vaatii minulta paljon enemmän yritystä kuin niiltä, jotka ovat kotona tällaiseen tottuneet. Tämä on todellakin yksi kehityskohtani.

Fisherin kirjassa siis on luku itsetunto. Palaan tähän myöhemmin, mutta luvussa pitää tehdä tehtäviä. Yksi on kirjoittaa lista positivisista asioista itsessä. Listassa on oltava 20 kohtaa. Ohessa on nyt listani. Moniin kohtiin haluaisin lisätä selityksiä ja jotain tarkennuksia tyyliin, olen hyvä ystävä ainakin melkein aina, paitsi silloin kun masentaa tms. mutta nyt yritän julkaista listani ilman noita tarkennuksia. Joku ei ehkä koe jokaista kohtaa myönteiseksi, mutta itse koen ja sehän on tärkeintä.

1. sinnikäs
2. tunnollinen
3. sitoutunut
4. lahjakas
5. oikeudenmukainen
6. auttavainen
7. lojaali
8. hyvään uskova
9. hyvä kuuntelija
10. päättäväinen
11. fiksu
12. kiltti
13. toimeentarttuva
14. ahkera
15. hyvä ystävä
16. hassu
17. omiin päätöksiin uskova
18. suvaitsevainen
19. myötätuntoinen
20. empaattinen

Siinä se oli, ilman selityksiä. Itsetuntoluvussa pitää myös kehua itseään. Ohessa kerronkin siis erään tekoni, josta olen ylpeä. Tein sen ihan periaattella "Tee toisille, mitä haluat ihmisten tekevän teille. " Jotta toisilla olisi parempi, mitään vastapalvelusta haluamatta. Tein sen, koska tiedän, että vaikeina aikoina pienetkin muistamiset voivat tuoda sen pienen auringonpilkahduksen, joka helpottaa sitä hetkeä. Tein sen, vaikka itsellä oli vaikeaa, vaikka ei jaksaisi, jotta muut jaksaisivat. Tein jotain sellaista, mitä minun mielestäni hyvät ihmiset tekevät. Vaikka en hakenut tällä teollani itselleni mitään, tuli siitä sittenkin hyvä mieli.

Niin, kaksi tuttuani, oikeastaan ei edes kovin hyvää, toisen olen tavannutkin vain kerran, ovat todella vaikeassa tilanteessa elämässään. Syöpä ei ole kiva juttu ja he ovat melko avoimesti kertoneet FB:ssä omasta tilanteestaan, hoidoista jne. Päätin ilahduttaa molempia ja lähetin heille molemmille tsemppiviestin. Kerroin, etten tiedä, mitä pitäisi sanoa, mutta halusin kertoa, että he ovat olleet ajatuksissani ja toivon heille paljon voimia vaikeaan ja rankkaan taisteluun.

Useimmiten jättäisin tällaiset viestit lähettämättä, miettisin, etten tunne tarpeeksi hyvin jne, mutta nyt muistin, että varmasti kukaan ei pahastu, jos vähän vähemmän tuttu tsemppaa. Ja sen minä muuten osaan aika hyvin, tsempata vaikeuksissa. E:täkin tsemppasin työjutuissa ja kun hän oli ihan maassa jostain valoin uskoa häneen. Muistan vieläkin, kun tsemppasin suhteemme alkuaikoina E:tä eräässä yhteisessä harjoituksessamme, kun hän ei olisi jaksanut. Myöhemmin hän kertoi, että se oli tuntunut tosi hyvältä! En siis ollut hänelle vain paha. E ei oikein osannut tätä vaikeuksissa tsemppaamista, vammojeni kuntoutuksessakaan en muista saaneeni häneltä kertaakaan tsemppausta, en myöskään, kun töissä oli vaikeaa, hain töitä tms. Sitä olisin kovasti häneltä kaivannut, mutta en saanut. Toisaalta, en ole hänelle siitä vihainen, hän ei vain osannut. Hänen kotonaan vaikeudet unohdettiin, ei niissä tsempattu. Niin, kotitaustamme antoivat aika erilaiset eväät tärkeiden taitojen oppimiseen. Mutta minä voin vielä oppia itseni ja muiden kehumisen taidon, sillä kyllä, sen minä haluan oppia - sopivassa määrin toki.

