Yksinäinen ystävänpäivä

Mun ystävänpäivä ei ole tuntunut kovin ystävänpäivältä. En ole puhunut tänään kenenkään kanssa sanaakaan. Olen ollut aika yksinäinen. Tämä on juuri se olotila, jota välttääkseni takia roikuin E:n kanssa suhteessa. Koska siinä vierellä oli kuitenkin joku, joku jonka kanssa käydä ostamassa maitoa ja joku, jolle kertoa, että näki tänään oravan. Joku, jonka kanssa tehdä ja puhua niitä asioita ja juttuja, mitkä eivät ole niin isoja, että niiden takia voisi jotakuta toista häiritä.

Onhan minulla ystäviä. Olen kuitenkin jo puhunut heidän kanssaan tällä viikolla puhelimessa ja yritän pitää rajana sitä n. kerran viikossa soittelua, jos ei ole mitään oikeaa asiaa. Ystävilläni on omat elämät ja lapset ja niiden kanssa ihan riittävästi kiirettä ja puuhaa ilman minun oravahavaintojanikin. Olen myös järjestänyt itselleni kiitettävästi iltaohjelmaa ja työporukallekin aika monta juttua.
Juurikin tällä viikolla taas sain järjestettyä yhden jutun parin viikon päähän. Työkaverit kiittelevät toki, kun jaksan järjestää. Niin, jaksanhan minä, koska se on oikeastaan ainoa keino, jolla saan itselleni jotain tuollaista sosiaalista tekemistä. Muilla kun on perheet tai ne opiskelu- yms. kaverit, joista riittää seuraa, ja jotka pyytävät vaikka kaljalle. En edes muista, koska joku olisi pyytänyt minut johonkin. Minä en oikeastan ole koskaan ollut sellainen henkilö, jota pyydettäisiin jonnekin. Sen vuoksi olen oppinut järjestämään itse asioita.

Minä olen toki tottunut olemaan paljonkin yksin, ja tavallaan viihdynkin itsekseni puuhaillen omia juttuja, mutta se ei varsinaisesti tarkoita sitä, että jotenkin kaipaisin ja tarvitsisin yksinoloa - olen vain tottunut siihen. Minä en esimerkiksi E:n kanssa ollessani tarvinnut tilaa tai yksinäisiä aikoja. Voin tehdä juttuja itsekseni, mutta minua ei haitannut tehdä niitä yhdessä ja yleensä yhdessä tekeminen oli mukavampaa. Ainoat hetket, jolloin toivoin, että E olisi poissa, olivat ne, kun olin surullinen ja/tai itkin. Koska E ei pystynyt käsittelemään noita hetkiä ollenkaan, en saanut olla surullinen ja usein tilanteet päätyivät siihen, että minä lohdutin E:tä ja työnsin omat tunteeni syrjään - yksinollessani olisin saanut surra rauhassa.

Minulle nykyään viikonloput eivät ole mitään hienoa juttua, jota odottaa, koska useimmiten se tarkoittaa yksinäisyyttä. Töissä saan sosialisoitua ja sitä minä tarvitsen. Nytkin odotan maanantaita, että pääsen töihin. No, huominen on vielä nyhjötettävä kotona - varsinkin kun lienen tulossa kipeäksi juurikin kun ei saisi. Minun pitäisi olla viikon päästä ehdottomasti terve, mutta huonolta näyttää; flunssani kun kestävät yleensä aina sen kaksi viikkoa. No, eilen ja tänään kaikki asiat ovat menneet niin pieleen ja masentavasti, että oikeastaan en ihmettele, että tuo seuraava ja kauan (pari vuotta!!!) odotettu viikonloppu uhkaa mennä pilalle sairastelun takia.

