Raskasta elämää

Viime viikolla kirjoitin olleeni tosi kiireinen ja toki tästä johtuen olin aika äärettömän väsynyt. Tämän viikon piti olla helpompi ainakin tavallaan, mutta eipä tuo konkretisoitunut kamalasti. Maantaina oli vielä ystävän auttamista ja näyttöön valmistautumista niin, että nukkumaan pääseminen venyi pikkutunneille. Sen jälkeen hetken jo helpotti, tiistaina sain ihan vain olla pari tuntia kotona, mutta keskiviikkona alkoi todella rankka henkinen kuormitus, joka on ollut ehkä pikkuisen liikaa. Eräälle tärkeälle ystävälle tapatui tosi kamalia ja olen yrittänyt auttaa häntä (tosin hän ei jaksa edes puhua puhelimessa, joten ihan vain tekstiviestitse, mutta kun toisella on shokki päällä, niin viestien sanamuodot on kirjoitettava tarkkaan). Keskiviikkona lisäksi en päässyt puhumaan tuota mieltä painavasta kamalasta tapahtumasta kenenkään kanssa, joten ilta meni itkeskellessä. Asia jatkui vielä torstaina ja perjantainakin, kun eräs ystäväni tuttava oli sitten päättänyt  väärään aikaan ja väärällä tavalla ilmoittaa mielipiteensä asioista, mikä ei shokissa olevalle traumaattisen asian juuri kokeneelle henkilölle ole todellakaan kohtuullista ja taas yritin parhaani mukaan auttaa. Toivottavasti osasin edes vähän helpottaa hänen oloaan. No, sain sitten myöhemmin puhuttua toisen ystäväni kanssa asiasta ja hieman helpotti, kunnes sain hieman vahingossa tietää erään henkilön sanomisia minusta. Ne olivat aivan kamalia! Tämä asia oli myös aika lailla shokki, koska vaikka tiedän ihmisiä, jotka eivät minusta pidä, niin kuvittelin, että kyseisen henkilön mielestä minä olen mukava ja hyvä tyyppi. Vähän kirpaisee tajuta, että ei se sitten niin ollutkaan. No, nyt kun tiedän, voin toki jättää hänet omaan arvoonsa. No asia johti toiseen, ajatusketjut toisiinsa ja niinpä kaikki muistot palasivat mieleen. Siis ne, mitä E sanoi tai teki ja satutti minua, henkilökohtaista persoonaani.

Se, kuinka jos olin jostain asiasta jotain mieltä, niin se oli väärin, koska minun mielipiteenihän voi loukata muita (ja nyt siis puhutaan mielipiteistä kuten punainen on mielestäni ruma väri, en pidä siitä miltä legginsit näyttävät, joku rakennus on kamalan näköinen ja en koe itseäni kotoisaksi pääkaupunkiseudulla). Hei nyt ihan oikeasti, mistä lähtien se, että minä en pidä jostain, on loukkaus toista kohtaan, jos hän siitä samaisesta asiasta pitää. Kyllä minun puolestani ihmiset voivat pitää punaisesta, legginseistä, siitä rakennuksesta tai Helsingistä ihan vapaasti, ei se ole minulta pois. Ihan kuin ei sekään ole muilta pois, että minä en niistä pidä. Jos joku sanoo minulle, että ei viihtynyt minun lempikaupungissani, niin entä sitten. Tiedän monta, jotka eivät pidä lempiväristäni, ja ovat ihan suoraan sanoneet sen minulle, enkä siitä loukkaannu ja monet ovat sanoneet, että eräänlaiset vaatteet, joita pidän, ovat rumia. Entä sitten. No, tämä oli toki E:n ja tietynlaisten ihmisten ongelma, lähinnä kai ehkä niiden, jotka miettivät paljon sitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Itsekin olen toki tuota harrastanut ja edelleenkin saatan niin tehdä ajoittain, mutta nykyään jo kestän hyvin sen, että joku ei pidä minusta. Silloin ei kannata viettää kanssani aikaa.