Kuin minun kynästäni

Tämän blogin http://vaahterapuu.livejournal.com/ kirjoittajan kaksi viimeisintä tekstiä on kuin minun kynästäni, erotuksena nyt toki viimeisimmän kirjoituksen viimeisin lause ja edellisestä se, että E ei toiminut ystävällisesti ollenkaan. Muuten kirjoittaja, jonka tarina on hyvin samankaltainen omani kanssa, kuvailee tunteitaan ja olotilojaan, jotka ovat täysin samanlaiset omieni kanssa. Miksi tämä kipu ei hellitä?

Epäreiluus

Tällä viikolla oli taas aika ahdistavia hetkiä. Saimme yhden tarjouksen asunnosta ja teimme vastatarjouksen, mutta siihen se jäi, ostajakandidaattien maksimihinta kun oli käytännössä tuo heidän ensimmäinen tarjouksensa joka oli miltei 15% pyyntihinnastamme mikä edelleen tarkoittaa, että olisin jäänyt tappiolle ja paljon. Voittoahan ei ole tarkoitus tehdä, mutta en aio E:n vuoksi kärsiä vielä vararikkoakin, joten tappiota ei kovin paljoa saisi tulla, kun nuo välityspalkkiotkin ovat melkoisen suuria. Ahdistus tuli kuitenkin pahasti pintaan tämän tarjouksen myötä, vaikka onneksi laantuikin pian ja toivo siitä, että asunto voisi mennä kaupaksi oli jopa hetken ihan oikea.

Keskiviikkona eksyin eräälle harrastusfoorumille, jossa en ollut käynyt varmaan puoleen vuoteen, en siis ole halunnut lukea sitä vammojeni vuoksi edes ennen eroamme, kun en voi itse harrastaa. Nyt kuitenkin koin olevani sen verran tasapainossa, että pystyisin lukea sieltä mielenkiintoisia ketjuja hajoamatta ja vaikka ehkä jopa jokin E:n kirjoittama postaus olisi siellä. Vähänpä tiesin. Menin lukemaan erästä ketjua ja mitä siellä olikaan! Tuloksia muutamasta kisasta, joissa E oli ollut. Tämä oli vielä ihan OK, mutta sitten, kukapa siellä toisessa kisassa oli ollut mukana. No H! Siis toinen nainen! Tässä vaiheessa olin aivan tuskassa sillä tämä H ei todellakaan harrastanut ko. lajia vielä pari kuukautta sitten. Löytyipä foorumilta kuvakin ja siellähän hän oli kisassa, E:n äidiltä ja E:ltä lainatuilla harrastusvälineillä,. Siitä se epäreiluuden, vihan ja katkeruuden tunne taas tuli. H on siis jo ihan kivasti osana E:n perhettä, minun paikallani pari viikkoa sen jälkeen kun E:n äiti oli vielä pahoillaan siitä mitä minulle oli tehty. Ja mitä E saa: sen harrastuskumppanin, mitä niin minustakin halusi. Ja minä en voi edes harrastaa.

E saa kaiken, hänellä on uusi koti, uusi nainen, joka on nyt myös harrastuskumppani, ystävät, joiden mielestä on ihan ok se, mitä minulle teki, harrastus jatkuu, ihanaa elämää, ex myy asunnon, hänen ei tarvitse vaivautua tekemään mitään.

Mitä minä saan, itken täällä kotona,  joka ei ole koti, joka ahdistaa, petettynä, jätettynä, rikkiolevana, katkerana, vihaisena, sairaana. Minä yritin koko syksyn rakentaa E:hen luottamusta, vaikka hän valehteli minulle niin paljon, vähätteli pahaa mieltäni ja syytti minua siitä, kun en voinut luottaa häneen, kun hän oli jälleen kerran pettänyt lupauksensa. Yritin, epäonnistuin ja yritin taas. Ja mitä E tekee, flirttailee jo silloin kaikkien silmien alla avoimesti FB:ssä tämän naisen kanssa, pettää lisää lupauksia, on inhottava. Sanoo minulle, että minun pitää sitoutua tähän suhteeseen, jos otamme koiran ja aloittaa kuukausi tämän jälkeen tapailla oikeastikin tätä naista. Minä kestin sen, kun minulle kerrottiin, että olen vääränlainen, minua ei kehtaa esitellä muille, minua sai haukkua riidoissa ämmäksi ja huoraksi, haistatella. Minun itsetuntoni nuijittiin maan rakoon.

