Lisää pelkoa

Edellisessä postauksessa jo kerroinkin, kuinka pelkään kesää, naistenpäivää, ... Vappua en pelkää, koska jo etukäteen oli tiedossa, että silloin olen yksin, koska E on silloin urheilumatkalla, jonne minä en taaskaan päässyt, kun ei tästä minun kehostani oikein ole mihinkään järkevään. Surun paikka sekin. Entä juhannus. Tai joulu. Tai itsenäisyyspäivä, jolloin ystäväni järjestää gaalaillallisen. Nyt sinne on mentävä yksin. Järjestettävä jostain kyyti ja säädettävä asioita. Ei jaksaisi. Ahdistaa jo etukäteen, minulle ei ole paria, minä olen yksin. Minä olen nyt sinkku. Huh. Ensimmäinen kerta kun sen sanon. Vaikka en vieläkään käsitä sitä. En minä ole sinkku, minä en ole mitään. Sinkut ovat vapaita aloittamaan seurustelun, minä en ole. En todellakaan, en vielä pitkään aikaan. En aio päästä vielä tästä yli, vaikka E:n mukaan minun pitäisi. Minulla on oikeus surra! Enkä ole vielä oppinut riittävästi, en vielä tämän eron kokoista määrää.

Mitä tapahtuu ensi jouluna? Minun on mentävä vanhemmilleni taas. Muututtava taas lapseksi ja mentävä viettämään joulua, jota en halua viettää. E:n kanssa oli mukavaa olla sielläkin, nyt minä olen siellä yksin. Ei ketään, joka ajattelisi juuri minua. Ei ketään, kenen kanssa katsella tähdenlentoja, niinkuin ensimmäisenä joulunamme. Toisen joulun vietimme omassa kodissamme kaksistaan. Laitoimme paikat kuntoon, oli ruoat ja kuusi. E oli silloin jo masentunut, hän oli surullinen jo silloin. Muistan lähinnä sen. Olin surullinen, että E ei jaksanut nauttia joulusta kanssani, kun kaikki oli mielestäni hyvin, vaikka käteni oli silloin kipeä kuin mikä.  En saa koskaan tietää, miksi E oli surullinen. Ja voi kun olisin halunnut auttaa häntä! Mutta hän ei antanut minun auttaa häntä, lohduttaa häntä. Kolmas joulumme. Niin, silloin E oli jo mennyt ja minä aistin sen. Olimme molemmat surullisia. Vietimme aaton E:n vanhempien luona osaksi (he asuvat ihan lähellä), kävelimme sinne ja takaisin. E pelasi muut ajat tietokonepelejä, minä kävin kirkossa. Söimme iltapalaksi mozzarellatikkuja ja jalopenopopperseja, kunnon jouluruokaa. Ja minä kun luulin, että hänellä oli kanssani hauskaa. Ehkä hän oli kirkossa ollessani tekstaillut jo sen toisen kanssa. En tiedä. No, viikon päästä hän jo jätti minut ensimmäisen kerran.

Kaikki, joille kerron erosta, kysyvät melkein heti, kuinka kauan olimme yhdessä. Oliko lapsia? 2,5v ei ollut. Tuntuu, että tunnen väärin. Ei noin lyhyt suhde voi olla niin merkityksellinen, ja kun ei ole lapsia, on kaikki helpompaa. Tottakai on. Helpompaa. Ei ole pakko jaksaa, voi soittaa auttavaan puhelimeen kun haluaa, ei silloin kun lapsille käy. Mutta kun ei ole pakko jaksaa, voi myös liian helposti romahtaa, ei minulla ole ketään, ei edes sitä lasta, joka tarvitsisi ja rakastaisi minua. En voi kuunnella pimeässä toisen ihmisen hengityksen ääntä. On vain minun hengitykseni. Ja se on raskas. Eikä minun enää tarvitse siivota toisen sotkuja, en saa tuntea itseäni tarpeelliseksi. Kukaan ei sytytä minulle kutsuvaa valoa. Sytytän itselleni kynttilöitä ja toivon, että ne kutsuisivat, mutta eivät ne kutsu. Vielä. Kun löydän itseni, niin ehkä sitten ne taas kutsuvat. Minä toivon niin. Ja vaikka se oli 2,5v, niin sen piti olla 52,5v, kunnes kuolema meidät erottaa. 

Tänään tajusin, etten tehnyt tarpeeksi töitä meidän eteen. Luulin, että kun kävimme pariterapiassa ja minä hommasin meidät sinne, niin olin tehnyt itse paljon enemmän kuin E. E ei ehkä tehnyt paljoa, mutta mitä sitten. Minä olen itse vastuussa onnellisuudestani, ja jotta olisin ollut onnellinen, olisin voinut tehdä suhteemme eteen enemmän töitä. Mutta entä kun minä olin tyytyväinen arkeemme? E ei ollut, sille olisin kai voinut jotain yrittää tehdä. En tiedä mitä. Ainakin sanoa useammin, että rakastan. Halannut ja silittänyt tukkaa, muistellut yhteisiä muistoja. En tiedä, olisiko se auttanut. Ei kai. Ja halusinko minä sitä? Halusinko minä elää sen miehen kanssa, joka petti lupauksensa niin usein? En tiedä. Halusinko minä tottua siihen, että hän ei pitänyt lupauksiaan? En. Se oli minulle tärkeä asia. Haluan, että jos joku lupaa jotain, niin hän pitää sen, tai ainakin yrittää kaikkensa, että voisi pitää sen. E ei ollut sellainen ihminen, hänen lupaustensa rajat venyivät suuntaan ja toiseen. Ja sitten hän syytti minua siitä, etten luota. Ei, en luottanut. Mutta miksi minun olisi pitänyt luottaa, jos toinen ei pitänyt mitä lupasi? On asioita, joissa voin joustaa ja asioita, joissa en halua joustaa, vaikka voisin. Tuohon asiaan jo totuin, E:n valehteluun ja lupaustenrikkomiseen, mutta halusinko minä sitä halusinko olla tottunut. En.

Loppupäiväni ei mennyt kehuttavasti. Asunto on nyt myynnissä. Kuvat kotoani on kaikkien nähtävillä. Itkin solkenaan. Kaikki menee yhä nopeammin kohti viimeistä niittiä, avainten luovutusta. Kotimatka meni vihan vallassa. Miksi en saa E:ltä selityksiä, miksi hän ei suostu puhumaan kanssani. Miten oppisin hyväksymään, en tiedä.

Edellinen ex ja tulevaisuustuskaa

Hän on L. Siis edellinen pitkä suhteeni. Emme asuneet koskaan yhdessä, mutta seurustelimme tietysti vakavasti. Siitä on jo kymmenen vuotta kun ensimmäisen kerran kävimme lenkillä. Niin, lenkillä tapasin L:n, lenkillä tapasin E:n. Tai tapasin kai E:n ensimmäisen kerran uimahallissa treeneissä, mutta lenkillä oikeasti juttelimme ensimmäisen kerran. Lenkit ovat kai minun kohtaloni :)

Niin, miksi kirjoitan tänne nyt ex-ex:stä. Koska haluaisin, että asiat saisivat E:n kanssa samanlaisen tolan ajan saatossa kuin L:n kanssa. L:n kanssa erosimme tosin yhteistuumin ja sen jälkeen molemmilla oli ikävä, skypessä puhuimme, mutta molemmat ymmärsivät, että paluuta ei ole. E:n kanssahan näin ei mennyt, minulle ilmoitettiin erosta ja en mielestäni saanut jauhaa siitä E:n kanssa tarpeeksi. Puhuessamme E ilmoitti joko, että häntä väsyttää, hän menee nyt nukkumaan tai että hän lähtee nyt, kello on jo xx, oli luvannut olla siihen. Itsestä tuntui, etten saanut käydä E:n kanssa asioita tarpeeksi läpi, E ei halunnut antaa aikaansa minulle, ei kokenut sitä tärkeäksi itselleenkään. Siksi ja toki myös toisen naisen vuoksi tämä on niin paljon vaikeampaa kuin silloin L:n kanssa. Toki silloin emme asuneet yhdessä, toinen ei halunnut tuhota yhteisiä valokuvia (ainakaan heti!!) ja muutenkin asiat sujuivat niin kovin paljon sivistyneemmin. Siinä erossa ei ollut mitään likaista, minulle tuli ikävä hänen ystäviään ja perhettään, mutta muuten hyväksyin asian, sen piti mennäkin niin.

L löysi hyvin pian (~2kk) itselleen uuden rakkauden. Ensin tuntui vähän pahalta ja toivoin, että he epäonnistuisivat, mutta hieman myöhemmin en enää ajatellut niin. Törmäsin L:n pari kertaa punttisalilla muutama vuosi myöhemmin ja hän vaikutti onnelliselta. Olin iloinen hänen puolestaan.

Sitten tapasin hänet ehkä viimeistä kertaa, taas punttisalilla. Hänelle oli juuri syntynyt tytär. Hänestä huokui onni. Itselläni sisässä puraisi pieni surun siemen, ei siitä, että hän oli onnellinen, vaan siitä, että minulla ei ollut ketään. Muistan eropuheestamme ainoastaan sen, kun minä sanoin hänelle, että hän löytää pian uuden ja hän sanoi minulle vastaavaa (kun molemmat olivat miettineet, ettemme löydä koskaan ketään). Jollakin ihmeellisellä tavalla mietin, että minä olin sentään siinä oikeassa, hän löytää helposti, minä en. No, minä löysin viiden vuoden päästä E:n ja totesin, että tämä riittää, tämä on tässä. Tämä on oikein. Ei se sitten ollut oikein, ei se ollut siinä. Minä en ollut E:n oikea, hän ei antanut minun olla. Tällä hetkellä ajattelen, että halusin olla hänen oikeansa, mutta välillä jo muistan ne hetket, jolloin itsekin mietin, että ei tästä mitään tule. Jouluna mietin, että tämä on viimeinen joulumme yhdessä, syksyllä eräissä häissä mietin, etten voi koskaan mennä E:n kanssa naimisiin. Silti toivoin, että olisin ollut väärässä noissa asioissa, mutta teinkö sen eteen riittävästi töitä. En tehnyt. Tekikö E? Ei tehnyt. Silti en ollut valmis eroon. Ja siksi olen niin rikki.

Joskus L tulee vielä mieleen. Harvoin. Silloin olen vain iloinen, että hänellä on kai hyvin. On toinen tytär ja vaimo. Muuta en hänestä tiedä, mutta toivon, että hän saisi elää hyvän loppuelämän ilman isompia kolhuja, hän ansaitsee sen, hän on hyvä ihminen. Ja niin, muistan hymyillen sitä, kun hän meni keittiössäni jääkaapin taakse piiloon leikkimään murmelia. Muistan sen ja myös sen, kun olimme siellä lenkillä yhdessä. Nuo kaksi muistoa saavat minut iloiseksi. Sain elää ne hetket  hänen kanssaan. Nyt jo muitakin muistoja tulee mieleen, mutta ne kaikki ovat hyviä. En edes muista, miksi erosimme, en muista ongelmiamme, muistan vain iloiset asiat.

Toivoisin, että tämä menisi E:n kanssa myös noin, ajan kanssa siis. Törmäisin häneen joskus, juttelisimme hetken, olisin iloinen, ja hänellä menisi hyvin. Ja jatkaisin elämääni tyytyväisenä, muistellen meidän elämämme hyviä hetkiä ja jatkaisin eteenpäin. Muistelisin niitä hetkiä, jotka ovat menneisyyttä, mutta jotka ovat tuoneet osaltaan minut siihen hetkeen. Enkä halua muistaa riitoja, erimielisyyttä ja pahoja asioita. Haluan muistaa ne vielä nyt. Haluan oppia niistä, haluan kasvaa niistä. Mutta lopulta haluan unohtaa ne. Haluan muistaa E:stä ja K:stä ne kivat jutut ja olla kantamatta hänelle kaunaa, kenen kanssa hän sitten elämänsä viettääkään. Jos se on se toinen nainen, niin anteeksianto tulee olemaan todella vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta. Mutta toivon, että onnistuisin siinä, oman itseni takia. Sillä minä olen minulle nyt tärkein. Minä olen nyt se, joka pitää minusta huolta, ei kukaan muu.

Osin tämä päivä on ollut seesteinen. Ajatus karkailee töissä, mutta olen selvinnyt. Suru ja ikävä kuitenkin iskivät salilla. Töissämme on salivuoro viereisessä rakennuksessa, jossa on myös se paikka, missä E ja se toinen nainen kävivät yhdessä harrastamassa. Jos he olisivat siellä harrastamassa, näkisin heidät matkalla salille. Joka kerta siitä ohi mennessäni olen katsonut, ovatko he siellä. Mitä tekisin, jos olisivat, toivottavasti en mitään. Jonain päivänä luultavasti törmään heihin. Jos siis ovat yhdessä. Ehkä se tapahtuu tuolla, ehkä matkalla töistä kotiin, ehkä pääsen vielä itse kisaamaan ja törmään heihin kisoissa. En tiedä, miten kestän sen.

Itku tuli myös, kun mietin kesää. Minulla olisi vihdoin kunnollinen kesäloma ja sitten minulla ei olekaan ketään, kenen kanssa viettää se. En tiedä, kenen kanssa lähtisin reissuun, en tiedä minne. Ei minulla ole sinkkuystäviä! Mitä teen niillä kaikilla lomilla? En todellakaan tiedä. En halua pitää lomaa! Miksi nyt on lomaa, en halua! Lomaa ennen on kuitenkin kestettävä ensi viikon lauantai. Naistenpäivä. E toi aina kukkia. E toi muutenkin kukkia joskus. Hän oli kiltti. Kukaan ei tuo minulle enää kukkia. Lauantaina menen myös vanhemmilleni. Sinne, missä kaikki loppui. Sitä seuraavana lauantaina meidän piti mennä E:n ystävien kanssa syömään erääseen hienoon ravintolaan. E järjesti sen pyytämättä! (no, jätti kysymättä, sopiiko minulle, mikä hieman oli outoa, mutta järjesti silti!). Menevätkö he nyt sinne, minut on vain korvannut se toinen, ei, niin ei saa olla, se oli minun ravintolailtani! Sitä seuraavana perjantaina meidän piti mennä ruokakurssille yhdessä. En ole vielä päättänyt, menenkö, pystynkö menemään. Yksin sinnekin on mentävä. Tiedän, että E ei tule, joten siitä ei ole paniikkia. Ei häntä huvita se kurssi enää. Vaikka hän itse sanoi, että haluaa mennä kanssani ja harmistui, kun missattiin ilmoittautuminen ensin, niin siltä myöhemmin hän ei enää halunnutkaan. Tulevaisuus on tällä hetkellä minulle kovin pelottava asia. Tallensin välittäjän ottamat kuvat kodista muistokansioon. On ainakin muistot siitä niin kovin täydellisestä kodista, kun se joskus on myyty.