Toinen mieleen palannut asia oli E;n henkinen väkivalta ja syyllistäminen. En muista, olenko täällä selittänyt, mutta pääsin erästä kautta käymään tavallaan terapiassa n. kymmenen kertaa. Tästä oli todella hyötyä ja siellä vasta ymmärsin (kun suoraan terapeutti sanoi) että E;n itsemurhalla uhkailu oli henkistä väkivaltaa. Sehän on äärimmäinen syyllistämisen keino, koska siihen ei paljon voi vastaan sanoa. E myös ulkoisti omat vikansa muille: koska hänellä oli vaikea lapsuus, niin hän voi käyttäytyä näin ja näin. Fine, hänellä oli vaikea lapsuus ainakin osittain ja minä en ole se, joka voi tää asiaa arvioida. Kuitenkaan tuo asia ei oikeuta sitä, että hänen ei tarvinnut ottaa asioita vastuuta, että hän sai sanoa päin naamaa minulle asioita (ja joo, näin käy kai kaikille joskus, mutta silloin niitä pyydetään anteeksi) tai että sen takia minulla ei ollut oikeutta suuttua hänelle, jos hän valehteli. Hän piiloutui aina vaikean lapsuutensa taakse ja se oikeutti kohtelemaan muita ihmisiä inhottavasti. Minäkin olin inhottava, ja olen ollut ihmisille inhottava ja varmasti vielä joskus olen. Se ei kuitenkaan ole äitini tai isäni tai sisarusteni syy, mitä minä teen. Niillä asioilla on toki vaikutusta, mutta jos minä sanon jotain ilkeää, se olen minä ja minun tekoni, enkä voi piiloutua sen taakse, että äitini oli tietynlainen. E ei ikinä ottanut tekemisistään vastuuta ja hänen tapanaanhan olikin usein sälyttää monet ikävät asiat edelleen vanhempiensa tehtäväksi.

Kolmas inhottava asia oli E:n mitätöinti ja persoonaani puuttuminen. Minulla on muutama asia, jotka ovat tosi hankalia itselleni. Ujous, se, että osaisin olla tyytyväinen ja ylpeä omista saavutuksistani ja itsestäni hyvien puolien löytäminen. Muistan varmaan loppuelämäni sen, kuinka E sanoi, että hän häpeää minua hiljaisuuteni ja ujouteni vuoksi. Se oli ihan kamalasti sanottu. Vastaavasti voisi sanoa, jos kerrankin olisin iloinen jostain saavutuksestani, niin sen voisi torpedoida todeten, että eihän tuo nyt mitään tai jos vaivalla keksisin itsestäni jotain hyvää, niin voisi todeta, että et muuten todellakaan ole tuollainen. Jos olen välillä sitä mieltä, että olen hyvä tyyppi, niin siihen voi vastata, että etpä ole. Jos itsetuntoni olisi vahvempi, eivät tällaiset jutut muilta henkilöiltä paljon hetkauttaisi, mutta en nyt todellakaan ole vielä päässyt ihan niin pitkälle.

Neljäs asia oli se, että kuinka kaikki liittyi E:hen. Jos olin väsynyt ja menin toiseen huoneeseen lukemaan, niin tämä liittyi luonnollisesti siihen, että olin suuttunut E:lle. Mitä tahansa teinkin, kaikki liittyi häneen. Rasittavaa.

Viides asia oli olettaminen. E oletti aina tietävänsä, mitä ajattelen. Mitä haluan ja mitä en halua. Hän tiesi omasta mielestään, että vihaan häntä, hänen perhettään ja hänen ystäviään. Hän tiesi etukäteen, että aion käyttäytyä jossain huonosti, joten minua ei kannata pyytää mukaan. Hän tiesi millainen olen. Toki hän tiesi ehkä parhaiten millainen olen. En kuitenkaan muista vihanneeni häntä, hänen ystäviään tai perhettään (eron jälkeen hetkittäin toki). Kaikki heistä toki käyttäytyivät joskus inhottavasti, mutta niinhän me kaikki. Minun virheeni kai oli, että kerroin E:lle, jos joku asia tuntui inhottavalta. Kerroin, että tuli paha mieli, kun lausettani ei kuunneltu loppuun tai minun mielipidettäni ei otettu huomioon. No, väärinhän se meni. E suuttui muiden puolesta minulle, koska minä olin väärässä. Great, näinhän sen pitikin mennä, tunsin taas väärin. En myöskään koskaan hänen ystäviensä seurassa mököttänyt (tämä oli E:n heiniä) tms. Jep, olin ujo ja hiljainen joskus ja toisinaan olin eri mieltä asioista (vertaa edelliset kohdat), ehkä nämä olivatkin sitten ne syyt, miksi minua ei kannattanut pyytää mukaan.