En halua enää E:tä takaisin, mutta pitääkö kaiken olla näin epäreilua? Miksi pettäjä saa olla onnellinen ja petetty joutuu kärsimään? Miksei E:n tarvitse ottaa vastuuta mistään? Tiedän, että elämä ei ole reilua, mutta ei se auta, tämä tuntuu vain ja ainoastaan kovin väärältä.

Voiko minua rakastaa?

Otsikon mukainen kysymys on varmasti pyörinyt ihan jokaisen useimman jätetyn (ja/tai) petetyn mielessä. Niin ja tehtäköön selväksi, että nyt puhutaan siis siitä rakkauslaulujen rakkaudesta, ei vanhemman ja lapsen, ystävien tms. välisestä rakkaudesta. Tänään on tuo kysymys taas ollut ajatuksissani enemmän kuin pitkään aikaan.

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin en oikeastaan ole ihan varma, että rakastiko E minua koskaan. Juu, kyllä hän sanoi rakastavansa, mutta toisaalta hän nyt sanoi moniakin asioita, mitä ei tarkoittanut. Sitäpaitsi omien sanojensa mukaan hän ei rakastanut minua enää syksyllä, vaikka joskus kyllä silloinkin sanoi rakastavansa. Tiedän, että E oli minuun rakastunut. Tiedän, että E oli minuun hullaantunut. Näistä minulla ei ole mitään epäselvää, enkä epäile noita hetkeäkään, mutta rakastiko, sitä en oikeasti tiedä. Kun ennen eroa puhuimme onnellisuudesta ja sen puutteesta, niin E sanoi, että hänen mielestään parisuhteessa voi olla pakahtunen onnellinen koko ajan. Itse en ole samaa mieltä ja jotenkin koen, että vain rakastuneena voi olla parisuhteessa pakahtuneen onnellinen taukoamatta. Tämän vuoksi jotenkin olen ajatellut, että E sekoitti rakastumisen ja rakastamisen keskenään ja siksi en ole varma siitä, rakastiko hän oikeasti minua. Tämän vuoksi en myöskään tiedä, voiko minua rakastaa.  Ennen E:tä ei ollut pitkään aikaan ketään ja L:n ajoista olen muuttunut aikas lailla. Lisäksi tiedän, että osaan olla ja olenkin aika hankala ihminen (kysykää E:ltä, kuinka hankala, jakakaa kahdella ja ollaan ehkä aika lähellä totuutta). Voiko sellaista rakastaa? Niin, mutta eikö rakkaus ole sitä, että pitää toisesta tämän vioista huolimatta, joten eikö silloin minuakin voi rakastaa.

Ero ja E:n toimet siinä ovat saaneet tietysti itsetuntooni melkoisen kolauksen ja aika usein pidän itseäni kaikkea muuta kuin rakastettavana. Olen itselleni melkoisen ankara ihminen ja jos (kun) epäonnistun, on tuota helppo pitää merkkinä siitä, että minua ei voi rakastaa, enkä kenenkään rakkautta ansaitsekaan. Mutta eihän rakkautta kuulukaan ansaita? En halua, että kukaan rakastaisi minua tekojeni vuoksi vaan ihan pyyteettömästi. Sitä E ei ainakaan tehnyt. Siksi on hyvä, että suhteemme loppui. Tavallaanhan E teki minulle palveluksen jättämällä minut (mutta edelleenkään en voi hyväksyä tapaa, miten se tehtiin, koska se satuttaa minua edelleen kovin paljon, se on ajanut minut suurensuureen ahdistukseen, joka on saanut minut välillä käyttäytymään aivan hirveällä tavalla). En voinut E:n kanssa suhteessa hyvin, eikä E myöskään voinut kanssani hyvin. Uskon, että monet ongelmamme olisimme voineet selvittää, jos se olisi ollut molempien tahtotila ja jos molemmat olisivat toisen syyttelyn sijaan menneet itseensä.