Oivalluksia, kehityskohteita ja kiitollisuutta

Eilisen suurin saavutus oli, kun en viestittänyt mitään siivouksesta tai välittäjästä. Ylpeys onnistumisesta mureni pian, kun E kysyi skypessä, miten siivous meni. No, kerroin ja kerroin muutakin. Ruikutin, pyysin vastaamaan. Ei vastannut, ahdistuin, lähetin tekstiviestin, pyysin, että puhuttaisiin vielä joskus, vastasi, että pitää sopia aika, ruikutin lisää, pyysin kertomaan, mitä siellä pikkujouluissa 19.12 tapahtui, silloin kun hän muuttui täysin. Kieltäytyi puhumasta, mitään ei tapahtunut. Ruikutin lisää, vastasi, ettei aio puhua, puhu jollekin muulle. Ruikutin ja ruikutin. Ja en saanut vastausta. Ahdistuin. Sitten pyysin anteeksi, pyysin, että kuittaa, lupasin lopettaa. Kuittasi ja lopetin. Minä pidin lupaukseni, hän ei. Tuttu kaava. Häpesin itseäni. Häpesin suunnattomasti. Kunnes tajusin. Niin, minulla on oikeus kysyä. Hänellä on oikeus olla vastaamatta, mutta minulla on oikeus kysyä, kun haluan tietää. En saa koskaan tietää, mutta kysyin. Minä en päättänyt, etten saa tietää, minä ainakin kysyin.

Lainasin myös lisää kirjoja aiheeseen liittyen. "Sata neuvoa ja vinkkiä parisuhteen päättyessä." Muutama kolahti kunnolla:

"Toinen ihminen ei ehkä tehnyt sinua onnelliseksi. Toinen ei tee sinua myöskään onnettomaksi."

- Niin, ei se ollut minun vastuullani, E:n onnellisuus, mutta ei myöskään se, jos hän oli onneton. Se ei johtunut vain minusta, vaan myös hänestä. Minä koin itseni riittävän onnelliseksi hänen kanssaan riittävän usein, hän ei. Mutta se ei ollut minun vikani. Minun vastuullani ei ollut, että hän ei puhunut, minun vastuullani ei ole hänen eron jälkeinen käytöksensä, minun vastuullani ei ollut koko parisuhteemme. Jos hän ei halunnut kertoa ongelmistamme edes pariterapiassa, missä hänellä oli siihen mahdollisuus niin se oli hänen valintansa. En myöskään voi antaa hänen pilata elämääni. Se ei ole hänen oikeutensa. Tämä on minun elämäni. Hänen oikeutensa ei ole myöskään päättää, kuinka kauan suren. Hän kirjoitti tänään tekstarissa, että minunkin pitäisi päästä jo eteenpäin. Ei hän sitä päätä! Minä saan surra niin kauan kuin suren ja hänen on se kestettävä. Hän sen surun aiheutti ja jos olen surullinen, kun hän ottaa minuun yhteyttä, niin näin voi tapahtua. Se on minun oikeuteni. En häpeä enää päivän tapahtumia. Olen oikeammin ylpeä, että kysyin. Eipähän jää harmittamaan, etten kysynyt koskaan.

"Erosta ei voi selviytyä sulkemalla oven entiseen."

-En ole sulkenut, niinkuin E. Ei ole tarvetta. Meillä oli yhdessä kamalaa, mutta myös mukavaa, ihanaa, parasta. Haluan muistaa mukavan. Jos E ei siihen pysty, voi hän katkerana ajatella, että tuo 2,5v oli tuhlattua aikaa hänen elämässään. Minä haluan ajatella, että se oli aikaa, joka mahdollisti  tämän oppimisprosessini. Sitä paitsi, useista hetkistä nautin - nautin siitä, että sain rakastaa. Ei siinä ollut mitään väärää. Olen jo näiden 39 päivän aikana tutustunut itseeni enemmän kuin viime vuonna yhteensä, joten ei se hukkaan mennyt, se 2,5v. Enkä vaihtaisi päivääkään pois - en sitä kamalinta tai pelottavintakaan. Sekin päivä mahdollisti sen, että saan uuden ystävän - itseni.

"Viha ei ole negatiivinen tunne."

-Saan vihata. Kunhan en jää vihaan, saan vihata. Ja kas, en vihaakaan niin paljoa vaan toivon, että jonain päivänä voin antaa hänelle anteeksi.

"Oli siinä hyvääkin. Älä unohda kokonaisuutta."

-Kuten jo sanoin, siinä oli paljon hyvää. Ei sillä huonolla enää niin väliä. E ei muista hyvää. Se tekee minut surulliseksi. Se tekee minut vahingoniloiseksi: jos et muista hyvää, et käsittele sitä ja et opi. Kohtaat sen joskus taas edessäsi. Sitten tulen taas surulliseksi. E kohtaa sen joskus edessään, ja koska välitän yhä edelleen niin kipeän paljon, se tuntuu pahalta. Kun minulla on jo hyvin, se törmää hänen eteensä kuin ne asiat, joihin hän törmäsi meidän suhteessamme. Ja taas hän on sekaisin. En halua sitä. Mutta muistoni ovat minun. Muistan hänen ilmeensä, muistan hänen huolensa, muistan kun puurohiutalepurkki levisi tiskikoneeseen ja nauroimme kuin hullut, muistan haamut, muistan sen ensimmäisen kerran, kun hän sanoi kultarakas. Se tekee kipeää muistaa, mutta se tekee hyvää muistaa se hyvä. Ehdin taas myöhemmin muistaa ne muut asiat.

"Hyvässä parisuhteessa jokaista kielteistä huomiota vastaan on viisi myönteistä."

-Tämän haluan oppia!

Olen oppinut itsestäni mutenkin paljon, odotin E:ltä liikaa, että hänen kauttaan saisin sosiaalisia suhteita. Se oli väärin olettaa, olen itse siitä vastuussa, hänen kauttaan olisin toki voinut saada niitä, mutta kun en saanut, oli siitä väärin mököttää. Olen myös oppinut, että ripustaudun liikaa, pelkään liikaa hylkäämistä ja tämän vuoksi oletan monen asian olevan hylkäämistä, vaikkei se sitä olekaan. Lisäksi toin huolestumiseni ja pelkoni esiin väärin - suuttumalla. Minäkään en osannut puhua, vaikka luulin, että osasin. Kehittymisen paikka! Olen oppinut, että en osaa kannustaa  iloissa. E oli aivan oikeassa kun moitti minua siitä, etten  kannustanut silloin kun hän sitä tarvitsi. Opettelen tätä, haparoiden, mutta toivottavasti edes vähän onnistuen. On muitakin asioita, mitä vielä opin itsestäni. Nämä asiat ovat kuitenkin niitä, missä haluan kehittyä, sillä muutenhan tämä suhde ja ero olisi ollut turha ja ei, siihen en aio suostua.

Kiitos E, opetit minulle niin kovin paljon itsestäni.

Logit kertovat

Kamala päivä. Välittäjä kävi kuvaamassa. Jouduin tsemppaamaan ihan toden teolla, että selvisin. Välillä kävin valuttamassa kyyneleitä toisessa huoneessa ja kun hän lähti, romahdin. Taas. Sain onneksi oltua lähettämättä E:lle viestiä, koska olisi tullut paha mieli, kun ei hän kuitenkaan olisi vastannut. No, sitten tein jotain älytöntä, eli menin lukemaan vanhoja keskustelujamme skypestä. Niitä oli vuoden ajalta. Siellä suunniteltiin reissua Muncheniin, itkettiin mun terveysongelmia, sain E:ltä apua työjuttuihin jne. jne. Sitten oli anteeksipyyntöjä ja rakkaudentunnustuksia. Marraskuussa puhuttiin siitä koirasta, ja olin E:n puolesta niin onnellinen, kun hän saisi toteuttaa unelmansa. Sitten tulikin vain narttupentu ja me jäimme odottamaan seuraavaa pentuetta. Tässä välissä kuitenkin tulimme siihen lopputulokseen, että koira olisi liian paljon yksin ja totesimme, että sitten joskus. Tuo päätös kai sinetöi suhteemme.

Logeista selvisi kuitenkin myös muuta. Se, kuinka kamala olen ollut. Se, että  E oli pitkään melko työuupunut ja ei tehnyt töitä todellakaan oikeaa määrää (hänen työpaikassaan sitä ei valvota), vaan monta tuntia viikossa liian vähän. Painostin E:tä tekemään töitä oikean määrän. Yritin tosin saada hänet myös hakemaan saikkua, mutta ei sekään nyt kovin hyvin mennyt. Logeista muistui mieleen kyllä myös ne väärinkäsitykset ja se, kun kerran E sanoi menevänsä lenkille ja olin pahoillani, kun pitäisi joskus myös siivota ja kunnostaa kotia, niin E otti asenteen: "Selvä, en mene, kun minua kielletään." No, tästä tuli kauhea riita, yritin sanoa, että mene nyt sinne lenkille ja että pitäisi kuitenkin joskus tehdä niitä ei niin kivojakin juttuja ja E meuhkasi ja minä meuhkasin. Mitä jos olisin vain sanonut, että mene vain lenkille, enkä olisi alkanut murjottamaan kotitöistä. E joutui kuitenkin tekemään niitä aika paljon kun itse en oikein voinut kun käsi oli huonossa kunnossa. Toisaalta, olin kyllä hieman aiemmin siivonnut yksinäni koko kämpän lattiasta kattoon sillä välin, kun E oli lomalla 2,5 viikkoa etelässä.

Logeista näin, että E oli täysin työuupunut, mutta myös toisaalta se, että yritin auttaa häntä uuden työpaikan hommaamisessa ja yritin saada häntä menemään lääkäriin, puhumaan ongelmista pomolle yms. Välillä tuskastuin, kun E haukkui kaikki työpaikallaan, ja siellä oli tosi kireä ilmapiiri. Sitten kun E kertoi, että hänelle oli sanottu hänen olevan tärkeä työntekijä (eli ei joudu lähtemään tulevissa YT:ssä), mutta että hän oli myös sanonut, että oli liian kiire tms. niin minäpä tartuin siihen, että hän ei tee täysiä tunteja, että ei ole reilua valittaa kiireestä, jos ei tee täysiä tunteja. Enkä sanonut mitään positiivista E:n onnistumisesta (eli siitä, ettei joudu YT:hen ja on tärkeä henkilö). Mikä törppö olin, ei ihme, että tuli paha mieli.

Ensimmäistä kertaa kun luin logeja, niin mulle tuli oksettava olo. Olinko näin huono? Ei ole ihme, ettei E halunnut olla kanssani. Mutta sitten kun kertasin, tajusin, että olin liian ankara itselleni nyt. E:llä oli ollut rankkaa, minä en oikein onnistunut aina sanoissani, mutta yritin auttaa häntä monin tavoin (käytin esim. todella paljon aikaa hänen työhakemusten tarkistamiseen ja niiden kirjoittamisessa auttamiseen), vaikka itse olin myös suurissa ongelmissa terveyteni vuoksi, ja mitä E teki sen hyväksi. Ohessa eräs tarina:

E halusi aina kovasti auttaa minua ongelmissani ja siksi hän ehdottikin, että voisi kysellä eräältä tutultaan, jolta oli jo kysytty käsiongelmaan sopivaa lääkäria, myös toiseen ongelmaani liittyvää lääkäriä. No, ei kysynyt, vaikka pyysin pariinkin kertaan. Lopulta kävi ilmi, että ei aiokaan kysyä. Selitys oli se, että tämä tuttu (siis oikeasti tuttu, ei edes oikein kaveri) voisi pitää E:tä jotenkin rasittavana tms. kun hän koko ajan noita lääkäreitä kyselee (siis olisihan se ollut jo toinen kerta puolen vuoden sisään). Arvatkaapa tuliko kiva fiilis, onhan se toki tärkeämpää, että kukaan tuttu ei pidä E:tä rasittavana, kuin että avovaimon terveysongelmat ratkeaisivat. Arvatkaapa suututtiko, surettiko ja tuliko riita ja paha mieli?

Oliko logien lukeminen sitten fiksua? Juu ja ei.

Ei, koska tuli taas ikävä niitä meidän juttujamme, joista sielä puhuttiin niin kovasti. Eikö E kaipaa niitä? Miksi hän halusi ne pois? Haluan hänet takaisin tänne!!

Ei, koska tuli syyllinen olo siitä kaikesta, mitä olin. En osannut iloita E:n onnistumisista, sain hänet tuntemaan itsensä kontrolloiduksi, aiheutin paljon pahaa mieltä, huusin jne.

Juu, koska tajusin (tai oikeastaan muistin), että kontrolloiduksi tuleminen oli paljolti E:n omasta päästä johtuvaa. Kun kerroin skypessä, että olen huomenna myöhään, koska meillä on töissä yhden henkilön läksiäiset, niin E tulkitsi sen niin, että pyydän luvan mennä sinne. Itsehän siis kerroin sen, koska  mielestäni parisuhteessa on kohteliasta ja reilua ja tarpeellista ilmoittaa omista menoistaan. E siis koki sen, että halusin hänen ilmoittavan menoistansa siten, että hänen pitää pyytää lupa menoihinsa.

Juu, koska tajusin myös, että tuin E:tä kyllä myös mielestäni paljon. Autoin häntä ja yritin ehdottaa ratkaisuja hänen työuupumukseensa ja auttaa häntä löytämään uuden työpaikan. Yritin kovasti, välillä itse liikaa väsyen, välillä epäonnistuen ja välillä myöskin suuttuen epäreilusti. Mutta yritin, ihan oikeasti, kaikkeni yritin.

Tämän tekstin otsikko oli muuten "Surkeus jatkuu", tätä kirjoittaessani tajusin kuitenkin, että kaikkeni tosiaan yritin ja muutin otsikot, koska hetken on taas kohtuullisen ok olo, mikä tällä hetkellä tosin tarkoittaa, etten itke silmiä päästäni. Luultavasti kohta se kuitenkin taas iskee, lopullisuus. Se, että se on ohi. E ja K, se on ohi. Ja koti, minun kaunis kotini, kohta sitä ei enää ole.

Surua, surua, ahdistusta

Tästä ei nyt kyllä tule yhtään mitään. Pitäisi tehdä etätöitä, mutta minä vain itken. Kirjoittaminen yleensä on auttanut hetkeksi, joten pidän tietoisen blogitauon. Ehkä tämän jälkeen pääsen taas töihin käsiksi, näin on ainakin ennen käynyt. Tänään täällä kävi siivoojat, eli E on nyt tehnyt osansa ainakin tässä asiassa. Hän osti itsensä tuon asian vastuusta ulos. Kohta pitäisi tulla myös välittäjä ottamaan valokuvia. Kotini, minun kaunis kotini menee myyntiin. Miten selviän ikinä?

Mitä sitten itken? Eroa, E:n ikävää. Epäonnistumista. Olen alkanut taas jossittelemaan. Nyt en jossittele varsinaisesti omia tekemisiäni vaan sitä, että jos minun terveysongelmani olisivat parantuneet, niin näin ei olisi varmasti käynyt. Jos se lääkäri, jolle ensin menin, olisi ottanut magneettikuvat, niin, että vamma olisi löydetty heti, eikä vuoden päästä. Jos olisin mennyt toiselle lääkärille, kun uudestaan menin lääkäriin, ja ongelma olisi saatu paranemaan yhdellä leikkauksella. Uskon, että E väsyi minun kipuihini. Hän toivoi, että meistä tulisi vielä tiimi, mutta sitten kun ongelmia tuli vain lisää, hän ei enää jaksanut.  Minunkin toivoni hiipui ja kun se hiipui E ei enää jaksanut. Kumpikaan ei enää uskonut, että asiat paranevat sellaisiksi, kuin niiden piti olla.

