Ei ole huvittanut viime aikoina kirjoitella, vaikka ehkä olisikin aihetta ja aikaakin ollut. Olen muistellut viime kesää ja sitä, mitä tapahtui tasan vuosi sitten. Kuinka E asui pois kotoa kolme viikkoa ja minä itkin tuon ajan yksinäni. Kuinka E syytti omista teoistaan minua, eikä ottanut vastuuta. "Jos sinä et olisi ollut vihainen, niin minä en olisi sanonut niin ja näin." Niinpä niin, jos minä olen vihainen, niin oikeuttaako se sanomaan päin naamaa minua huoraksi tai että "Vihaan sinua.", eikä silloin tarvitse pyytää anteeksi. En puolustele omia tekojani, mutta ei ole mielestäni reilua myöskään syyttää minua omistaan.
Minun olisi pitänyt lähteä vuosi sitten, tiedän sen nyt. Olisin säästynyt niin kovin paljolta. Toisaalta, kai näin oli tarkoitettu ja kai tästä seuraa jotain hyvääkin. Olen käynyt monia asioita läpi ja oppinut itsestäni ja käyttäytymisestäni asioita. Toivottavasti en toista enää samoja virheitä ainakaan siinä mittakaavassa kuin aiemmin.
Toisaalta välillä olen muistanut ne hyvät jutut. Olen päässyt vähän urheilemaan ja haikeus on sitä myötä iskenyt, kun muistan, kuinka mukavaa se oli E:n kanssa. Se oli jotain, mitä tuskin enää saan kenenkään muun kanssa. Työkoneellakin oli pari kuvaa niistä meidän kahden välisistä jutuista ja sitä myöden kyyneleet ovat välillä tulleet pintaan. Surua en ole vielä surrut loppuun selvästikään. Jonain päivänä muistan noita asioita niin, että mieleen tulee vain pieni haikeus, ja silloin on kai suru surtu.
Tuntuu, että olen jäänyt tähän asiaan liikaa kiinni. Ajattelen sitä edelleen päivittäin - en tietoisesti, mutta kyllä se vain jotenkin tulee mieleen ja tuollehan ei oikein voi mitään, en minä ainakaan pysty vaikuttamaan siihen, mitkä asiat yhtäkkiä putkahtavat mieleeni. Onneksi sentään tuo miettiminen ei ole enää pakkomielteistä, vaan pystyn ajatukset jotenkin työntämään taka-alalle tarvittaessa ainakin melkein aina.
Asuntoasian keskeneräisyys tietysti pitkittää prosessia, mutta sille en voi mitään. Kerroin E:lle jossain mailissa, kun keskustelimme autopaikasta (josta en todellakaan edes tiedä, että ottiko E sen vai ei, välittäjä oli häntä kehottanut autopaikan ottamaan, vaikka sitä ei voi 'periyttää' asunnon ostajalle), että jos halutaan, voi asunnon hintaa laskea sen pari tonnia, mutta se ei vaikuta hintaan, millä myyn. Kerroin toki myös, etten suostu kertomaan, millä hinnalla myyn, sillä kun ostimme asunnon, E kertoi muutamallekin välittäjälle ihan avoimesti maksimihintamme, ja muutenkin aion nyt yrittää pitää langat käsissäni edes tässä yhdessä asiassa. No, tähänhän E totesi, että emmehän voi suunnitella myyntistrategiaa, jos ei tiedä, millä hinnalla myyn ja että hän on minun puolellani ja minun pitäisi kertoa aikeistani hänelle. Silloin minulla kyllä aika paljon keitti yli. Ilmoitin, että en ole ihan kokenut hänen olevan minun puolellani pettäessään, jättäessään, syyttäessään ja kertoessaan häpeävänsä minua ja että eipä häntä ole tähän astikaan kiinnostaneet mitkään myyntistrategiat tai se, millä hinnalla suostun myymään. Totesin vielä loppuun, että hän kyllä tietää rahatilanteeni ja etten oleta saavani voittoa, välittäjän palkkion jne, joten siitä voi päätellä myyntihintaa. Ei ole vastannut. Minua kyllä kiukutti oikeasti niin kovin paljon tuo E:n maili. Minun vikanihan tässä on sekin, ettei asunto mene kaupaksi, kun emme voi suunnitella myyntistrategiaa. Pah, E:tä ei ole kiinnostanut asia tähän asti ollenkaan, mutta ehkä se toinen nainen on vihdoin saanut avioeron ja he suunnittelevat yhteenmuuttoa tms. No, tuohan ei minulle kuulu, mutta en todellakaan aio edelleenkään kärsiä tässä vielä viisinumeroista lukua tappiota, nelinumeroinenhan tappiohan tiedossa on jo varmasti.