Näiden asioiden kanssa olen nyt kipuillut eilisen illan, tämän aamun ja viime yön. Toivon totisesti, että ensi viikko olisi helpompi. Ikävä kyllä tiedän, että viikolla on tiedossa yksi vaikea hetki. Toisaalta minulla on perjantaina vapaapäivä ja pitkästä aikaa pääsen viettämään viikonloppua muuten kuin yksin. Olen viimeiset seitsemän viikonloppua viettänyt ihan oikeasti yksin (no, kävinhän mä niillä kuuluisilla treffeillä), ja vaikka se ei enää varsinaisesti haittaa, niin ei se niin kivaakaan aina ole. Ensi viikonloppua voin kuitenkin odottaa innolla ja toivon, että viikko olisi muutenkin helpompi. Että voisi vain olla ja tehdä ilman mitään ylimääräistä kuormitusta. Ehkä olisin itsekin vähemmän kärttyinen ja paremmalla tuulella. Ei ole esimerkiksi työkavereiden vika, jos minulla on rankkaa ja siksi pitäisi yrittää tsempata. Tällä viikolla jaksoin perjantaihin asti, mutta perjantaina olisin eräässä asiassa voinut kyllä asettaa sanani eri tavalla. Täytyy pahoitella maanantaina.

Yksi virstanpylväs saavutettu!

Olen ollut ihan uskomattoman kiireinen viime aikoina. Edellinen viikonloppu meni töitä tehdessä  miltei kellon ympäri ja eilen, lauantaina oli vasta vapaapäivä, eli 12 päivän työputki oli takana. Tänä viikonloppuna sitten olenkin kuluttanut aikaa erään ystävän auttamiseen ja tämäkin oli ajatustyötä vaativaa puuhaa, joten huhhuh kun alkaa aivot olemaan solmussa. Lisätään tähän pakko siivota tiistaisen näytön vuoksi yms. niin ei ole paljon ehtinyt miettiä blogia, koska jos on ollutkin luppoaikaa, niin sitten olen vaan ollut.

Tajusin vasta äsken, että torstaina oli kuun 18. päivä, eli eropäivästä tuli kuluneeksi kahdeksan kuukautta, eli eli 2/3 vuotta. Aina ennen olen tuon 18. päivän huomannut, mutta nytpä en! Mennä porskutin koko päivän mitään huomaamatta. Hienoa! Olen saavuttanut selvästi erään etapin eron jälkeen, 18. päivä ei ole enää mitenkään merkityksellinen (no, tammikuussa varmaan on, mutta silloin onkin vuosipäivä).

Muutenkin on tapahtunut. Näin viime viikolla numero 8 ja puolen uudestaan, mutta hän ilmoitti minulle, että haluaa olla vain kaveri. Minulta putosi kivi sydämeltä, koska ajattelin ihan samalla tavalla itse :) Mukava tyyppi, mutta ei kumppaniainesta minulle. Olin varma, etten kuule hänestä enää, mutta yllättäen häneltä tulikin viesti viikolla, ja pelailimme torstai-illan. Olen tainnut saada uuden ystävän :) Muuten laitoin treffiprofiilin jäähylle. Touhu oli liian masentavaa. Vanhat/ulkomailla asuvat henkilöt lähestyivät minua, mutta eivät todellakaan kiinnosta ja ne, joille itse lähetin viestiä eivät vastanneet/vastasivat viikon viiveellä, vaikka pyörivät joka ilta palvelussa, eli heitä ei nähtävästi kauheasti kiinnostanut. Totesin, että eiköhän ole hyvä aika pitää taukoa/lopettaa. Katsotaan, palaanko joskus tuonne, ehkä saatan vaihtaa sivustoa tms. Mutta nyt ei kyllä pysty.