Toisaalta pelottaa, mitä jos paranenkin, mitä jos kivut loppuvat ja voin alkaa taas harrastaa? Sitten erosimme turhaan. Jos E olisi jaksanut vielä hetken, niin meistä olisi tullut taas onnellisia. Niin ajattelen nyt. Tiedän tavallaan, että se ei ole niin, koska monet muutkin asiat olivat pielessä. Miksi haikailen E:tä takaisin? Nimenomaan E:tä, E:n kanssa oloa. E oli minulle sopiva ja minä hänelle. Mihin ihmeeseen on kadonnut se ajatus, että emme sopineet toisillemme? Silloin kun se oli päässäni oli paljon helpompaa.

Minusta tuntuu myös niin ihmeellisen pahalta se, että E on niin kylmä ja tunteeton. Hänen mielestään suhteemme oli vain paha. Se satuttaa niin kovasti. 

Valetta se toivo taisi olla, E ei pystynyt antamaan minulle anteeksi asioita. Hän sanoi, että sain anteeksi, mutta asiat jäivät vaivaamaan häntä niin pahasti, että hän ei päässyt niistä eroon. Hän sanoi yrittäneensä tehdä sitä terapian avulla, mutta ei se onnistunut. Myöhemmin kerron lisää näistä asioista. Minulla olisi niin paljon kirjoitettavaa, etten tiedä, miten koskaan ehdin sanoa kaiken. Varsinkin kun koko ajan vain tuntuu, että oloni pahenee.

2. Pelko

Fisherin kirjassa kieltämistä seuraava rakennuspalikka on pelko. Pelkään kyllä kovasti. Se on ihan totta. Tällä hetkellä myös suren kovasti. Ero konkretisoituu todella; E ei tule enää koskaan olemaan osa elämääni, enkä minä hänen. Punttisalilla rehkiminen auttoi onneksi hetken akuuttiin suruun, vaikka kyllä se itku on tullut senkin jälkeen. Jostain tuli myös ensi kertaa häpeä kuvioihin: mehän olimme vain 2,5 vuotta yhdessä, miten voin mennä näin rikki? Yritän muistuttaa, että E:n kanssa oltiin kuitenkin ihan todella vakavissamme, ostimmehan yhdessä asunnonkin ja melkein otimme koiran. Ja eikö se, että menin näin rikki kertonut, että olin oikean henkilön kanssa suhteessa, sen, jota rakast(a/i)n? Minulla on oikeus mennä näin sekaisin, minulla on oikeus surra!

Mutta siihen pelkoon. Mitä kaikkea pelkäänkään. Yksi tehtävistä on kirjoittaa lista peloista. Ja täältä pesee:

• Tulevaisuutta pelkään kuten kai melkein kaikki muutkin eronneet. Pelkään sitä, etten tiedä yhtään, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, pelkään, etten tule enää koskaan onnelliseksi. Pelkään koko tulevaisuutta.
• En löydä enää ketään, olen yksin loppuelämäni. Tämä on todella iso pelko. Mistä löydän jonkun, joka olisi edes puolet yhtä sopiva kuin E (jepjep, E:n vioista huolimatta olen näemmä vaiheessa, jossa E oli niii-in täydellinen)? Ja minä kun olen niin säälittävä miesten kanssa, minusta kukaan ei oikein koskaan ole kiinnostunut.
• Jokseenkin täysin kummallinen pelko on, että mitä E:n läheiset ja ystävät ajattelevat minusta. Vaikka en heitä oikein kunnolla tuntenutkaan ja pohjimmiltaan he eivät olleet minulle tärkeitä ja en kaipaa heitä (kai), niin jotenkin minua pelottaa, että he kaikki ajattelevat, että minä olin E:lle huono ja kohtelin E:tä huonosti, niinkuin usein teinkin. Pelkään, että he kaikki ovat helpottuneita, kun E pääsi minusta eroon.
• Käytännön asiat pelottavat, koska asunto menee kaupaksi, jäänkö tappiolle, mistä löydän tarpeeksi nopeasti uuden asunnon, josta pidän?
• Pelkään yksinäisyyttä. Se voi olla kovin musertavaa, enkä jaksaisi sitä. 
• Pelkään terveysongelmieni olevan lopullisia, jolloin en voi enää palata rakkaimman harrastukseni pariin täysipainoisesti.
• Pelkään ihan tosissani, että E onnistuu sen toisen kanssa. Heistä tulee onnellisia ja he elävät elämänsä loppuun asti yhdessä ja jälleen E:n läheiset ovat tyytyväisiä, että minusta päästiin.
• Pelkään työpaikan menetystä, mitä jos meille tulee YT:t, ja minä lähden.
• Pelkään sitä, etten ole enää rakastettava. Kuka tällaista ripustautuvaa hullua voisi rakastaa?
• Pelkään, etten voi enää luottaa ihmisiin. E petti minua, miten pääsen sen yli?
• Pelkään E:n välinpitämättömyyttä, koska se satuttaa niin kovin.
• Pelkään, että minut hylätään taas.
• Pelkään kaikkea omituista, koiria (joo-o, vaikka meidän piti ottaa yksi), kaikkia hulluja, jotka tekevät pahaa ja ampiaisia.
• Pelkään, että olen paha ihminen. Mitä jos minä olenkin vain kateellinen, vääränlainen ihminen, joka ei ansaitsekaan mitään hyvää?
• Mitä jos en tulekaan ehjäksi? Taisi blogin nimikin olla huonosti valittu?
• Mitä jos jään tähän eroon kiinni? Jos vellon näissä tunteissa vielä vuodenkin päästä?
• Pelkään, kun on pärjättävä omillaan. Vaikka ennenkin jouduin päättämään niin paljosta, niin sain kuitenkin toisen hyväksynnän päätöksilleni (kai). Nyt olen täysin vastuussa omista päätöksistäni, jos mokaan, ei kukaan jaa kanssani vahinkoa, kun onnistun, ei kukaan jaa kanssani iloa. 
• Pelkään, että minusta tulee katkera, vihainen ämmä.
• Pelkään, etten sittenkään opi tästä erosta mitään.

Seuraava homma onkin se, että annan pelon tulla ystäväkseni. Vähän ollaan vielä vaiheessa tämän kanssa... Toisaalta, haluan oppia tästä erosta. Ja kun tunnistan pelkoni, niin voin ehkä oppia. Sainhan jo myönnettyä (ja tunnistettua!), että olen ripustautuja. Ei se niin helppoa ollut, vaikka kai sen muut näkivät kilometrien päähän. Ehkä olen ottanut yhden askeleen jo tällä pelkopolulla.

Kuinka kamalaa E:llä oli kanssani?

Tänään hetken olo oli ihan hyvä. Kotimatkalla taas tuli tuska. Ja vaikka olen tullut kotiin jo yli viikon ilman E:n nimeä ovessa, niin nyt se hätkähdytti ihan todella. Ja se, kun muisti, että hän ei enää koskaan laita täällä ruokaa kanssani. Tuska oli myös kova, kun muistelin laivareissua, jossa E halasi, kun minua itketti uuden vuoden tapahtumat ja sitten kun tulimme kohti Suomea, hän oli taas tekstailemassa ja sopimassa harrastuskeikkaa sen toisen kanssa. Muuten on ihan ok olo nyt hetken ja kohta lähden salille, jossa voin sentään käydä, vaikken siitä niin tykkäkään. Kotipuolessa tosin tapahtuu huolestuttavia asioita, mutta ne eivät onneksi liity mitenkään E:hen.

Koska olen nyt pieneksi hetkeksi selvinnyt surkeasta olostani, onkin aika seuraavan kirjoituksen, jossa kerron, että ei se parisuhde ollut myöskään E:n mielestä kovin onnistunut. Ja ymmärrän myös monta syytä, miksi. E kävi viime keväänä lääkärissä, psykologilla ja hyöhemmin aloitti terapian. Kesällä myös me molemmat kävimme tahoillamme keskustelemassa asioista ennen kuin menimme pariterapiaan. E:n mukaan  kaikki asiantuntijat (paitsi terapeutti, koska E oli kieltänyt), joiden kanssa hän puhui, olivat kysyneet "No, miksi ette eroa?". Ja olivat kehottaneet eroamaan. Olenkin miettinyt, että miten pahalta E:stä sitten tuntui olla kanssani ja oliko se minun vikani. Toisaalta, pariterapiassa meiltä kysyttiin, että "Mitä tapahtuisi, jos eroaisitte?" E sanoi jälkikäteen, että kun se pariterapeuttikin oli sitä mieltä, että meidän pitää erota. Eli hänen mielestään tuo kysymys oli kehoitus erota. Oliko näin myös muiden asiantuntijoiden kohdalla, että E vain tulkitsi heidän haluavan eroamme. Miksi ihmeessä joku asiantuntija sellaista haluaisi? Ja jos haluaisi, niin kuinka kamala minä sitten olen ollut, jos jo yhden tapaamiskerran jälkeen häntä kehotettiin eroamaan. Vai oliko tämä taas yksi E:n syyllistämiskeinoja?

Minä en oikeasti varmastikaan ollut E:lle kovinkaan hyvä. Ymmärrän sen ja olen tiennyt sen aina. Olen ollut inhottava ja kamala. Sitä en kuitenkaan tiedä, mikä on ollut syy ja mikä seuraus. Johtuiko kamaluuteni siitä, että minä koin itseni hylätyksi suhteessamme todella usein? Oikeasti E ei minua toki usein hylännyt, mutta koin välinpitämättömyyden, muistamattomuuden yms. hylkäämiseksi, mikä oli sitä kuuluisaa ja vaarallista väärintulkintaa. Tämä on selvästi yksi kehityskohteeni. Mistä alkoi se negatiivisuuden kierre? Alkoiko se siitä, että minä masennuin, ja olin todella syvällä. Miksi masennuin? Uskon, että E:n kanssa oleminen vaikutti tähän osaltaan. Se, että tunsin parisuhteessamme alusta asti, että silloin kun meni hyvin, oltiin onnellisia, mutta silloin kun minulla meni huonosti, en saanut tukea. Meillä oli myös paljon väärinymmärrystä ja minä tulkitsin ja edelleenkin tulkitsen monet asiat hylkäämiseksi.

Heti kahden kuukauden kohdalla tämä kai alkoi. Kerroin kai jo kerran, että E lähti tällöin viikoksi lomalle (ryhmäurheilumatkalle vanhempiensa kanssa, kuten jokainen normaali 27-vuotias...). Olimme aivan hirveän rakastuneita ja puhuimme siitä, kuinka viikosta tulee elämän pisin ja mitenköhän sen erossa olon kestää jne. Siis molemmat puhuivat, en vain minä. E sitten lähti reissulleen ja lentokentältä tuli heti viesti, että on jo ikävä minua. Ja vielä toinenkin. Ja heti kun olivat perillä tuli uusi ikävä viesti. No, halusin tietysti puhua E:n kanssa iltaisin. En edelleenkään tuntenut ketään Helsingistä - miten olisin voinut, kun olin vain viettänyt E:n kanssa aikaa ja olin siis yksinäinen ja kaipasin E:tä. E ei sitten nähtävästi olisi halunnut puhua kanssani. Hän soitti aina juuri ennen kuin olivat menossa syömään ja kun minä olisin halunnut puhua kauemmin, hän ei voinut, ja siitä tuli minulle paha mieli. Tuolloin tuntui kai ensimmäisen kerran hylätyltä: E piti hauskaa ja minä nyhjäsin tuskallisesti viikon ajan Helsingissä, missä kelikin oli kamalan marraskuinen (tämä ei ole mikään puolustuts!). Ja tuntui, että E:tä ei kiinnostanut, ainoa aika, mikä häneltä liikeni, oli kymmenen minuuttia ennen kuin menivät syömään, mikä tuntui taas hylkäämiseltä. Tiedän, minun vika. Ei E osannut puhua pitkään puhelimessa. Ei hän halunnut, hän halusi pitää hauskaa lomalla, tavata tuttujaan jne. Minä olin vain olettanut, että hänellä tosiaan olisi ollut niin ikävä kuin minullakin, olihan hän lähettänyt ne viestitkin, mutta poissa silmistä, poissa mielestä taitaa E:n kohdalla päteä melkoisen hyvin. Hän tuli kyllä suoraan lentokentältä kotiini matkan jälkeen ja oli innoissaan. Eromme jälkeen sitten kertoi, kuinka jo silloin häntä ahdisti, kun halusin puhua hänen kanssaan niin paljon. Enkä minä koskaan arvannut. Minä tarrauduin häneen liikaa, ehkä hänellä oli siksi niin kamalaa. Muutenkin taisin olla ripustautuja. Tai siis olin. En tiedä kuinka paha, masennusaikanani varmasti pahempi (eli todella paha), mutta sen jälkeen kyllä mielestäni onnistuin ryhdistäytymään tässä todella paljon, mutta oikeastan silloin peli oli jo menetetty, koska E ei päässyt yli minun masennusajastani ollenkaan vaan jäi muistamaan sen ajan.

Yhtä asiaa minä en ymmärrä: Jos se oli niin kamalaa, niin miksi E ei kertonut, mitä voisin tehdä toisin. Kysyin E:ltä monen monituista kertaa, että mitä voisin tehdä toisin, millainen minun pitäisi olla ja aina sain vastaukseksi: "Olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet." Näin ei selvästi ollut, jos olisi ollut, niin ei hän olisi halunnut erota. E ei vain uskaltanut kertoa, mitä hän toivoi. Olisin ehkä jotain voinut käyttäytymisessäni muuttaakin. Nyt en saa koskaan tietää, mitä olisin voinut tehdä toisin, arvailen vain ja analysoin omaa käytöstäni. Tuo ripustautuminen, se oli kuitenkin varmasti yksi juttu, jossa mokasin ja pahasti.

Elämän epäreiluus

Miten se voi olla reilua, että E on saanut käydä eroprosessia läpi mielessään minun kanssa ollessaan ja minun on pitänyt kestää hänen ahdistuksensa ja masennuksensa tästä (ja se ei ollut ihan pientä, vaikken tiedäkään, mikä kaikki johtui eroajatuksista ja mikä muusta) ja hänen ei tarvitse kestää minun erotuskaani?

Miten se voi olla reilua, että hän on saanut aloittaa puhtaalta pöydältä; uusi asunto, uusi nainen ja muutenkin asiat hyvin. Minä taas kidun vanhassa kodissa ilman sitä omaa ihmistä, opettelen elämään ilman autoa (en olisi ikinä uskonut, että sekin tuntuu näin vaikealta) ja tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa?

Miten se voi olla reilua, että minä en voi edes harrastaa rakasta harrastustani/oikein mitään muutakaan liikuntaa, mikä auttaisi minua tässä tilanteessa ja en ehkä enää koskaan voi?

Miten se voi olla reilua, että minua ei kukaan lohduta kotona illalla itkiessäni ja E:llä on se oma lohduttajansa?

Miten se voi olla reilua, että minulla on syyllinen olo kaikista virheistä, mitä minä tein, vaikka E oli se, joka petti ja jätti ja hänkin käyttäytyi suhteessamme huonosti?

Miten se voi olla reilua, että minun pitää hoitaa kaikki näyttöihin yms. liittyvät asiat, kun minä olisin halunnut jatkaa?

Miten se voi olla reilua, että toinen lupasi yrittää ja se tarkoittikin vain sitä, että tapaa sitä toista vain mahdollisimman usein?

Miten se voi olla reilua, että jos minulla oli paha mieli, niin lopputulos oli se, että minä lohdutin E:tä, kun hän ei kestänyt pahaa mieltäni?