Miksi oloni on edelleen tällainen? Miksi en pääse irti? Kuinka kauan tämä vielä kestää? Koska pääsen aloittamaan uutta elämääni, enkä leiju vain välitilassa? Miten oppisin elämään hetkessä niin, etten miettisi tulevaisuutta tai menneisyyttä?
Moikka! Olen lukenut blogiasi jo jonkin aikaa ja hämmästellyt, miten samankaltaisia ajatuksia meillä on. Itse erosimme eksäni kanssa 7kk sitten melkein 5 vuotta kestäneestä suhteestamme. Miehellä oli lyhyt suhde, josta jäi kiinni (lapsemme oli tuolloin 6kk), ja päätti sitten ettei meidän sihdettamme enää pysty korjaamaan, kun tuollainen asia on tullut ilmi, ja jötti meidät. Meillä oli yhteinen omakotitalo, josta pääsimme lapseni kanssa muuttamaan pois vasta 3kk sitten. Tämä aika eron jälkeen on ollut todella hankalaa. Eksä ei ilmeisesti arvannutkaan, ettei syyllisyyden ja huonon omatunnon kanssa olekaan niin helppoa olla onnellinen, ja on kai siitä minulle katkera ja vihainen. Tekee kiusaa ja hakee huomiotani kaikella mahdollisella tavalla, vaikka pahalla, kunhan sitä saa.
VastaaPoistaMutta siis ajattelen itsekin asiaa hyvin usein. Välillä on ollut parempia aikoja, mutta sitten taas palaan takapakkia, ja olen siitä hyvin pettynyt. Koen jotenkin, etteivät he ansaitse tekojensa jälkeen kaikkea tätä "vapautta", matkustelua ja hauskanpitoa samalla kun min
(Joka en ole tehnyt mitään läheskään niin pahaa, kuin he) huollan lähes yksin tuon vähän päälle vuoden ikäisen lapsemme, taistelen jaksaakseni ja selvitäkseni myös rahallisesti. Sen päälle joudun viettämään lähes joka päivän ilman aikuista seuraa. En vaan pääse pois siitä epäoikeudenmukaisuuden ajatuksesta, että tämä on NIIN väärin. En koe nyt oloni ikinä tästä helpottavan, tai että koskaan olisin enää onnellinen. Meidän suhteemme oli ensimmäiset 3 vuotta älyttömän hyvä, eikä nytkään hankaluutemme olleet mielestäni ollenkaan vakavia, mutta hän olikin ottanut asiat paljon vakavammin kuin olin ymmärtänytkään. Hänhän myös syyttää minua uskottomuudestaan, eikä ota vastuuta teoistaan. Järjellä tiedän, että aika parantaa, mutta jotenkin olen alkanut sitäkin hiukan epäillä... Mutta siis kirjoittamista olisi vaikka kuinka, haluan vaan kiittää sinua siitä että olen saanut tukea siihen, etten ole ainut näiden ajatuksieni kanssa, enkä mitenkään epäonnistunut koska en ole tämän pitemmälle päässyttässä eroprosessissani.
Kiitos kommentistasi. Juuri tuo epäreiluus siitä, että toinen vain porskuttaa on minullekin tosiaan ollut todella hankalaa. Ja kun siihen lisätään vielä se, että mies ei ota omista teoistaan vastuuta vaan syyttelee niin tilanne vain pahenee ja ei siinä lohduta ajatus, että vuoden päästä on paremmin, kun itse yrittää taistella, että selviäisi edes käytännön asioissa. Parempina hetkinä olen yrittänyt muistaa kiittää itseäni siitä, että olen selvinnyt näinkin hyvin, en ole ollut saikulla, olen saanut tavalla tai toisella asunnon siivottua näyttöihin ja henkisestikin voisi mennä niin huonosti, etten pääsisi edes sängystä yli. Ei minun tarvitse olla vielä valmis. Kuulostaa siltä, että sinäkin olet selvinnyt monista hankalista jutuista ja kun sinulla on vielä pieni lapsikin hoidettavana, ei voi vaatia, että olisit ehtinyt ja pystynyt työstää eron loppuun. Toivottavasti olet kuitenkin päässyt puhumaan hankalasta olostasi jollekin (vaikka neuvolassa), puhuminen ainakin on itseäni auttanut eniten, myös siitä epäreiluuden tunteesta puhuminen. Voimia ja jaksamista sinulle, olet selvinnyt hyvin!
VastaaPoistaJa piti vielä lisätä, että minulle voi kirjoittaa tuonon mailiosoitteeseen kyllä, jos haluat ihan vain vaikka purkaa mieltäsi jonnekin. Kirjoittaminenkin on auttanut minua paljon.
VastaaPoista