Mikään ei kuitenkaan olisi auttanut, jos E ei olisi voinut rakastaa minua, eikä hän ehkä voinut. Miten voi rakastaa jotakuta, jonka ei usko haluavan itselleen hyvää? Sillä sitähän E välillä kuvitteli, hänen aivoissaan pyöri levy, joka soitti samaa ajatusta uudestaan ja uudestaan ja se ajatus oli, että minä en halua, enkä anna hänen harrastaa rakasta harrastustaan. Ymmärrän tämän vielä jotenkin silloin, kun en kannustanut häntä, kun olin vihainen hänen tullessaan lenkiltä kotiin, kun hän sanoi harrastuksen olevan tärkeämpi kuin minun käteni tervehtyminen ja minä suutuin tästä tms, mutta sitä en pysty ymmärtää, miten hänen aivonsa käänsivät tuon ajatuksen päälle silloinkin, kun yritin patistaa häntä lenkille tai lähetin hänelle kisoihin tsemppiviestejä. Olin asian kanssa melkoisen neuvoton, ja niin kai oli E:kin. Ainakin hän sanoi puhuneensa asiasta terapiassa monta monituista kertaa, mutta eipä ollut auttanut. Mutta voiko tuollaisten ajatusten kanssa rakastaa minua? Ja ei kai se tarkoita, että jos E ei rakastanut minua, niin kukaan ei voisi rakastaa minua. Aikamoiseen solmuun saan kuitenkin itseni ajattelemalla sitä, että jos olisin parempi, jos olisin saanut E:n aivot uskomaan, että minusta oli hyvä, että hänellä oli se oma harrastuksensa jne. hän olisi voinut rakastaa minua. Vielä enemmän saan aivoni solmuun miettimällä sitä, miksi käyttäydyin kuin käyttäydyin ja sanoin, mitä sanoin, sen kerran (tai kaksi, en muista enää tarkasti), joista E:n ajatus oli lähtöisin. Mietin, eikö minulla muka ollut vaihtoehtoja silloin, miksi ihmeessä sanoin niin jne. Tavallaan tiedän, että silloin ei ollut oikeastaan vaihtoehtoja, koska minua ahdisti aivan älyttömästi, masensi vielä älyttömämmin ja tuskastutti järjettömästi. Noillahan ei ollut mitään tekemistä lopulta sen kanssa, mitä E teki ja mitä ei tehnyt vaan sen kanssa, että itse en voinut, enkä pystynyt tekemään mitään. Tätä E ei pystynyt käsittämään koskaan, ja se oli toki hänen oikeutensa. Minä kuitenkin kärsin siitä (kuten myös E, sitä en vähättele hänen ajatuksiaan yhtään) loppusuhteemme ajan ja yhä edelleen. Sitä, etten saanut koskaan E:ltä anteeksi. Jotenkin minun pitäisi nyt antaa tämä itselleni anteeksi, koska se on parasta, mitä minulle on tarjolla, E:ltä en saa enää mitään.

Miksi ihmeessä mietin vieläkin, rakastiko E minua, ja miksi hän ei ehkä rakastanut. Jollakin vimmalla haluan kai todistaa, että minussa ei ole niin suurta vikaa, että minua ei voisi rakastaa. Järki sanoo, että näin on, mutta tunne tuntuu monessakin asiassa raahautuvan aika lailla jälkijunassa. Toivon, että se pääsee joskus kuitenkin tälle matkalle mukaan, sille, jossa minuakin voi rakastaa. Yksi askel tähän suuntaan on kai se, että alan hyväksymään ja rakastamaan ihan itse itseäni. Alan hyväksymään myös itse ne omat huonot puoleni ja sen, että minäkään en voi olla täydellinen, vaikka kuinka niin toivoisin. Sitten kai minuakin voi rakastaa.