Tällä hetkellä mieltäni vaivaa hieman työkuviot. Tai oikeastaan työpaikan sosiaaliset kuviot. Epäilen, että yksi työkaveri on ihastunut minuun. Voi ei! Hän on kiva kaveri, mutta... En myöskään pysty ottamaan häneen etäisyyttä, koska työt nyt vain ovat sellaisia. Pelkään, että hän tekee jossain vaiheessa jotain aloitetta ja mitä minä sitten teen?! Tietysti voisin todeta hänelle, että minulla on periaate, etten sekaannu työkavereihin. Tämähän olisi hyvä periaate, jos... Niin, saattaa olla, että olen itse hieman ihastunut erääseen toiseen työkaveriin... Voi itku! No, toisaalta, en edes tiedä, seurusteleeko tämä henkilö (tosin olen melkein varma, ettei), enkä kovin paljoa muutakaan hänen elämästään ja lisäksi epäilen, että hän olisi vähääkään minusta kiinnostunut, mutta toisaalta, ainahan voi toivoa (en oikeastaan kyllä edes tiedä, haluaisinko mitään työpaikkaromanssia, ehkä tämä on vaan jotain toisen ihmisen kaipuuta ja kun joku edes jotenkin sopiva kohde, joka on mukava, on sopivasti saatavilla, niin sitten se ihastus vain iskee). On tämä kyllä niin vaikeaa. Toisaalta, on se ihan kiva olla vähän ihastunut, en vaan jaksaisi kovin kauaa tällaista ihme meininkiä, kun en tiedä toisen ajatuksista mitään. Ja ei, älkää antako vinkiksi, että pyydä sitä kahville. Ensinnäkin, hän vaikuttaa todella välinpitämättömältä suhteeni ja toiseksi teemme liian tiiviisti yhdessä töitä ja pakkien jälkeen en todellakaan pystyisi jatkamaan töiden tekoa hänen kanssaan, se olisi aivan liian kiusallista ja tehtäviä ei ole tässä vaiheessa mahdollista järjestellä uudelleen. Tiedän, että näin tilanne tuskin kehittyy mihinkään, mutta en halua riskeerata nyt sitä, kuinka kivaa minulla on nyt töissä ja toivon, että näin menettelee myös se työkaveri, jonka kuvittelen olevan minuun ihastunut (ja toivottavasti olen todella väärässä tuon asian suhteen!).

PS. Kun luin tässä linkissä olevan kysymyksen, olisi se voinut olla kuin minun kynästäni (paitsi että minulla ei ole lasta), kysymys kuvaili juuri sitä, millainen E oli... En edelleenkään halua sanoa, että hän oli narsisti, mutta kyllä tuo kysymys toi taas pahat muistot mieleen :(

Katsausta menneeseen ja nykyhetkeen

Lueskelin vanhoja blogikirjoituksia ja huh huh. Olipa se kamalaa aikaa, se talvi ja kevät. Suoraan sanottuna, minä en edes tiedä, millainen ilma talvella oli - se oli minulle ihan sama. Muistan myös miettineeni, että ihan sama, saanko vammani kuntoon enää koskaan, kun E lähti.

Nyt on jo aika lailla toinen ääni kellossa. Onneksi minulla ei ole E:tä. Hän oli muuten aika kamala ihminen. Täysin väärä minulle. Olen päässyt jo vaiheeseen, missä on paljon isompia elämän murheita kuin ero. En enää ajattele eroa joka päivä, tai kyllähän se jotenkin käy kai mielessä, mutta aika neutraalisti. Olen enemmänkin en-löydä-enää-koskaan-ketään, vaiheessa. Nettideittailu ei etene, en edes kirjoittele tällä hetkellä kenenkään kanssa, kun miehet eivät vastaa viesteihini eivätkä myöskään ota minuun muuten yhteyttä. Tästä olen toki tullut siihen johtopäätökseen, mitä ennenkin olen päässäni pyörittänyt, että a) olen ruma b) olen epäkiinnostava. Toisaalta tiedän, että minuun on ihastunut moni mies sen jälkeen kun on oppinut tuntemaan minut (harmimpi homma, että vaikka olisinkin ollut ko. henkilöihin itsekin ihastunut, niin se on ollut sitten ihan eri aikaan :(), joten b lienee valetta.