Miten se voi olla reilua, etten osaa lopettaa hänen kaipaamistaan, vaikka suhteemme ei ollut hyvä, molemmilla oli siinä huono olo ja siitä ei olisi kai mitään tullutkaan?

Miten se voi olla reilua, että toinen ei oikeasti vaivautunut tekemään suhteemme eteen mitään, kun se oli niin rankkaa ja olisi pitänyt vähän vaivautua?

Ensimmäinen päivä yksin

Tänään olin ensimmäisen kerran yksin kotona ihan koko päivän. Tai siis kävin uimahallissa tuossa vieressä ja kaupassa ostamassa uuden lompakon rikkoutuneen tilalle, mutta en siis kommunikoinut kenenkään tuntemani ihmisen kanssa face-to-face. Puhelimessa kylä puhuin, mutta en mitään maratonpuheluja kuitenkaan. Yksi päivän ilo oli, kun ystävä, jonka kanssa ei oikeastan koskaan soitella, soitti. Se oli tosi mukavaa. Olemme siis puhuneet puhelimessa keskimäärin kerran kolmessa vuodessa, nyt jo kaksi kertaa kuukaudessa!

Yksinäinen päivä ei ollut ihan niin paha muutenkaan kuin kuvittelin. Puuhailin kaikenlaista, itkeskelin vähän ikävääni, mietin kauhuissani sitä, miten selviän, jos näen E:n ja sen toisen yhdessä. Todennäköisyys tälle ei ole kovinkaan iso paitsi, että paikka, jossa käyvät harrastamassa tätä ihanaa yhteistä harrastustaan on työpaikkani vieressä oleva rakennus. Auts. Mitä jos tulevat mua vastaan käsi kädessä. Miten voin muka käyttäytyä ilman, että sekoan ja solvaan heidät alimpaan helvettiin? Ja mitä jos he onnistuvat? Ei, niin ei saa käydä! Olen lukenut erästä eroblogia, jossa tunnelmat ja tapahtumat ovat melko samanlaisia kuin minulla. Ikävä kyllä tämän hetken tilanne tuossa blogissa on, että seitsemän vuoden päästä kirjoittaja (jätetty ja petetty) on sinkku ja ex on edelleen yhdessä sen kanssa, jonka vuoksi jätti. Mitä jos minullekin käy noin? Ei, ei saa käydä. En halua olla aina yksin!

Toinen pelkoni tällä hetkellä on kahden viikon päästä tekemäni kotiseutukierros. Menen tapaamaan ystäviäni ja käymään myös vanhemmillani. Kuulostaako kivalta? Niin kai sen pitäisi kuulostaa. Ikävä kyllä vanhempieni koti - eli minun lapsuudenkotini on se paikka, missä E jätti minut. Se paikka, jossa nukuin viimeisen yön E:n vieressä. Miten kestän mennä sinne  ja olla siellä? Lisäksi en ole nukkunut siellä omassa vanhassa sängyssäni ja huoneessani pitkään aikaan, koska nukuimme aina E:n kanssa lattialla patjoilla ja toisessa huoneessa, nyt siirryn takaisin vanhapiikakammiooni, missä en uskonut enää nukkuvani - minunhan piti olla E:n kanssa loppuelämäni.

No niin, itken taas solkenaan. Miten muka olin viikko sitten edes vähän selvillä vesillä? Mitä minun tulevaisuuteni tuo tullessaan? Miten ikinä selviän hengissä - saati sitten itkemättä  - siitä, kun pitää jonain päivänä mennä kirjoittamaan asunnon kauppakirja? Miten minun kaikki unelmani ovat kadonneet? E pakkasi ne mukaansa ja heitti roskiin muuttoreissullaan. Niin, siellä ne jossain ovat, katuojassa.

Ikävä

Eikö tämä surea olo voisi helpottaa? Sunnuntaiaamu tuntuu ylivoimaiselta taas. En saa enää koskaan olla E:n kanssa. Hän ei enää nuku vieressäni, en edes tiedä, näenkö häntä ennen kauppakirjojen allekirjoittamista sitten joskus, en kai. Olen samalla surullinen, vihainen ja pelokas. Pelkään ihan todella, että E ja se toinen onnistuvat. Se olisi kamalaa! He varmaan nukkuvat nytkin vierekkäin. Tai mistä minä edes tiedän, aikooko se toinen erota, vai onko E:llä ja toisella vain salasuhde. Mutta se toinen aikoi erota. Heistä tulee onnellisia, minun onneni on siellä. Minä en saanut sitä ja elän elämäni yksin. Tiedän, että siinä käy niin. Edellinen ex (siis ennen E:tä), jonka kanssa erottiin ihan sovussa, löysi uuden pari kuukautta erostamme (8 vuotta sitten ) ja nyt he ovat onnellisia, kahden lapsen vanhempia. Olen ihan tyytyväinen, että tuo ex on onnellinen, toivon hänelle kaikkea hyvää, mutta se, että minä elin sinkkuna viisi vuotta kunnes tapasin E:n ja nyt taas kävi näin, pelottaa ihan todella. E luultavasti löysi elämänsä naisen ja minä olen aina vain yksin. Kuinka epäreilua se on? Miksen minä saanut olla hänen elämänsä nainen, niinkun hän minulle alussa kertoi. Ja miksi minä olin se, kenen kanssa hän opetteli olemaan? Miksi toinen saa nauttia siitä, että E tietää nyt, että kannattaa tutustuttaa toinen ystäviinsä, että pitää puhua ongelmista ja kaikki muu? Miksi minun piti kestää E:n masennusta 1,5 vuotta ja terapian vaikeat alkuvaiheet? Miksi se toinen saa sen, mitä minä odotin? Ja miksen minä saa mitään?

Surkeusviikko

Eilen oli hieman parempi päivä, mitä nyt kotimatkalla raivo nousi aika suureksi ja illalla työkaverien kanssa jutustelessa tuli mieleen niin kovin monta asiaa, mitä olimme suunnitelleet tekevämme yhdessä, road trip jenkeissä, seuraava muutto sitten joskus, urheilureissut jne. jne. Enkä saanut niitä koskaan. Tänään surkeus on ollut taas täällä, tuntuu pahalta, että toinen on sitä mieltä, että tämä oli vain kamalaa aikaa hänen elämästään ja se pitää vain unohtaa ja siirtää syrjään. Toisaalta se on E:n ongelma ja kertoo enemmän hänestä kuin meidän suhteesta, mutta vielä en pysty tuntemaan niin, vaikka sen tiedänkin. Toivottavasti ensi viikko on parempi kuin tämä, olisi kiva päästä uppoutumaan töihin kunnolla esimerkiksi. Pari ohjelmanumeroa on onneksi taas tiedossa viikolle, ei mitään kovin ihmeellisiä, mutta ainakaan illat eivät ole niin pitkiä, kun  ehdin kotiin aikaisintaan kahdeksaksi tai yhdeksäksi.

Hain eilen myös sen Fisherin Jälleenrakennuskirjan. Kirjassa on yhdeksäntoista rakennuspalikkaa, jotka pitäis käydä läpi. On myös joitakin tehtäviä, kuten tunnepäiväkirjan pito yms. Tämä blogihan on minulla aika hyvä tunnepäiväkirja, ja varmasti myös joitakin kirjan tehtävistä tai kysymyksistä saatan pohdiskella täälläkin. Rakenuspalikoista esimmäinen on kieltäminen. Kielletään, että minulle ei voi käydä näin, kysellään miksi, syyllistetään itseä. Olen päässyt mielestäni tästä vaiheesta yli ainakin melko hyvin. Itsen syyllistämisestä ja jossittelusta kehotetaan ajattelemaan, että "Tein parhaani niissä olosuhteissa ja silloisella tietämykselläni." Se on ihan totta ja tämä ajatus toivottavasti auttaa minua näiden jossittelujen yli. Uskoin, että E halusi lähteä pois ravintolasta, kun hänen ystävänsä olivat myöhässä, uskoin, että hän ei halunnut enää kuulla minun kivustani, uskoin, että se, mitä tein on hyväksi suhteellemme. Jos minä olin vihainen, kun hän ei tullut kotiin kun oli luvannut, voin ajatella, että yritin korjata tilannetta jollakin tavoin, jotta voisin taas luottaa häneen. Olisiko ollut hyvä, jos olisin vain tukahduttanut tunteeni? Ei olisi. Ei sitten mitenkään.

Kieltämisluvussa oli myös kysymyksiä, jotka pitäisi kysyä itseltään. Seuraavassa pohdiskelua näistä:

• Olitteko sinä ja kumppanisi ystäviä?
• Minä pidin häntä ystävänäni. E ei tainnut pitää minua. 
• Uskouduitteko toisillenne?
• Kerroin hänelle monista asioistani, mutta uskalsin kertoa niistä yhä vähemmän. Niin, en uskaltanut! Tajusin juuri, että minäkin pelkäsin häntä, pelkäsin hänen reaktioitaan asioihin, joita kerroin. Ennen en pelännyt, mutta jossain vaiheessa aloin pelkäämään. E ei kertonut minulle paljoakaan. Alkuun kertoi jotain, mutta silloinkin vain valittuja asioita.
• Mikä teille oli yhteistä?
• Alkuun se oli urheilu. Sitten minä en enää voinut urheilla ja mitä jäi jälkelle? En tiedä, katsoimme yhdessä telkkaria ja tykkäsimme käydä ulkona syömässä. That's it. 
• Olivatko päämääränne - itsellenne, toisillenne, suhteellenne - samanlaisia/yhteensopivia? 
• Alkuun minun kai olivat, sitten minun päämäärät katosivat ja  en tiedä vielä mitä ne uudet ovat. E:n päämäärät eivät koskaan selvinneet minulle, hän ei kertonut mitä halusi tai ei tiennyt sitä itsekään. 
•  Olitteko yhtä mieltä niistä menetelmistä, joilla ongelmia välillänne ratkaistiin?
• Hm, emme. Hän halusi olla selvittämättä ja unohtaa tai selvittää seuraavana päivänä, minä halusin selvittää heti.
• Kun suutuitte toisillenne, käsittelittekö asiaa suoraan vai piilottelitteko sitä tai pyrittekö jopa loukkaamaan toisianne?
• Riippui kerrasta, jos en saanut mitään ymmärrystä suuttumukselleni, saatoin sanoa todella ilkeästi. Hän ei usein kertonut, miksi oli vihainen, vaan loukkasi tai mökötti.
• Oliko teillä yhteisiä ystäviä?
• En tiedä, yritin tehdä omista ystävistäni myös E:n ystäviä. Jos E piti heitä jotenkin ystävinään, niin sitten oli. E:n ystävät eivät olleet koskaan minun ystäviäni, miten olisivat voineet ollakaan, kun en heitä pahemmin tavannut. 
• Kävittekö ulkona yhdessä?
• Kyllä, aika useinkin.
• Jaoitteko vastuun rahan ansaitsemisesta ja taloustöistä molempien hyväksymällä tavalla?
• Kyllä, ehkä 95%:sesti. Toki tuli myös kinaa varsinkin kotitöistä, mutta ei tämä ollut kai kynnyskysymys.
• Teittekö ainakin suuremmat päätökset yhdessä?
• Haluan uskoa, että teimme. En ole enää varma, että kertoiko E kuitenkaan omaa oikeaa mielipidettään.
• Soitteko toisillenne aikaa olla myös yksin?
• Tavallaan soin E:lle tätä, tavallaan en. En soitellut perään, jos hän oli jossain, sai pelata koneella niin paljon kuin halusi, mutta luultavasti en silti kai antanut tarpeeksi tilaa. Minulle hän antoi todella hyvin mahdollisuuden tähän.
• Luotitteko toisiinne?
• Halusin luottaa. Ja aina kun olin antanut hänelle anteeksi jonkun pitämättömän lupauksen, luotin. En tiedä, luottiko hän minuun. 
• Oliko suhde teille tarpeeksi tärkeä tehdäksenne joitakin henkilökohtaisia uhrauksia sen eteen, jos se oli tarpeen?
• Mielestäni uhrasin monia asioita. En hakenut kaikkia työpaikkoja, keskustelin koiran ottamisesta (hänen unelmansa, ei minun) ihan vakavissaan, laitoin hänet etusijalle jos oli valintatilanne. Hän uhrasi jotain, mutta useimmiten sain kyllä kuulla siitä ja pitkään hänen vihaisuutensa muodossa. En myöskään muista, että hän olisi laittanut minua etusijalle tilanteessa, jossa oli esimerkiksi hänen ystävänsä ja minun intressini ristiriidassa.

Niin, noiden kysymysten vastausten perusteella voi kai hieman päätellä, miksi kaikki ei oikein toiminut.

Mikä minua on auttanut

Pari huonompaa päivää tuli, mutta nyt surkeus on kai hetkeksi ainakin taas mennyt. Valokuvat olivat kuin olikin tuhottu E:n toimesta, mikä surettaa yhä. Ei ainoastaan siksi, että ne olivat niitä harvoja kuvia, joissa olimme yhdessä, mutta siksi, että pari niistä oli otettu minulle ihan erityisen tärkeänä päivänä.  Siitä päivästä ei ole muita kuvia. Vain ne kaksi, joita ei enää ole, oikeastaan ne kaksi valokuvaa olivat ne, jotka oikeasti halusinkin, muilla ei niin väliä. Niistä kahdesta kuvasta huokui myös ne meidän suhteemme parhaat puolet. Ne, miksi en kadu tuota jaksoa E:n kanssa elämässäni, vaikka siihen sisältyikin paljon kipua, surua, pettymyksiä ja muitakin negatiivisia asioita. Niin haluan muistaa suhteemme sitten joskus, ehkä kahdenkymmenen vuoden päästä, kun muistelen siihen asti eletyn elämäni polkua.

Tänään myös aamulla taisin tajuta ekan kerran ihan itse, että tuo parisuhde mahdollisti minulle myös tutustumisretken omaan itseeni, sen, joka alkoi siitä kun suhde loppui. Haluan oppia, mitkä olivat omalta puoleltani ne syyt, miksi suhde ei toiminut. Mitä olisin voinut tehdä toisin ja toisaalta, mitkä ovat ne asiat, joita en oikeasti olisi halunnutkaan tehdä toisin, vaikka olisin vointukin. Voin myös oppia paljon itsestäni. Tiedän, että tie ei ole helppo, mutta jos jaksan kulkea sitä edes vähän matkaa, on se itselleni hyväksi.

Loppuun haluan kertoa, mitkä asiat ovat auttaneet minua tähän asti toipumiseeni.