Kiltteys

Jos viime kirjoituksessa olin sitä mieltä, että eteenpäin en olisi oikein tässä erossa päässyt, niin nyt olen eri mieltä. Vaikka vappuaattoinen E:n soittama puhelu (ihan siis kaksi minuuttia liittyen yhteen laskuun ja asiallisesti hoitui) pistikin ihan älyttömän ahdistuksen päälle, on tässä nyt sentään reilussa kolmessa kuukaudessa saatu vähän jo perspektiiviä asiaan. Lisäksi olen vihdoin päässyt sellaiseen elämänvaiheeseen, että joskus jotkut asiat ärsyttävät enemmän kuin ero. Ja tänään pääsin kunnon itsesäälivaiheeseen: "en löydä ikinä ketään". Eihän tuo nyt niin kivalta kuulosta, mutta mielestäni se ajatus, että ylipäänsä sillä on väliä, löydänkö jonkun, vai en, on edistystä.

Olen lukenut tässä eroon liittyen monia erokirjoja. Niissä on vielä toki paljon käsiteltäviä asioita, mutta olen myös siirtynyt jo hieman laajempialaisiin kirjoihin, eli elämäntaito-oppaisiin. Luin kirjan "Kiltteydestä kipeät", joka on joskus ollut mielessä ihan ennen eroakin. Miksi sitten niin? Koska olen kiltti - ainakin osittain ja en ihan kaikilta osin niin, että olisin asiaan tyytyväinen. Reilut pari vuotta sitten olleen masennuskauteni yhteydessä puhuttiin paljon "Kiltin tytön syndroomasta". Toisaalta myös olen aina sanonut, että minun mieheni pitää olla kiltti. Nyt ehkä moni blogiani lukenut ajattelee, että miksi ihmeessä olin sitten E:n kanssa? No, vaikka E tekin minulle inhottavasti ja hänen käyttäytymisensä eron jälkeen on ollut kaukana kiltistä (no niin on minunkin!), niin kyllä hän oli monelta osin kiltti, ikävä kyllä hän(kään) ei ollut oikealla tavalla kiltti.

Kirjaa lukiessani tajusin muutaman asian parisuhteestamme sekä minusta ja E:stä. Kirjassa oli myös melko kattava lista kiltteyden kivuista, ja ne oli ryhmitelty erilaisiin kategorioihin. Silmiinpistävää oli, että tunnistin kategorioista selvästi minuun sopivat, mutta myös selvästi E:hen sopivat. Hassua oli, että kategoriamme olivat erilliset ja asiaa tarkalleen mietittynä meistä molemmat oppivat käyttämään toisen kiltteyskategorioita hyväkseen! Myönnän ainakin itse käyttäneeni joskus ihan tyynesti hyväkseni sitä, että E:lle äärimmäisen tärkeää oli miellyttää toista. Toisaalta E käytti vastaavasti hyväkseen minun syyllistymistaipumusta: kun hän oli tehnyt jotain väärää, mistä suutuin, hän pystyi syyllistämään minut suuttumisestani ja E:n tekemä vääryys, esimerkiksi vale, pystyttiin sivuuttamaan ja keskittyä minun suuttumiseeni. Oltiinpa me hyviä! Eihän tämän näin pitäisi mennä parisuhteessa, että toisen heikkoja kohtia käytetään häikäilemättä hyväksi. Mutta hetkinen, jos olimme kerran kilttejä, niin eihän kiltit ihmiset tee näin!! Tuo ei varsinaisesti pidä paikkaansa, jos ihminen on kiltti vastoin omaa tahtoaan, hän saattaa toimia melkoisen inhottavasti ja taustalla on monia huonoja tunteita, kuten kateutta, ylemmyydentunnetta jne.