Vajaassa kahdeksassa kuukaudessa olen kulkenut pitkän matkan. Tammikuussa olin pohjalla, helmikuussa pysyin siellä ja oikeastaan tipuin vielä alemmaksi, maaliskuussa kurotin hetken kuilusta romahtaakseni sinne taas. Huhtikuussa olin pitkällä lomalla ja taisin pahasta olosta huolimatta päästä jo vähän eteenpäinkin elämässäni. Toukokuussa jouduin taas kestämään tunti kerrallaan, kun tuntui niin pahalta, mutta loppukuusta jo vähän helpotti taas. Kesäkuussa koin joitakin ilon hetkiä ja ketutti, mutta olo oli keskimäärin jo muuta kuin toivoton. Heinäkuussa jouduin kohtaamaan E:n ja selvisin jotenkin, taisin myös tällöin kirjoittaa tänne ensimmäisen postauksen, jossa E:tä ei mainita (to, Elokuussaella iso virstanpylväs) olin lomalla ja olin ensimmäistä kertaa yli vuoteen onnellinen. Elämä tuntui kivalta, elämä alkoi olla tavallista. Aloitin myös treffailemaan. Syyskuussa tavallinen elämä jatkui ja tästä se jatkuu edelleen.

En muista enää kunnolla, millaista meillä oli E:n kanssa. Hänen ilmeensä eivät ole enää mielessäni ja en enää halua häneltä selityksiä. En halua nähdä enää häntä tai selvittää eroa hänen kanssaan. En jaksa enää vihatakaan kovin usein. Olen selvinnyt hyvin. En olisi uskonut pääseväni tähän pisteeseen. Olenpä minä ollut mahtava!

PS. Jos sinä, joka olet juuri eronnut, et jaksa uskoa tulevaisuuteen, niin koita jaksaa. En minäkään uskonut, että elämästä tulee jälleen tavallista, mutta niin siitä kuin varkain tuli. Ja ystäväni taitavat olla aika lailla onnellisia, että minulla ei ole E:tä. He taisivat tietää jo kauan ennen minua, että se mies ei todellakaan tee minulle hyvää, eikö niin?

Numero 8 1/2

En tiedä, oliko nämä treffit vai ei... Pistin pari viikkoa sitten miehelle viestiä, että hän vaikutti kiinnostavalta. Hän vastasi, että tapailee toista, mutta ystäviä on aina kiva saada lisää. Asennoiduin siis saamaan ehkä uuden ystävän. No, tapasimme perjantaina pelailun merkeissä. Mies oli kuitenkin viikolla ilmoitanut, että ei enää tapaile tätä naista ja nyt en sitten oikein tiedä, että olimmeko me treffeillä vai emme :) Itse kun en oikein osannut yhtäkkiä laittaa treffivaihdetta päälle kun olin jo ajatellut, että tutustun nyt uuteen ihmiseen, jonka kanssa voin ehkä pelata.

Tavattiin siis perjantaina, oli kivaa, pelattiin ja ilta vierähti vähän liiankin hyvin, kun en ehtinyt edes vikaan junaan vaan jouduin menemään bussilla. Tavataan ensi viikolla uudestaan, mies siis laittoi lautaina viestiä, että oli mukavaa, ja meistä voisi tulla ainakin ystävät ja itse olin siis samaa mieltä. Hämmentäväähän tämä on, kun en nyt oikein tiedä, missä mennään. En ole varma, oliko miehessä sitä jotain, sillä mulla oli siis ystävyysasenne koko ajan, mutta olihan hän mukava. No, katsellaan.

PS. Eräs mies ehdotti myös leffatreffejä. No, vastasin, että ok, jos löytyy joku kiva leffa. Sitten hän totesi, että ei leffa olekaan hyvä, kun sielä pitää istua hiljaa pari tuntia, mutta voitais katsoa joku dvd. En innostunut (missä hitossa me sitä dvd:tä sitten katsottaisiin, jomman kumman kotona vai, ei kiitos ekoille treffeille!) ja ehdotin kahvilaa, mihin mies vastasi, ettei käy, kun ei siellä riitä kuitenkaan mitään juteltavaa. Joo, jotenkin musta tuntuu, että en sitten lähdekään ko. tyypin kanssa treffeille, jos toinen ei pysty tunnin ajan juttelemaan. Pitäisi vielä jotenkin kohteliaasti vastata hänelle, mutta en oikein nyt tiedä, että miten...