• ystävät ja perhe
• olen puhunut puhelimessa sekä face-to-face kymmeniä tunteja asiasta. Kaikki ovat olleet tosi ihania ja jaksaneet kuunnella. Ystävilleni olen voinut puhua kaikista tunteisiin liittyvistä asioista, kun taas vanhempieni kanssa olen keskustellut paljon käytännön jutuista ja paniikki siitä, että nuo asiat eivät onnistukaan on pienentynyt. Suhteesta ja sen jälkeisistä tunnelmista ja tapahtumista jauhaminen muiden kanssa on auttanut varmasti eniten
• ammattiapu
• olen puhunut parillakin taholla asiasta ammattilaisen kanssa. Heillä on tietysti hieman erilainen ote asiaan, ja tuo on auttanut. He ovat myös oppineet johtamaan keskustelua enemmän siihen, mitä minä tunnen, olen ja teen, pois siitä,  mitä E teki ja oli. Minun kasvutarinanihan tämä on. Toki usein minun tekemiseni monissa asioissa liittyvät E:hen, mutta  oleellista on, miten minä ne koin ja käyttäydyin. Rohkaisenkin ihan jokaista etsimään apua näissä asioissa, pari kertaakin voi tehdä ihmeitä (tosin tässä on asiat tuurista kiinni, minun työterveyspsykologini ei ihan auttanut, kun kemiat eivät oikein kohdanneet...). Apua voi hakea esimerkiksi työterveydestä, seurakunnilta, kriisipuhelimista (osaavat neuvoa eteenpäin, ja ainakin kirkolla on tällainen ja valtakunnallinen kriisipuhelin), erilaisista kriisikeskuksista jne. Jos on varaa, voi mennä yksityisille terapeuteille ja jos parisuhteessa oli/on ongelmia esim. alkoholin tai väkivallan kanssa, voi ottaa yhteyttä esimerkiksi erilaisiin niihin erikoistuneisiin paikkoihin, esim. turvakotien avopalveluihin.
• kirjat
• olen lukenut muutaman eroaiheisen kirjan ja kirjastossa odottaa myös varattuna Fisherin Jälleenrakennus- kirja, jota käytetään nähtävästi eroseminaareissa. En tiedä, millainen tuo kirja on, mutta pari muuta ovat auttaneet jäsentämään ajatuksiani ja niissä on myös ollut tarinoita muista eroista - vertaistukea siis.
• blogi
• kyllä, tämä on terapiaa parhaimmillaan. Jos joku on lukenut alusta asti, voi varmasti huomata jo olossani tapahtuneen muutoksen blogin alusta lähtien. Ajatukset jäsentyvät, kun ne laitaa 'paperille'. 
• muiden tarinat
• netti on siitä hyvä juttu, että se on tarinoita pullollaan. On muita eroblogeja, joita olen lukenut, on juttuja,. artikkeleita jne. jne. Erityisesti toisten blogeista olen saanut apua, sillä niissäkin näkee, että siitä selviää. Vaikka olisi ollut kuinka alhaalla, niinkuin jotkut ovat olleet (ja kuten minä olin aluksi), niin sieltä on jostain noussut uusi ihminen. Useimmiten tuo ihminen on myös havainnut jossain vaiheessa olevansa onnellisempi kuin ennen eroa. Vertaistuki voi olla myös sähköistä.
• huonojen asioiden muistelu
• tämä blogi on pullollaan sitä, millainen E oli - huonoimmillaan ja mikä meillä oli pielessä. Aika vähän olen kirjoittanut niistä hyvistä asioista, joita siis oli myös ja myös paljon. Olen yrittänyt kuitenkin muistella niitä huonoja juttuja, sitä miksi suhde ei ollut onnistunut ja mitä en tule kaipaamaan. Tämä on ollut kohtuullisen helppoa, koska suhteemme ei ollut mitään ruusuilla tanssimista, ja huonoja juttujakin oli paljon. Myös viha on auttanut tässä. Se, että E teki tästä erosta likaisen, niin sen toisen naisen, kuin muunkin jälkeen tulleen käytöksen kanssa, on auttanut tässä ihan kovin. Haluanko olla ihmisen kanssa, joka voi olla noin ilkeä toiselle? En. Hän ei tehnyt minua kokonaisemmaksi vaan rikkinäisemmäksi.
• pahat ajatukset
• tämähän on tabu. Ei toiselle saa toivoa pahaa. Enkä tavallaan toivokaan. Mutta kun olen nähnyt, miten E käyttäytyy, tiedän, että hän käyttää taas sitä samaa puolustautumiskeinoaan, kuin aina ennenkin (ja mitä hänen perheessään minun ymmärtääkseni on aina käytetty), eli asioiden poissulkemista. Tiedän myös kokemuksesta, että jonain päivänä tuo ei enää onnistu ja asia palaa hänen elämäänsä niinkuin ne palasivt meidän suhteessamme ja tekivät ongelmia. Sinä päivänä minä olen luultavasti jo toipunut ja ajatus lohduttaa kovasti. Ajatukset siitä, miten E epäonnistuu sen toisen kanssa, toinen jättää, ei haluakaan erota aviomiehestään, arki ja realismi iskee suhteeseen,  heille käy vahinko (tämä olisi E:lle aika katastrofi tässä vaiheessa elämää, koska hän haluaa olla ja mennä), niin jostain kumman syystä nuo ajatukset auttavat. En ikinä saa luultavasti tietää, mitä heille tapahtuu ja sehän ei minulle kuulu (vaikka niin kovasti se mielessäni kaihertaakin), mutta nuo epäonnistumiskuvitelmat jotenkin vain auttavat - ei tämä toisellekaan helppoa ole. Myös se, että tiedät, etteivät he voi elää samanlaista ensihuumaa kuin meillä oli - eron keskellä se ei onnistu samalla tavalla kuin puhtaalta pöydältä aloittaessa saa minulle jotenkin tyytyväisen mielen. Meidän alkuhuuma oli aivan mahtavaa, mutta he eivät voi mitenkään saada samanlaista. Voitin sen toisen edes jossain!
• projektit
• puuhastelu pitää mielen virkeänä. Lakanoiden silitys oli ensimmäinen, sitten tuli korttitehdas, joka jatkuu vielä hetken (siis joulukortit on jo kohta askarreltu...), sitten ajattelin aloittaa tavaroiden selvittämisen ja lajittelun joskus tulevaa muuttoa varten
• kalenterin täyttäminen
• tähän asti en ole viettänyt yhtään yksinäistä päivää. Olen aktoivoinut itseni ihan todella, nähnyt ihmisiä, mennyt ja tehnyt. En ole jäänyt kotiin itkemään yksinäni pitkäksi aikaa. Tuo ensimmäinen yksin vietetty päiväkin on edessä viikonloppuna. Eilen se vielä pelotti ihan tosissaan, mutta nyt en odota sitä kauhulla, vaikka se onkin nurkan takana. Voinhan mennä uimahalliin, leffaan, kauppaan, salille ja vaikka mitä. Minä selviän siitä. Ja aina on puhelin. Tiedän, että voin soittaa ja puhua, jolloin en ole niin yksin - taaskaan. Minusta välitetään :)
• toivon pieni hippunen
• tänään siis koin sen ensimmäisen toivon hippusen, pikkuriikkisen, mutta kuitenkin, tästä voi seurata jotain hyvää, parempaa, kokonaisempaa, minulla on mahdollisuus. En usko, että jaksan vielä pitkään aikaa pitää toivoa yllä kauaa kerrallaan, mutta kuten ikävä toista kohtaan on laantunut jatkuvasta olotilasta jo lyhyemmiksi hetkiksi, on tuolla toivollakin mahdollisuus kasvaa isommaksi, koska se on hetken ollut olemassa. En olisi myös uskonut vielä eilen, että toivo voi olla mahdollista. Mutta se oli, jonakin päivänä se on mahdollista ihan kaikille, vaikka ero veisi kuinka syvälle suohon!

Aallonpohjalla

Minusta tuntui vielä hetki sitten, että tämä prosessihan etenee ihan kivasti. Vaikka tiedän, että takapakkeja varmasti tulee, niin nyt kun sellainen tuli, niin ei se kovin helpolta tunnu. Tänään on ollut aika lailla koko ajan itkeskelypäivä, en edes tiedä, miksi jo päivälläkin. Tai kai se liittyy siihen, että kodin myynti nyt etenee pikkuhiljaa, vääjäämättä. Se raastaa, koska tuossa kodissa yksi elämäni unelmista toteutui. Yhteinen, oma koti rakastamani ihmisen kanssa. Saanko sitä enää koskaan? Oman kodin kyllä saan, mutta olenko siellä aina yksin? Vääjäämättä lähestyy myös ne hetket, jolloin en enää ehkä koskaan näe E:tä. Se on hyvä, mutta niin kovin haikeaa. Tunteita ei voi käskeä, järkeä voi.

Illalla tuli iso romahdus. Tuntui, että toinen vei minulta oikeuden muistoihini. Olin pyytänyt, että E laittaisi minulle yhteiset kuvamme FB:stä johonkin. Lataisi mulle ne, kun itse en oikein ole pystynyt sitä tekemään. Sitten joskus, ehkä vuoden, ehkä viiden päästä voisin muistella, kuinka meillä oli joskus kivaa yhdessä. Sitten kun olen toipunut.  E lupasi laittaa kuvat minulle, kunhan ehtii. No, ei ollut vielä ehtinyt, vaikka olen pyytänyt pariinkin kertaan. Päätin sitten mennä hakemaan ne kuvat nyt illalla itse, lataamaan sieltä FB:stä yksitellen. Kun toinen ei viitsi, minun on pakko. Kuvat eivät vain enää olleet siellä. Eivät olleet. E on poistanut ne. Siihen hänellä on ollut aikaa, mutta ei niiden lataamiseen minulle.  Nyt niitä ei enää ole, enkä saa niitä enää, koska tiedän, että hän on tuhonnut ne. Yritin myös soittaa hänelle ja tiedustella asiasta. Hän ei vastannut.Laittoi kohta tekstarin, jossa kysyi, oliko asiaa. Vastasin, että oli, voitko soittaa. Hän ei ole soittanut, eikä myöskään vastannut tekstariin, ettei nyt voi soittaa tms. En ymmärrä, miksi hän käyttäytyy noin.

Olen itkenyt täällä vaan koko illan. Olen itkenyt tänään enemmän kuin kahtena viime viikkona yhteensä. Tuntuu vain niin kovin pahalta.

Pieni muisto

Tänään tuli vielä mieleen tuossa kotiin tullessani muisto vuoden takaa. Tai vuoden ja viiden päivän. Silloin olin leikkauksessa, minut nukutettiin ja olin herättyäni todella pahoinvoiva loppuillan. Kotiinpääsykin viivästyi yli kymmeneen. E haki minut ja toivoin ymmärrystä ja lohdutusta. Hän toki auttoi minut kotiin ja kantoi tavarani, mutta kun menin heti nukkumaan, hän oli minulle vain aivan tajuttoman vihainen. En tiedä miksi. En kai ollut voinut tehdä mitään, kun aamupäivän olin töissä ja loppupäivän leikkauspaikassa.

E kertoi minulle usein, että hän on hankala vain siksi, että minä nalkutan tai olen niin helposti vihainen. Niin, tiedän, että olen varsin suorasanainen, hermostun helposti ja nalkutinkin kyllä. Mutta tuo muistovuoden takaa vahvisti sen, että ei se ainoastaan niin ollut. E:llä ei ollut mitään syytä olla minulle tuona päivänä vihainen, minä olin pahoinvoiva, kipeä kuin mikä ja tosi surkea, olisin tarvinnut lohdutusta ja tukea. Sitä minä en saanut vaan vihaisen miehen. Sillä kertaa en ansainnut sitä todellakaan. Usein ehkä ansaitsin, mutta ehken sitten niinkään usein kuin E:n sanoista saattoi ymmärtää.

Ensimmäinen kuukausi takana

Tänään on mennyt tasan kuukausi E:n eroilmoituksesta. Kuukauden ajan olen ollut omillani, kuukauden ajan minulla ei ole ollut parisuhdetta, sitä s-sanaa en vielä osaa kirjoittaa, toivottavasti kuukauden päästä se jo onnistuu. On jotenkin niin raakaa, että yhdessäolosta päätetään yhdessä, mutta sen lopettamisessa minulla ei ollut sanansijaa.

Viikon sisään on taas ollut muutamia heikkoja hetkiä. Viime viikolla tulin kerran poikkeuksellisen myöhään kotiin. Kuukauden aikana olen aina ennen jäänyt aikaisemmalla pysäkillä pois ja kävellyt, jolloin en nää kotini ikkunoita kotiin tullessani, mutta nyt myöhäisestä kellonajasta johtuen päätin tulla kotiin asti julkisilla. No, kun jäin pois, katsoin tietysti ikkunaan ja tietysti se oli pimeä. Huh. Edellisen kerran kun jäin samassa paikassa pois, minulla oli vielä mies ja valokin oli ikkunassa, kun hän oli siellä. Silloin vielä kuvittelin, että minua odottamassa, vaikka eihän se niin ollut, mutta silti. Kukaan ei enää odota minua siellä kotona, aina kun sinne menen, on ikkuna pimeänä. Kukaan ei odota enää minua. Tämän kun ymmärsin, niin kyllä oli taas surkea olo koko illan, ei siinä mennyt hauska peli-ilta työporukalla paljon lohduttanut :(

Eilenkin tuli itku, kun etäpäivää tehdessäni ovikello soi ja huoltomies ilmoitti vaihtavansa nimen ovesta. Nyt siinä lukee vain minun nimeni, ei enää E:n ja minun. Parempihan se niin on, en minä hänen nimeään siinä halunnut katsella, mutta silti, nyt missään papereissa emme enää ole me. Kyllä se itketti, vaikka kyllähän minä sen olen jo tiennyt pitkään, että se on lopullista.

Eilinen oli muutenkin aika vaikea. Silloin näin E:tä varmaan viimeisen kerran vähän pitemmän aikaa. Meininki pysyi suht.koht. asiallisena onneksi. Emme siis puhuneet mistään järkevästä, mutta ei tullut riitaakaan. E:n asenne nyt ei ollut mikään kovin kiva, mutta enpä voi kehua kovasti omaanikaan. Eilisen saldona kuitenkin oli toimeksiantosopimus kodin myynnistä (voi ei), tavaroiden jakoa ja asunnon näyttökuntoon putsaamista turhasta yhteisestä krääsästä. E oli taas melko marttyyri valittaen väsymyksestä, kun hänellä oli kuulemma kuumetta (no miten sitten olit taas töissä), ja kun sanoin, että kyllä tämä nyt pitää hoitaa, kun et suostu kuitenkaan tulemaan tänne myöhemmin, niin kehtasi vielä sanoa uhrimaisesti, että "no sua se ei tietenkään yhtään kiinnosta". Nii-in, onko häntä kiinnostanut minun väsymykseni ja kipuni ja huoleni samalla kun piteli kahvilassa kiinni sen toisen kättä, vaikka oli vielä minun kanssani. Hän myös kysyi minulta tavaroita jakaessamme, "et kai sä luule, että mä valehtelisin sulle?". Juu, ethän sä valehdellut mulle kun ihan vaan vähän, että ihan tosi helppo uskoa sun rehellisyyteen. Totesin, että no et ole kovin rehelliseksi osoittautunut, mihin vaan totesi, että joo, mutta ne asiat ei kuulu tähän. Öö, mihin ne sitten kuuluu, jos ei meidän eroon. Ai niin, totta, hänelle se pettäminen oli vain hänen asiansa, ei minun mitenkään.  Lopussa vielä ilmoitti, että kyllähän se kämppä on nyt ihan hyvin siivottu (olin siis vaivautunut imuroimaan), ettei hän sinne mitään siivoojia kustanna (ilmoitti aiemmin, että ei aio tulla siivoamaan, mutta maksaa sitten siivoojan), no lopussa suostui taas uhrimeiningillä kustantamaan kolmeksi tunniksi siivoojan. Niin, montakohan tuntia minä olen meillä siivonnut silloin kun hän oli sen toisen kanssa - aika monta.