Kirjan avulla löysin itseni kipupisteitä, hankalimpia itselleni ovat selvästi riittämättömyys ja kelpaamattomuus, peitetyt tunteet ja yksinäisyys. Nämä monet liittyvät toisiinsa ja kumpuavat paljon esimerkiksi lapsuudesta. Enhän esimerkiksi koskaan saanut kiitosta kotona, vaikka olin ns. kympin tyttö: ainoa kerta kun kommenttiani arvosanoistani sain, oli se yksi kerta kun todistuksessani oli yksi numero seitsemän. Minulle tehtiin selväksi, että sellaisia ei sitten tarvitse enää kotiin tuoda - vaikka sisaruksteni todistuksissa oli kyllä niitä huonompiakin numeroita, ei minulta sellaista suvaittu. Kipupisteisiini liittyy myös pelkoni hylkäämisestä ja siitä, etten ole toiselle tärkeä, mikä oli parisuhteessamme minulle ihan kamala ajatus ja monet E:n tekemiset vahvistivat tätä tunnetta. Toisaalta monet minun tekemiseni vahvistivat varmasti hänen kipujaan, mitä ne sitten pohjimmiltaan olivat. Sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että E:n kiltteyskipuja ovat miellyttäminen, tahdottomuus, epäaitous, eittömyys, väsyminen ja avoimuuden puute. Näitä minä varmasti omalla käytökselläni vahvistin. Tiedän toki, että ei ainoastaan E vahvistanut minun ongelmiani, ja en minä E:n. Kyllä esimerkiksi E:n eräs ystävä vaihtoi aika usein E:n kanssa tapaamisaikaansa viime tipassa, mutta taas E ei uskaltanut tätä tehdä vaan perui mieluummin lääkäriaikansa.

Kiltti voi siis olla monella tapaa ja aina se ei ole hyvä asia. Oma kiltteyteni saa minut helposti taustalla vihaiseksi tai katkeraksi, tunne asioiden epäreiluudesta ei ole mitenkään vieras asia minulle. Toisaalta olen alkanut ymmärtää ja tunnistaa ns.väärää kiltteyttäni ja vuosien varrella olen päässyt monista ns. kiltteysongelmistani eroon. Kymmenisen vuotta sitten aloin tekemään päätöksiä elämästäni niin kuin halusin, kuuntelematta muita, vaikka moni tiesi hyvin, mikä minulle on muka parhaaksi. Useimmat noista elämän päätöksistäni ovat olleet mielestäni täysin oikeita vaikka tie ei ole aina ollutkaan helppo. Toivon, että pääsen edes hieman eroon muistakin väärän kiltteyden aiheuttamista käytösmalleista. Toisaalta, kuten kirjakin neuvoo, en aio alkaa tuhmaksi! Olen mielestäni oikeudenmukainen, luotettava ja rehellinen ihminen ja näistä ominaisuuksistani olen ihan oikeastikin ylpeä itsessäni (uskokaan pois, aika vähän osaan olla itsestäni ylpeä, joten se, että sanon näin, on tosi iso juttu). Näistä en aio myöskään luopua, vaan aion jatkaa kiltteyttäni näiltä osin.

Parisuhteeni E:n kanssa opetti minulle asioita, mihin kiltteyttään en ihmisenä aio suostua. En aio enää suostua siihen, että minulle valehdellaan niin paljon kuin E valehteli (vaikka osa hänen valheistaan liittyikin paljolti siihen, että hän oli kiltti, eli miellytti minua). En suostu enää siihen, että minua syyllistetään kuten E syyllisti. Vihonviimeinen juttu, mihin suostun enää on itsemurhalla uhkailu. Jos joku vielä tekee tätä, aion kyllä pitää huolta, että ko. henkilö lähtee kanssani psykiatriseen päivystykseen. E:hän käytti tuota viimeisenä keinona minun ollessani hankala. Joka kerta tietysti huolestuin äärimmäisesti ja halusin, että mennään hakemaan E:lle apua, mutta eipä hän sitä sitten halunnutkaan ja teki ehdottoman selväksi, etten saa kenellekään tästä puhua ja apua ei haeta. En aio myöskään suostua enää siihen puhumattomuuteen, mitä meillä E:n puolelta varsinkin oli, mutta mihin myös itse luisuin. Edelleen haluan kiltin miehen, mutta toivomusta on nyt hieman päivitetty. Haluan oikealla tavalla kiltin miehen - kai sellaisiakin on olemassa?