17 Sinkkuus

Fisherin kirja alkaa vetelemään viimeisiään ja enää muutama luku jäljellä. Sinkkuus- luku ei ole minulle mikään kovinkaan suuri kynnyskysymys. Ennen E:tä olin pitkään sinkku ja olin jotenkin ajatellut, että sinkuksi jäänkin. Pärjään todella hyvin itsekseni ja viihdynkin (ihan eron jälkeenhän näin ei ollut, mutta pääsin melkoisen pian taas moodiin, jossa pärjäsin ja viihdyin). Nykyään osaan jopa sanoa itseäni sinkuksi - ensimmäiset kuukaudet en edes oikein ymmärtänyt, että näin se tosiaa on - olen yksin ja E ei tule takaisin.

Sinkkuudessa on puolensa. Ei tarvitse pahoittaa mieltä E:stä, miettiä, koska voisimme tehdä jotain yhdessä, koska hänellä olisi minulle aikaa jne. Voin tehdä, mitä haluan ja koska haluan - vaikka käydä treffeillä :) Toki en haluaisi loppuelämääni yksin olla, mutta jos ei treffeillä natsaa, niin sitten ei natsaa ja hei, älkää nyt oikeasti kukaan sanoko, että kyllähän sä voit löytää sen oikean vaikka kaupasta. Niin, toki kaipaisin ihmistä, jonka kanssa jakaa arkea, matkustella jne., mutta en minä täälä ihmissuhteen perään iltaisin itke, enkä enää eronkaan, mulla on muut murheet. 

Numero 8

Lounastreffit. Sinänsä hyvä, että joka päivä on pakko joka tapauksessa syödä ja on hyvä tekosyy lähteä pois ajoissa, kun töihin pitää palata. Huono sinänsä, että missaa työkaverien mahtavan lounasseuran, syy miksi en kovin mielelläni näihin suostu. No, mutta koska molempien työpaikat olivat samalla suunnalla, niin eiköhän tämä nyt kerran mennyt. Niin, olin saanut aika erilaisen kuvan kirjoitellessa tästä(kin) henkilöstä. No, hän oli aika tavallinen tyyppi, mutta eipä kyllä mulle sopiva ollenkaan ja olo hänen seurassaan oli melkoisen vaivautunut ja tuskallinen joten ei jatkoon. Joo, nyt voitte sanoa, että olen nirso jne ja pitää laskea rimaa ja mitä näitä kaikkia asioita nyt olenkaan saanut vuosien saatossa kuulla, mutta jos toinen ei tunnu yhtään kiinnostavalta, niin en minä sellaisen henkilön kanssa ala väkisin mitään yrittämään. Sieltä parisuhteesta on hyvä antaa toiselle treffailuvinkkejä, jos on itse käynyt treffeillä vuosia sitten, jos sitäkään, eikä tiedä mitään nettideittailusta. Sitapaitsi, nytkin olen käynyt treffeillä miesten kanssa, jotka eivät kirjoittelun aikana tuntuneet ehkä omimmilta, mutta ihan ok:ltä, joten mielestäni en ole nirsoillut. Pitäisi ehkä luottaa siihen omaan vaistoon, koska ne, jotka kirjoittelun aikana ovat tuntuneet kiinnostavimmilta, ovat olleet mielestäni kiinnostavimpia (mutta he eivät sitten olleet kiinnostuneet musta sitten ollenkaan :) Joo, mutta yhdet treffit lähempänä treffailun hylkäämistä, neljät tuskalliset treffit suostun vielä kärsimään, mutta jos niistäkään yksikään tapaaminen ei ole edes ok (ei siis tarvitse johtaa mihinkään), niin sitten luovutan ainakin hetkeksi tai vaihdan treffi-sivustoa tai jotain.