Inhottaa, että mulla on silti vieläkin häntä välillä kova ikävä (onneksi jo huomattavasti harvemmin kuin ennen). Tiedän, että se on luonnollista, ja ei rakastamista voi päättää noin vain lopettaa, mutta inhottaa silti. Erityisesti inhottaa, kun huomaan millainen E on. Hän käyttäytyy todella inhottavasti ja en olisi ikinä uskonut, että hän edes voi olla tuollainen. Samalla inhoan ja ikävöin häntä, se ei ole kivaa. Toivoisin, että pikkuhiljaa molemmat tunteet häviäisivät ja hänestä tulisi täysin yhdentekevä minulle. Vaikka eihän hän kai koskaan voi olla minulle täysin yhdentekevä, häntähän minä rakastin niin kovasti, hänen kanssaan minun piti jakaa elämäni ja hän minut petti ja  hän loukkasi minua enemmän kuin kukaan voi kai enää minua loukata.

Onneksi minun ei tarvitse nähdä häntä vähään aikaan. Häkkivarasto on vielä täynnä tavaroita, mutta muuten tavarat on jaettu. Hänen ei tarvitse enää edes tulla kotiini. Kotiin, josta hänen oli niin kovin helppo lähteä. Kotiin, jonka luulin olleen meidän unelmamme, mutta se taisikin olla vain minun. Nyt minun on tehtävä jostain uudet unelmat. Toivon, että se vanha menee mahdollisimman pian kaupaksi, niin, että pääsen eteenpäin.

Ensimmäinen kuukausi siis mennyt, kun siitä selvisin, selviän seuraavastakin ja olenhan jo pieniä hetkiä onnistunut iloitsemaankin. Päätin palkita itseni  siitä, että olen tässä vaiheessa jo melkoisen täyspäinen ja ostin itselleni menetetyn vohveliraudan tilalle uuden - ajattelin sulostuttaa yksinäistä viikonloppuani vohveleilla. Toinen ostos oli työkalupakki - sekin kun eilen katosi, koska suurin osa työkaluistakin taisi olla minun. 

Roska

Olen ehkä maininnutkin jo aiemmin, että viimeisinä suhteemme viikkoina E kohteli minua kuin roskaa - tai ainakin siltä minusta tuntui. Tuntuu jopa ällöttävältä, että hän ei kunnioittanut minua sen vertaa, että olisi voinut jättää ensimmäisen kerran face-to-face. Millainen mies voi oikeasti jättää toisen puhelimessa, varsinkin jos asutaan yhdessä? Entä se toinen kerta, minun vanhempieni luona! Hei nyt oikeasti! Ja miksi, oi miksi, toinen lupasi vielä yrittää, kun ajatteli vain toista? En edes painostanut häntä, kysyin ensin, että haluaako hän oikeasti jättää minut? Ja kun vastasi, että ei hän tiedä, niin kysyin, että haluaako hän vielä yrittää. Niin, halusihan hän, ja minä uskoin - taas.

Olen tuntenut itseni viimeiset viikot täysin hyväksikäytetyksi. Kun minä siivosin yhteistä kotiani, hän vietti aikaa sen toisen kanssa. Kun minä itkin kotona, kun ei ollut tullut kotiin, vaikka kello oli jo paljon, ja mietin, mitä toiselle on tapahtunut, onko hän kunnossa, niin hän olikin sen toisen kanssa. Eikä vaivautunut vastaamaan, vaikka näki, että soitin. Kuinka nöyryytetyksi tunsinkaan itseni jälkikäteen, kun olin soittanut hänen vanhemmilleenkin, että onko E siellä, kun olin niin huolissani. Ja tuolloin hän kai puhui tunteistaan toiselle. Entä se kerta, kun hain hänet keskellä yötä, kun hän oli unohtanut avaimet työpaikalleen, minun piti mennä aikaisin nukkumaan, että heräisin aamulla töihin aikaisin, mutta niin vaan vaihdoin takaisin vaatteet, skrabasin auton ja hain E:n - joka oli taas ollut sen toisen kanssa. Ja se kun E väitti, ettei hän nyt huomannut kelloa, kun oli puoli tuntia myöhässä, kun meidän piti mennä leffaan - E, joka lähettää ystävilleen viestin, jos on kaksikin minuuttia myöhässä. Ja entä kun menimme leffaan ja yritin ottaa häntä kädestä, ei toinen suostunut tekemään niin - olihan hän kai jo sitoutunut siihen toiseen ja pidellyt tämän kättä. Ja kuinka joka kerta, kun hän ei tullut kotiin silloin kun oli luvannut ja ei vaivautunut ilmoittamaan, hän sai tilanteen lopulta tuntumaan siltä, että oma vika kun on paha mieli siitä, että hän mokasi, hän ei ole tehnyt mitään väärää.

Ei, en halunnut, että hän kohtelee minua noin. Sanoin hänelle monen monituista kertaa, että en pidä siitä. Mutta niin se vain jatkui. Yritin selittää, että jos ei tule kotiin silloin kun on luvannut, niin silloin ilmoittaa, etten huolestu, ja asia on ok. Pari kertaa tuo onnistuikin ja sanoinkin hänelle, että nyt meni hyvin, olin iloinen, että hän muisti ilmoittaa, mutta eipä sekään auttanut. Tuntui, että hänelle oli ihan sama, vaikka olinkin kotona huolesta soikeana. Ihan sama, minähän olin hänelle kai vain roska, joka piti pyyhkiä elämästä. Roska, jota sai kohdella miten halusi, roska, joka edelleen haittaa hänen elämäänsä naurettavine vaatimuksineen, kuten toivein, että hän veisi tavaroitansa pois, että voisimme alkaa oikeasti pitää täälä näyttöjä. Pelkkä roska, se minä olen hänelle.

Mutta ei, minä en ole roska. Hän on väärässä. Tiedän sen ja jonakin päivänä myös tunnen sen. Ansaitsen parempaa.

Ystävänpäivää

Yhä vähemmän olen sitä mieltä, että meidän ei olisi pitänyt erota. Oikeastaan olen ajoittain aika kiitollinen E:lle, että jätti minut (tosin tapa, millä se tehtiin oli kaikkea muuta kuin oikein!!). Itse olen ihmistyyppiä, jonka on todella vaikea antaa periksi ja itse olisin varmasti roikkunut tuossa suhteessa kauan sen ajatuksen kera, että kaiken olisi voinut korjata. No, miten se olisi muka onnistunut, vaikka minä halusin ihan tosissani korjata asioita, niin en oikein onnistunut, ja E ei todellakaan edes yrittänyt enää tammikuussa korjata yhtään mitään, joten lopputulos tuskin olisi ollut mitään tyydyttävää. 

Tämä ystävänpäivä on ollut kovin kaksijakoinen. Toisaalta viime aikoina olen saanut huomata, että minulla on paljon enemmän ihmisiä, jotka välittävät kuin kuvittelinkaan. Siis niitä oikeita ystäviä. Toisaalta, vielä kuukausi sitten kuvittelin että E oli paras ystäväni. No, eipä ollut. Jälkikäteen mietittynä ei tainnut olla enää pitkään aikaan. Minä en kai vain osannut päästää siitä irti. Luopuminen on rankkaa. En oikeastaan tiedä, milloin E ei enää pitänyt minua parhaana ystävänään (nyt hänellä ei kai ole sellaista, jos ei uusi nainen ole sitten sellainen).  Ja millon se loppui minulta, ennen eroa, sen jälkeen, en tiedä.

Tällaisina päivinä myös iskee se haikeus, kun kaikkialla toitotetaan rakkautta yms., onneksi Suomessa sentään paljon vähemmän kuin useimmissa muissa maissa. Oloa helpottaa kuitenkin aivan mahdottomasti se, että ystäväni ja kummipoikani ovat tulossa tänne pariksi yöksi. Ystävä on ollut rinnallani yli puolet elinajastani ja kummipoikakin kauemmin kuin E oli. Olen tavattoman iloinen ja onnellinen siitä, että minulla on heidät, monta muuta hyvää ystävää ja siihen päälle vielä kavereita sekä tietysti vielä kaksi muutakin kummilasta. He kaikki pitävät minusta ihan vilpittömästi, kuten minäkin heistä.

Valhettako vain?

Viime aikojen tapahtumat ovat saaneet minut pohtimaan suhdettamme. Sainko  ihan oikeasti olla E:n elämässä läsnä, vai kuvittelinko vain. Kysyin, että kuinka paljon hän on valehdellut minulle ja hän sanoi, että ei niin kovin paljoa valehdellut, mutta hän on jättänyt kertomatta paljon asioita. Mitä asioita, en koskaan saa tietää. Eron jälkeen hän jäi vielä yhdestä valheesta kiinni, mikä liittyi yhteen reissuun, jonne hän kysyi, että mennäänkö, sitten jotenkin sovittiin, ettei kumpikaan mene nyt, ehkä muutaman vuoden päästä. No, kävi ilmi, että E oli jo minulta kysyessään maksanut ko. reissun varausmaksun. Nyt sanoi peruuttaneensa reissun, kun hänellä ei ole varaa. Hah, ja minulle kun hän sanoi, ettei nyt varaa sitä. Vaikka oli siis jo silloin varannut. Tästä tulee surullinen olo. Oliko kaikki valetta? Mikä oli, mikä ei?

Annoinko minä E:n olla osa elämääni. Yritin kai ainakin. Ehkä E:kin yritti, mutta ehkä se ei riittänyt minulle. En tiedä. Tiedän vain, että loppujen lopuksi on hyvä, että tässä kävi näin. Jos E pystyi tapailemaan selkäni takana tietoisesti toista naista, niin en halua olla sellaisen ihmisen kanssa. Tuollaiset reissuvalheisiin mä kai jo jotenkin totuin, mutta se, että toinen pystyi tekemään jotain oman moraalisäännön vastaista (tai nyt en enää tiedä, oliko hänellä edes sitä yhtä moraalisääntöä), niin ei, en halua elää sellaisen tuuliviirin kanssa. Ja miksi yhä edelleen luotan hänen lupauksiinsa, kuten "hoidan kaikki käytännön asiat, ettei sun tarvitse, jne."? Jos hän ei pitänyt lupauksiansa yhdessä ollessamme, niin miksi nyt pitäisi? Miksi hän nyt olisi muuttunut rehelliseksi? No, käytäntö on osoittanut, että ei, hän ei ole muuttunut.

"Sanoit jo alkuun, valheita en,
Milloinkaan tulisi sulta, kuulemaan.
Sanat on turhaa, tänään mä sen, ymmärsin
Hiljaisuus kertoi paremmin."

Huonot päiväsi

"sitten kun osaan kaikki huonot päiväsi ulkoa
voit kutsua öitä sisään
sitten kun osaan kaikki painajaisesi ulkoa
voit keksiä niitä lisää"
(Tämän yhden kauneimmista tietämistäni biiseistä voi kuunnella täältä.)

Mä en saanut olla osana E:n huonoissa päivissä tai sitten en osannut kysyä niistä oikein - kummin oli, ei ikinä selviä. Toisaalta, E ei koskaan kestänyt minun huonoja päiviäni. Eihän se voi silloin toimia. Nyt minulla saa olla huonoja päiviä. Se on vapauttavaa. Kukaan ei hermostu, jos itken koko illan. Ja kas, pelkkä tieto siitä on auttanut. 

Eroni helpoin asia

Usein ihmisten erotessa tulee surku paitsi sen vuoksi, että menettää sen oman kumppaninsa, mutta myös siksi, että menettää ne mukavat ja ihanat ihmiset, joihin on toisen kautta tutustunut. Näin oli myös silloin kun erosin edellisessä pitemmässä suhteessani. Minun ja E:n erossa minulla ei ole tätä ongelmaa. Eniten ikävöin koiraa. En oikeastaan koskaan kunnolla tutustunut E:n kautta kehenkään. Toki E:n vanhempia sekä hänen veljeään ja tämän vaimoa nähtiin jonkin verran, mutta vaikka E on kotoisin pääkaupunkiseudulta ja hänen ystävänsä ovat täällä, tapasin hänen ystäviään ihan vain muutaman kerran 2,5 vuoden aikana, siis ei edes kaksinumeroista lukua voi noista tapaamiskerroista piirtää. Minun ystäviäni, jotka asuvat tasan ihan muualla näimme paljon useammin. Tämä oli itselleni aika rankkaa ja aiheutti välillemme kränää, enhän tuntenut täältä päin oikeastaan ketään, kun olin juuri muuttanut ja kai toivoin, että E:n kautta voisin saada jotain sosiaalista elämää. Ehkä tämä kertoo enemmän minusta kuin E:stä, mutta pieleen meni tämäkin.

Ensimmäisen puolen vuoden aikana E ei edes puhunut ystävistään etunimillä, mikä oli mielestäni tosi outoa. Minusta tuntui, että E ei halunnut, että minä tutustun hänen ystäviinsä. Ehkä hän pelkäsi, etten olisi oikein hänen ystäviensä edessä. Ainakin tammikuussa hän kertoi, että hänen oli tullut paha mieli ystävänsä puolesta, kun olin naureskellut joillekin performanssiesitysten mainoksille hänen ystävänsä kuullen. Hänen ystävänsä kun kuulemma saattaa käydä katsomassa vastaavia esityksiä. Hienoa, mistäpä minä olisin sen tiennyt, kun en tuntenut häntä muutenkaan. En tiedä, mistä johtui, mutten toisaalta myöskään koskaan tuntenut itseäni kovin kotoiseksi E:n ystävien läsnäollessa. Muut puhuivat keskenään (sen kaksi kertaa, kun kävimme esim. ns. pariskuntatapaamisissa syömässä) asioista, joista en tiennyt mitään ja en osannut osallistua keskusteluun kunnolla. E sanoikin loppuaikoina, ettei halua esitellä minua kenellekään, koska olen liian ujo ja hiljainen uudessa seurassa. Voi kuinka se sattui! Osui suoraan persoonaani! Olet liian ujo! Olet liian hiljainen! Olet liian sinä!

Nyt kun siis olemme eronneet, olen oikeastaan aika tyytyväinen siihen, että asiat menivät näin. Minun ei ole yhtään ikävä niitä E:n ihmisiä, miten voisi ollakaan, kun en koskaan heitä tuntenut mitenkään. Ihan OK ihmisiltä he vaikuttivat, mutta tunsin heidät niin pintapuolisesti, että he ovat oikeastaan täysin yhdentekeviä ihmisiä minulle. Eikä tarvitse edes ketään poistaa FB:stä...

Pitkästä aikaa itku

Tänään itkin pitkästä aikaa, eli siis ekaa kertaa viikonloppuna. Eilinen meni siis itkemättä! Olikohan eka päivä kolmen viikon aikana. Tänään tuli itku, kun mieleen muistui keväällä tehty reissu ja sen kohokohdat. Reissussakin riideltiin kerran, mutta muuten kyllä meni kivasti ja oli mukavaa, hyvää ruokaa, leivoksia, vehnäolutta (oltiin Munchenissa) ja mahtava eläintarha. Eläintarhamuistoista se itku tulikin, meillä oli siellä tosi mukavaa ja mä viihdyin niin kovin hyvin. Ja E oli tosi iloinen, kun mä näin mun lempieläimiä ja muutkin eläimet käyttäytyi melkoisen pöhkösti. Reissusta mukaan tarttui myös meille niin tärkeäksi tulleet pari asiaa, joita en enää näe ikinä :( Me harrastettiin E:n kanssa yhdessä pöhköilyä; hassuja ilmeitä ja melko lapsellisiakin juttuja. Meillä oli niin mukavaa.

Jos aamupäivällä oli tuollaiset fiilikset, niin illalla oli erilaiset. Ihmeellistä kyllä, mun oma pesukone tuli paikalle (ja se sitten tasapainotettiin tosi huonosti, joten ei ole enää paikallaan...). Koneiden vaihto tapahtui asiallisesti ja ilman riitaa (liekö paikalla olleet ulkopuoliset auttaneet asiaa :) Toisaalta koneen vaihdon aikana, kuten viikonloppuna yleensäkin tuli mieleen muutama asia, jotka taas muistuttivat siitä, että ehkä on ihan hyvä, ettemme ole enää yhdessä.

Ensinnäkin, E:n riippuvuus kännykkäänsä, hän oli aina sen vieressä ja valmiina vastaamaan kaikille ja viimeisinä kertoina, kun kävimme yhdessä syömässä, tärkeintä oli joku Foursquare check-in. Kun sanoin, ettei tunnu kivalta, että kun hän on minun kanssani, niin seurustelee lähinnä puhelimen kanssa, sain sitten tietysti kuulla olevani ainoa ihminen maailmassa, jota tuollainen häiritsee.

Toinen asia, mitä ei tule ikävä on E:n päättämättömyys. Mä jouduin päättämään käytännössä aina ja kaikesta. En pitänyt siitä. Juu, osaan päättää asioista ja välillä haluankin, mutta en halua päättää kaikesta. Kun aloimme E:n kanssa seurustelemaan, niin ihan kerroinkin tämän E:lle.

Kolmas asia, mitä ei tule ikävä on E:n paha mieli iltaisin. Sitä jatkui puolitoista vuotta. Itsekin olin masentunut yhdessäoloaikanani, ja se oli varmasti toiselle tosi rankkaa. Oma masennukseni helpotti, kun mieltä kuormittavat asiat selkenivät. E ei koskaan tiennyt (tai halunnut kertoa), mikä häntä painaa, vaikka yritin kysellä, että voisinko auttaa. Tätä jatkui siis käytännössä puolitoista vuotta. Joulukuun alussa lomalla ollessamme näin ei ollut, mutta sitten asiat menivät vain pahemmaksi (no, tässä vaiheessa astui tuo toinen nainen kuvioihin, joten ei ihme).

Neljäs asia oli E:n marttyyrius. Se oli todella rasittavaa. Ja aina tilanteen pystyi kääntämään niin, että E alkoi marttyyriksi. Se oli aika käsittämätöntä. Jos hän mokasi, niin hän oli marttyyri, jos mä mokasin, niin hän oli marttyyri.

Viiden asia oli E:n lupauksien merkityksettömyys. Hänen mielestään lupausten pito (ainakaan minulle) ei ollut niin kovin tärkeää. Nytkin hän sanoi, eräästä asiasta, että miksen lähettänyt viestiä ja sanoin, että kun hän ei kuitenkaan vastaa niihin, mihin hän totesi, että mehän olemme sopineet, että hän vastaa. Olin hieman hämmentynyt tästä, koska juu, vaikka näin oli sovittu, niin eihän hän vastaa. No, olimme me kai ainakin sanattomasti sopineet olevamme toisillemme uskollisiakin, mutta hänen puoleltaa se ei sitten ollut niin justiinsa.

Olo on siis edelleen kaksijakoinen, toisaalta toista on niin kova ikävä, meidän yhteisiä juttuja. Toisaalta ymmärrän yhä paremmin, että hän ei oikein tehnyt minulle hyvää. Hän pakotti minut muottiin, johon en sopinut. Luultavasti minä tein hänelle samoin. Me emme kai sitten vain sopineet toisillemme, vaikka kuvittelinkin niin. Se on vain niin kovin surullista.

Kaksijakoista

Eilen oli melkoisen kaksijakoinen päivä. Ero ei sentään mennyt riitaisammaksi, kun sain pidettyä itseni asiallisena puhelimessa, jossa sovimme vakuutusasioista. Lupasin hoitaa ne itse, kunhan saan valtakirjan. E:n ei tarvitse vaivautua ja itse saan varmistettua, etteivät vakuutukseni katkea. En silti ymmärrä, miten toisesta on tullut tuollainen. Hän puhuu puhelimeen kuin pahimmalle vihamiehelleen (no, kai minä sellainen sitten olen). En nyt ihan vielä ymmärrä, että mikä se juttu tässä on ollut, mitä minä tein väärin?

Eilen illalla mulla oli harvinaisesti jotain ohjelmaa, kun olin ilmoittautunut harjoittelemaan painonnostovalmentajan ohjaukseen perusliikkeiden tekniikoita. Itsehän vihaan salilla käymistä, mutta koska se on niitä harvoja juttuja, mitä kroppani kestää, niin käyn siellä sitkeästi joka viikko muutamankin kerran (no, nyt eron jälkeen on lipsunut kertaan viikossa). Kun tilaisuus tarjoutui, päätin mennä tarkistuttamaan perusliikkeiden tekniikkaa ja oppimaan pari uutta liikettä. Ja voi kun mulla oli kivaa! Opin tekemään rinnallevedon ihan kelvollisesti ja se oli tosi hauskaa! Mulla on yksi uusi kiva liike kuntosalilla. Ja itsetuntokin kohosi ihan piirun verran kun kyykyssäni ei ollut mitään sanomista. Minähän osaan jotakin! Tajusin tuolta pois kävellessäni, että mulla oli ekaa kertaa eron jälkeen kivaa. Sitten tajusin, että ei, mulla oli ekaa kertaa tänä vuonna ihan aidosti kivaa. E:hän kohteli mua uuden vuoden jälkeen niin kamalasti, että iloitseminen ei onnistunut. Tunsin itseni vain roskaksi, ja yhtenä aamunahan tätä E:lle itkinkin. Riemun kokemuksen jälkeen tuli kuitenkin suru. Kenelle mä nyt soitan, että mulla oli niin tosi kivaa, kun ei ole enää E:tä. Ihan itselläni on tämä ilo pidettävä, en voi sitä kenenkään kanssa jakaa. Ennen olisin varmasti soittanut heti E:lle, enkä olisi malttanut odottaa kotiin pääsyä, vaan olisin kertonut mitä kaikkea opin ja tein tuolla. Nyt - no nyt en voinut. Ja niinhän on tulevaisuudessakin, minun iloni ovat minun, eivät meidän. Haikeus tuli taas.

Muuten viikonloppu on mennyt ihan kivasti. Siskoni on ollut täällä ja olemme käyneet tänään esimerkiksi katsomassa mainiota "Maailman ihanin tyttö"- näyttelyä, käyneet luistelemassa kaatosateessa ja pistäneet pystyyn ystävänpäiväkorttitehtaan. Mukava päivä kaiken kaikkiaan, vaikka vielä niin moni asia muistuttaa E:stä, hyvässä ja pahassa. Mukavista hetkistä ja huonoista hetkistä, meidän kahden onnistumisista ja E:n loppuvaiheen petturuudesta. En tiedä, mitä pitäisi ajatella nyt.

Voivoivoi

Meidän erosta on tulossa tosi riitaisa ja pelkään, että E tekee jotain todella kamalaa, tai ei suostu enää hoitamaan yhtään mitään. Uhkasihan jo kerran, että seuraavaksi nähdään kauppakirjan allekirjoitustilaisuudessa - minä saan hoitaa kämpän myynnin. Joskus tuntuu, että E:n päästä puuttuu joku empatiapalikka. Hän ei yhtään ymmärrä, että minulle on vaikeaa asua täällä meidän unelmien asunnossa (tosin, en enää tiedä, oliko tämä sittenkään E:n unelma, hän kun paljasti jälkikäteen, ettei olisi halunnut edes tänne alueelle muuttaa, mutta ei sitten voinut sitäkään kertoa) ja puolet E:n täällä majailevista tavaroista vielä muistuttaa minua hänestä. Hänen mielestään pitäisi olla ihan ok, että hän käy täällä (minun kodissani siis) silloin kun en ole paikalla tai että loput harrastustavarat jaetaan siten, että joku tulee häntä auttamaan (siis minun kotiini, olisikin tosi kiva, jos hänen äitinsä tulisi tänne, vaikka hänen äitinsä onkin ok).  Jotta tajuaisi, miltä musta tuntuu, kysyin, että mitä jos minä kävisin hänen kotonaan hänen poissaollessaan ja voisimmehan viedä nuo yhteiset tavarat hänen kotiinsa ja jakaa sielä. Ei sanonut mitään. En toki voi häntä kieltää, omistaahan hän puolet tästä asunnosta vielä, mutta itse hän halusi muuttaa pois, vierailkoon täällä siis silloin kun minulle sopii.

E myös aloittaa suunnilleen jokaisen puhelun, johon suvaitsee vastata tiuskaisten "Oletko taas minulle nyt vihainen?" Siitä tuleekin tosi kiva fiilis. Varsinkin kun soitan hänelle yleensä, jos ei ole vastannut tekstariini, jossa tiedustelen esim. vakuutusasioita, pyykkikoneasioita jne. Ja sitten kertoi minulle, että  minä kuulemma oletan, että hän on koko ajan päivystämässä puhelimen ääressä, jos lähetän hänelle viestin ja heti vastaamassa. ÖÖ, jos hän ei vastaa vuorokauteen tekstariin, niin sitten yleensä soitan. Tämä siis näyttää menevän niin, että jos mä en ole täysin mielin kielin hänelle, niin heti tulee niskaan ihan kunnon lasti vihaa ja muuta. Ja hän on kuulemma minun orjani, jos mä pyydän häntä valitsemaan kuudesta päivästä minkä vaan, milloin sopisi tavaroiden jako. Ja tämäkö mies halusi vielä puolitoista kuukautta sitten lähteä kanssani unelmalomalle ja pari kuukautta sitten ottaa kanssani koiran. E on myös sitä mieltä, että minun pitäisi mahdollisimman pian löytää itselleni uusi mies. Niin, mähän toivuinkin tästä viikossa, niinkuin E. Voi hermo.

Yritän nyt tsempata ja käyttäytyä asiallisesti. Muuten tästä kämpän myynnistä ei tule mitään. E ei taida oikein tajuta, että oikeasti pitäisi nyt vähän tsempata, että kämppä saataisiin myytyä. No, ei kai se häntä nyt niin haittaa, kun vuokrasopimus on se vuoden mittainen vähintään, joten hänellä on aikaa. Ärsyttää vaan, että kun mulla nyt ei oikein aina kontrolli pidä, kun itkettää/suututtaa tai jotain, niin heti tulee täyslaidallinen vastaan. E:llä ei tunnu olevan mitään vastuuta. Hänen ei tarvitse käyttäytyä asiallisesti, hän on tässä se uhri joka kärsii, kun joutuu hoitamaan asioita. Ihan mun syytä kaikki. Ja kun hänellä on niin kiirekin. Siis niin kiire, että ehtii käymään parturissa/pesettämään housuja pesulassa (joiden pesulaan vientiä vatkutti yli kuukauden, kun oltiin vielä yhdessä jne.). Mutta toisaalta, pitäähän ne housut olla puhtaana, kun uuden naisen kanssa viettää yhteistä aikaa. Mä en oikeasti tajua, miten siitä E:stä, jonka mä tunsin on yhtäkkiä tullut noin kusipää. Varsinkin kun hän on se, joka tässä mokailee vaan koko ajan lisää ja pettää lupauksiaan koko ajan lisää. Mun pitäis siis ottaa kaikki vastaan ihan hyvillä mielin. Varmaan sen pitäisi sitten mennä näin:

E: Mä olen ihastunut, toiseen, naimisissa olevaan naiseen, jonka kanssa haluan alkaa seurustelemaan, ja jota olen tapaillut sun selkäsi takana.
K: No mutta sehän on kiva, milloin muutat pois?
E: No viikon päästä ja mä en sitten jaksa yhtään hoitaa mitään käytännön asioita kunhan nyt itteni saan muutettua.
K: Kulta rakas, eihän se mitään haittaa, mulle on vaan tärkeintä, että sä oot onnellinen.

Hyviä asioita

Aina sitä ei elämässään muista olla kiitollinen niistä asioista, jotka ovat hyvin. Nyt ainakin hetken onnistuin siinä. Mulla taitaa olla tässä menossa taas vihavaihe, kun E on taas todella rasittava, vastuunpakoilija ja lapsellinen näissä asuntojutuissa. Mutta niihin hyviin juttuihin, tiedän olevani joidenkin asioiden suhteen tosi onnekas, koska esim. tulen palkallani toimeen, vaikka nyt tietysti kaikki nämä kuviot, pyykkikoneen ostot yms. rasittavat talouttani aika pahasti, niin silti pystyn asiat hoitamaan. Seuraavassa kymmenen aihetta tyytyväisyyteen:

1. viikon päästä on välittäjä päätetty ja asiat ainakin vähän enemmän hoidossa
2. koti on lainasohvan ansiosta hieman erilainen kuin ennen ja huoneet, joissa vietän aikaa eivät ainakaan koko ajan huuda minulle, että E ei ole täällä
3. viime yönä nukuin paremmin kuin koskaan eron jälkeen, ilman mitään nappeja ja aamulla jopa torkutin!!!
4. kun asunto myydään, saan lainaa niin, että voin hommata ihan kivan kodin ihan ok alueelta
5. mulla on töitä ja olen jostain kumman syystä viime aikoina rohkaistunut roolissani ja ollut aloitteellinen, vaikka se tarkoittaakin mukavuusalueelta poistumista
6. mun ei tarvitse enää olla huolissani toisesta, kun ei ilmoita, missä on ja ei tule kotiin
7. ei enää pahaa mieltä rikotuista lupauksista
8. pääsin eroon miehestä, joka pystyi pettämään 
9. mulla on paljon ystäviä, jotka auttaa ja  kuuntelee  ja ensi viikoksikin joka illaksi ohjelmaa
10. olen edennyt niin hyvin, että tiistaina psykologilla aina silloin tällöin onnistuin sanoa "ex", enkä "mieheni"

E:n kootut

Huh! Miksi olen niin rikki ihmisestä, joka on sanonut mulle kaikkea ihan kamalaa!!! Ja miten annoin nuo anteeksi ja pääsin niistä yli?

Kootut parhaat lauseet parisuhteen ajoilta:

• "Vanhempani ovat minun läheisimmät ihmiseni, en halua, että sinusta tulee koskaan läheisin ihmiseni."
•  "Vihaan sinua."
•  "SINÄ et enää rakasta MINUA."
•  "Harrastukseni on elämäni tärkein asia."
•  "Sitten pitää siirtää leikkausta, ei minun reissuani."
• Kun jouduin leikkaukseen, hän totesi, että jos se osuu hänen reissunsa ajaksi/juuri ennen (leikkauksen jälkeen olin melkoinen invalidi kolmisen viikkoa). Vakuutuksen vuoksi reissun siirto oli täysin mahdollista ja töidenkin puolesta olisi onnistunut

 Eron jälkeen:

•  "Nythän sä voit muuttaa sinne USA:n töihin, kun sielä on niitä sun alan firmoja!"   
• WTF??? Montako kertaa olen sanonut, että en tod. haluaisi ikinä olla USA:ssa töissä! Mutta olisin kyllä voinut marraskuussa hakea sitä harvinaista paikkaa sielä lempikaupungissani, jos olisin tiennyt E:n jättävän - en hakenut, koska olin siinä luulossa, että me ollaan pitkään yhdessä
•  "Eikö sielä teidän työpaikalla ole jotain kivaa poikaa sulle?"
• Joo, meidän työpaikalla tehdään lähinnä töitä, ei luuhata varattujen naisten kanssa niin kuin E:n työpaikalla näemmä...
• "Sä et koskaan ollut mulle avovaimo, sä olit pelkkä tyttöystävä."
• Kiva kuulla muuten nyt, luulin, että asuttiin yhdessä. Ja miksi ihmeessä sitten ostit mun kanssa kämpän, jos olin VAIN tyttöystävä.
• "Ei mua enää haittaa, viikon surin."
• Kun kysyin, miten pystyy elämään sen kanssa, että petti ja eikö sure eroamme.

 Joo, enköhän ansaitse parempaa. Ei tämä asian nyt tietysti ihan näin mustavalkoinen ole ja mäkin sanoin paljon pahoja asioita E:lle, mutta silti, en koskaan sanonut esim. vihaavani häntä.

Onnistunut päivä

Eilinen oli kohtuullisen onnistunut päivä. Tai pitäisi kai sanoa todella onnistunut, koska monta pientä juttua onnistui ja tässä tilanteessa se on jo todellinen voitto. Eilen en muun muassa puhunut kenenkään ystäväni kanssa puhelimessa. En siis ollut niin hajalla, että en olisi kestänyt. Soitin kyllä toissapäiväisen katastrofin aiheuttaneen ahdistuksen jälkeen isälleni aamulla, mutta muuten pysyin koossa. Minulla oli myös toinen kerta psykologia ja kerta oli todella onnistunut. Uskalsin muun muassa kertoa, että tunsin hänen syyllistäneen minua viime kerralla. Sain myös puhuttua monia asioita ja kerran jälkeen oli ihan hyvä olo. Sain myös otettua yhteyttä uusiin tahoihin, joilta voin saada apua omiin ongelmiini. Olen todella ylpeä siitä, että olen hakenut niin aktiivisesti apua! Uskon, että tämä auttaa pitkällä aikavälillä elämääni todella. Saimme myös eilen sovittua täysin asiallisesti E:n kanssa puhelimessa pyykkikoneasian. Puhuimme myös pari minuuttia muuta ja puhelu sujui hyvin, vaikka E taas epäili minun olevan vihainen (hän siis oletti minun olevan todella usein vihainen, mikä oli henkilökohtaisesti todella rankkaa), mutta sain hänet uskomaan, etten ole. Välimme ovat nyt siis ihan ok ja mitä todennäköisimmin loppuviikosta saan oman pyykkikoneen tänne ja täällä on yksi E:n tavara vähemmän minua häiritsemässä. Päivä vielä loppui onnistumiseen. Kävin pilatestunnillani ja sen jälkeen uimahallissa hieman vesijuoksemassa ja saunoin pitkään, pian kotiin tultuani minua alkoi väsyttämään, joten menin jo puoli yhdeltätoista nukkumaan. Ilman nukahtamislääkettä tai melatoniinia! Heräilin kyllä taas aamuyöllä kahdesta eteenpäin ja ikävä kyllä näin E:stä unta ja olo oli surullinen ja ikävöivä aamulla, mutta en ole itkenyt tänään ainakaan vielä ollenkaan!

Mikä minuun on mennyt?

En todellakaan ymmärrä itseäni yhtään? Syytän, raivoan, provosoin, uhkailen, käyttäydyn kuin mielipuoli ja olen täysin hysteerinen. Mihin on kadonnut se itsevarma ja itseään rakastanut nainen, joka muutti Helsinkiin kaksi ja puoli vuotta sitten? Osaltaan kai itsetuntoni rapisi parisuhteessa, osin erossa, mutta kaikkea (tai siis suurinta osaa) ei voi laittaa toisen syyksi. Miksi en ole pitänyt huolta itsestäni paremmin? Miksi annoin kohdella itseäni niin, miksi lopetin itseni rakastamisen? Tässä on minulle nyt kyllä työkenttää ihan riittävän pitkäksi ajaksi, mutta voi kun saisin tämän akuutin hysteerisen Haamuliinin johonkin kontrolliin, koska aina kun se pääsee valloilleen, niin eihän siitä hyvä seuraa. Varsinkin kun tuo valloilleen pääseminen tapahtuu aina E:n seurassa. Ikävä kyllä asuntoasiat yms. on pakko hoitaa.

Katastrofin ainekset ilmassa

Tämä ilta oli todellinen pohjanoteeraus. Meille oli tulossa välittäjiä taas katsomaan kämppää. Ensimmäinen tulikin. E ei tietenkään tullut paikalle ajoissa vaan tuli vasta välittäjän jälkeen ja sekös raivostutti. Juttu meni välittäjän jälkeen aivan tajuttomaksi riidaksi, minä provosoin, hän suuttui, minä suutuin ja eihän siinä hyvin käynyt. Toisen välittäjän jälkeen saatiin sentään vähän sovittua, mutta ei tämä nyt oikein hyvin mene.

En ymmärrä, miten toisesta on tullut niin kylmä. Kolme viikkoa sitten itkin, kun toista ei kuulunut kotiin, että mitä hänelle on käynyt. Nyt en edes tiedä hänen osoitettaan.

Tunteiden vuoristorata

Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? Tunteeni ovat älyttömän ristiriitaiset. Olen samalla vihainen, surullinen, epäonnistunut, hylätty, ikävöivä, syyllistynyt, syyllistävä, pettynyt, kostonhimoinen, mustasukkainen, kateellinen, peloissani, yksinäinen, hämmentynyt.

Vihainen - Olen todella vihainen E:lle. Miksi hän ei puhunut ongelmistaan minulle? Miksi hän ei uskonut minun toivovan hänelle hyvää? Miten hän voi tehdä minulle näin? Miksi hän petti lupauksensa minulle! Tämä on hänen vikansa, ei minun ja minä joudun kärsimään, tämä on epäreilua!

Surullinen - Häntä ei ole minulla enää, menetin parhaan ystäväni ja kumppanini, hän on poissa elämästäni, kuin kuollut. En saa enää koskaan silittää häntä, en enää koskaan vietä hänen kanssaan aikaa. Se kaikki on poissa elämästäni. Olen myös surullinen, koska tämä tuntuu olevan hänelle hyvä juttu, meidän yhteisillä ajoilla ja muistoilla ei tunnu olleen mitään merkitystä.

Epäonnistunut - Miten pystyinkin olemaan niin huono, miksi en onnistunut elämäni miehen kanssa? Miksi minä epäonnistun aina, miksi minä en löydä miestä, jonka kanssa onnistuisin? Olen ruma, huono ja inhottava. Minulla kesti 5 vuotta löytää E, miksi onnistuisin enää löytämään itselleni ketään, jota rakastan.

Hylätty - E hylkäsi minut. En kelvannut. Olin vääränlainen. En rakastanut oikein. Rakkauteni ei riittänyt.

Ikävöivä - Haluan E:n kanssa kauppaan, haluan katsoa hänen kanssaan telkkaria, haluan viettää elämäni hänen kanssa, haluan olla hänen ihmisensä. 

Syyllistynyt - Tämä on minun vikani. Olin vääränlainen, en kannustanut häntä enkä osannut arvostaa häntä oikein. Olin paha ja huono. En osannut olla oikein, pilasin kaiken.

Syyllistävä - Tämä on hänen vikansa. Hän ei puhunut. Hän ei luottanut minuun. Hän olisi voinut, jos olisi halunnut. Hän ei puhunut ongelmistaan. Hän oli paha ja huono. Hän pilasi kaiken.

Pettynyt - Meidän juttu ei toiminut, vaikka olisi voinut. Se on suuri pettymys. Unelmat pirstautuivat, ei ole enää mitään.

Kostonhimoinen - Se nainen vei mieheni! Hänen pitää kärsiä, etsin hänen aviomiehensä ja kerron tälle petturivaimosta! E:n pitää kärsiä! Hän tämän minulle aiheutti, hän petti minut, hän jätti minut! Toivottavasti hänestä ei tule onnellinen!

Mustasukkainen - Miksi tuo toinen nainen saa olla mieheni kanssa? Koskea häntä, viettää E:n kanssa aikaa. Hän on minun! Minä haluan E:n.

Kateellinen - Miksi E saa aloittaa alusta?! Minäkin haluan muuttaa uuteen kotiin. Minäkin haluan uuden ihmisen, miksi hän saa olla onnellinen uuden naisensa kanssa, miksi hän ei kärsi?

Peloissani - Miten minulle käy? Miten kämppä menee kaupaksi? Saanko omani takaisin? Joudunko taloudellisiin vaikeuksiin? Mistä löydän uuden kodin oikeaan aikaan? Miten selviän yksin? En osaa olla yksin, en selviä!

Yksinäinen - Minulla ei ole ketään. Olen yksin, kaikki illat, ei ketään. En löydä enää koskaan ketään, kuolen yksinäni 85-vuotiaana ja kukaan ei edes huomaa.

Hämmentynyt - Miten tässä kävi näin, voiko tämä olla totta? En ymmärrä.

Kaihoa jätskihyllyllä

Viikonlopusta selvisin ihmeen hyvin. Toinen ystäväni tuli tänne eilen illalla ja hänen kanssaan kävin koko jutun taas alusta lähtien läpi. Olen jauhanut asiasta niin paljon kuin vaan mahdollista kaikille ihmisille ja jotenkin olo on ollut paljon parempi koko viikonlopun kuin aiemmin. Oli kai siis oikeasti sittenkin hyvä, että E:n tavarat lähtivät täältä, ainakin konkretisoitui se, että se on oikeasti ohi. Siis ihan oikeasti. Kai vielä hetken ajattelin, että mitä jos sittenkin, ennen E:n tavaroiden lähtemistä. Tänään sain tänne myös sohvan, mikä helpotti oloani ihan tosi paljon. Nyt kämpän yksi nurkka on sentään erilainen kuin ennen, eikä muistuta E:stä. Sitäpaitsi matolla istuskelu ei nyt niin kovin hauskaa ollut...

Olen oikeastaan jopa yllättynyt, kuinka hyvin tämä viikonloppu menikään, missä tietysti edesauttoi se, että molempina päivinä 75% ajasta luonani oli ystäviä. Silitin uudella huippuhyvällä silitysraudallani kaikki lakanani (ja niitä on paljon, enkä ole koskaan ennen niitä silittänyt). Silitys oli äärimmäisen terapeuttista. Viime yönä jopa nukuin melko hyvin, ja vaikka heräilin taas viidestä lähtien, niin kellon katsomisten välissä taisin oikeasti nukahtaakin. Tänään nousin lukemaan vasta kahdeksalta, eilen kirjakaupasta ostamaani erokirjaa lukemaan (siunattu kirja-ale, jos oloni paranee seitsemällä eurolla!).

Ainoa yhteydenottoni  E:hen oli pyykkikonetta koskeva. Hän ei tietenkään vastannut tekstiviestiini (joka oli oikeasti täysin pyykkikonetta koskeva) lauantaina, joten soitin hänelle sunnuntaina, ja koska hän ei tietenkään vastannut, niin jätin vastaajaan asiallisen viestin. Hän sitten lähetti tekstarin, että onnistuu, mutta ei vastannut taaskaan kun soitin (kun olisi niin paljon helpompaa sopia asiasta puhelimessa) ja lähetti taas vain tekstarin, että voi soittaa myöhemmin, jos oli asiaa. No lähetin, että niin siitä pesukoneesta, mutta eipä tuo ole vaivautunut soittamaan. Kiukuttaa! Haluaisin sopia käytännön asioista ja mies pakoilee, vaikka lupasi, että käytännön asiat hoidetaan mahdollisimman hyvin. Ja ihan oikeastiko ei muka voi vastata minulle/soittaa asiasta koko viikonlopun aikana. No, ehkäpä hän viettää aikaa "toisena miehenä", sen naimisissa olevan naisensa kanssa. Ällöttää, miten minä pystyin olemaan miehen kanssa, joka ihan hyvällä omallatunnolla on toisen, naimisissa olevan kanssa?? Ja miten hän sen pystyy tekemään? Ja pahinta kun hänen mielestään oli pettäminen?

Vaikka viikonloppu menikin ilman suurempia luhistumisia, siihen sisältyi paljon kaihoa ja ikävää. Mietin, kuinka kauan käyn kaupassa niin, että jätskihyllyllä iskee kaipaus. E tykkäsi jätskistä aivan älyttömästi ja hänelle sitä melkein aina kaupassa ostettiin. Jätskien ohi minun on käveltävä aina, kun menen kassalle. Ja nyt kukaan ei syö täällä jättijätskiannoksia minun ollessa ilman tai syödessäni pari lusikallista. Myös muita kaihoisia juttuja oli, en saa enää koskaan E:n tekemää pizzakastiketta, bolognesea (paitsi pakkasessa on yksi rasia..), guacamolea tai bruschettoja. E osasi tehdä noita parhaiten maailmassa. Kukaan ei tee enää niitä meidän juttuja koskaan. En voi pyytää E:ltä apua työjutuissa. Pesin viimein lakanatkin sängystä ja E:n viimeiset, tänne jääneet pyyhkeet, eli hänen tuoksunsa on niistäkin kadonnut. Hän ei enää koskaan huomauta tuolin selkänojille kuivumaan laittamistani pyyhkeistä tai puolikäytettyjen vaatteiden kasasta. Kukaan ei enää "salaa" käytä shampootani, eikä kukaan piilota ostoskoriin salaa karkkia tai muita herkkuja. Voi miksi E et puhunut silloin, kun sinulla alkoi olemaan paha olo, voi kunpa olisit puhunut, niin voisin vielä ostaa kanssasi jätskiä!

Alkaako kaikki silitysraudasta?

Eilen ne lähtivät, E:n tavarat. Tai siis eivät kaikki. Vain ne, mitkä hän katsoi nyt tarvitsevansa. Loput hän jätti tänne muistuttamaan itsestään. Hän myös hermostui, kun vaadin häntä viemään yhden lipaston makuuhuoneesta (siis E:n lipaston), kun olin sen tyhjentänyt, enkä halunnut pitää sitä siellä hänestä muistuttamassa.

Muuttotilanne oli kamala. E:n isä, veli ja käly marssivat sisään, eivät sanoneet mitään vaan kantoivat kamat ulos. Minä itkin hysteerisesti ja kyselin "miksi, miksi". E:n käly yritti jossain vaiheessa lohduttaa, mutta ei se paljon lohduttanut, kun hän totesi, että me emme olleet vain tarkoitetut toisillemme, olen kuitenkin kiitollinen myötätunnosta. Muuton yhteydessä hyvästelin myös yhden meidän, minun ja E:n yhteisen jutun, kun eräät erittäin tunnearvoiset asiat lähtivät viimeisenä E:n laukussa mukaan. En näe niitä enää koskaan, E:n ja K:n juttu on ohi.

Samalla ovenavauksella kun E lähti, ystäväni tuli onneksi tänne. Itkin hetken ja tuskailin, mutta rauhoituin sitten sentään tunnissa. Sitten lähdimme kauppaan ja ostin silitysraudan, koska E vei omansa pois. Silitysraudasta kai siis alkoi uusi elämäni.