Eiköhän tämä yksinäisyyskohtaus taas jossakin vaiheessa katoa. On hyvä, että lopetin nettideittailun, koska juuri näinä aikoina on aika suuri vaara siihen, että löytää jonkun itselleen epäsopivan, kun haluaa vain jonkun. Tähän asti olen onneksi onnistunut tunnistamaan ne epäsopivat, jälkikäteen se on helppo nähdä. Tämä viimeisinkin, jota tapailin, oli epäsopiva, tajusin sen sitten kun en ole enää keskellä tilannetta. En olisi ollut hänen kanssaan onnellinen, eikä hänkään alun jälkeen minun kanssani. Onneksi ajoitus oli väärä ja se loppui ihan alkuunsa.

Muutto sentään onnekseni lähestyy pikkuhiljaa. Ensi viikolla käyn vielä tsekkaamassa uutta kotiani (käsiraha on jo maksettu :) ja parin viikon päästä mulla onkin jo ihan oman kodin avaimet. Muuttoa on kyllä aikaa tehdä monta viikkoa, mikä onneksi on aika helpottava juttu.

Väärä ja kusipää

Hesarissa oli Kyösti Niemelän kolumni otsikolla: "Entinen kumppanisi oli tuskin narsisti". Ystävänihän ovat sanoneet minulle, että E on narsisti. He ovat sanoneet, että E on psykopaatti. Minä en halua edelleenkään näin sanoa, enkä ole tiennyt, miksi E:tä sitten sanoisin. Niemelä kuitenkin kiteyttä kolumninsa lopussa sen, mitä E oli, hyvin sanoiksi.

"Jos eksäsi ei ole narsisti, mikä hän sitten on? Ehkä yksinkertaisesti kusipää, heitä kun on enemmän kuin narsisteja. Tai masentunut. Huono vastoinkäymisten käsittelijä. Ihminen, joka ei panostanut tarpeeksi suhteeseen. Joka olikin jotain ihan muuta kuin ajattelit. Joka ei ollutkaan se oikea."

Tuota kaikkea E oli. Kusipää, masentunut (ihan diagnosoitukin), huono vastoinkäymistenkäsittelijä, joku muu kuin ajattelin, väärä. Hän osaa olla tosi hurmaava ja sitten inhottava, mutta ei se hänestä narsistia tee. Mutta kusipään tekee. Amen. Onneksi tätä tarinaa on jäljellä enää 46 päivää. Ihan tosi, minä lasken niitä. Sitten vihdoin olen oikeasti vapaa \o/

Ensimmäinen osa

Tänään oli aika jännittävä päivä henkisesti. Oli siis asuntokauppojen ensimmäinen osa ja tosiaan ensimmäinen kerta, kun näin E:n seitsemään kuukauteen. Viimeksi, kun hänet näin, eli heinäkuussa en todellakaan ollut vielä selvillä, mutta nyt oli aikaa kulunut jo yli vuosi yhdessäolostamme. Hyvinhän se lopulta meni. En alkanut pillittämään kaupantekotilaisuudessa, vaikka E:n seurassa jouduin olemaan miltei tunnin. Kun näin hänet, en tuntenut mitään, en vihaa, en surua, en kaihoa, en mitään. Pystyin keskustelemaan asiallisesti (tosin hieman jäykästi ja jäätävästi ehkä) käytännön asioista ja that's it. Minulla ei ollut hänelle mitään sanottavaa, minusta ei tuntunut miltään. Parasta oli, että vaikka hänen tekonsa ällöttävätkin minua edelleen, en ahdistunut hänen seurastaan. Oikeastaan koko keikka teki tarkemmin ajateltuna hyvää. Nyt tiedän, että olen oikeasti valmis menemään eteenpäin, kun kuuden viikon kuluttua muutan. Kun asunnon loppusumma maksetaan noihin aikoihin, pääsen hänestä eroon ja voin irrottautua lopullisesti. Pyyhkiä hänen puhelinnumeronsa pois puhelimen muistista ja antaa mennä - olla vapaa.

Miehiä vai eikö miehiä

Oonhan mä tässä edellisen, joulukuun alun katsauksen jälkeen käynyt treffeilläkin.

Numero 12. Tällainen oli, mutta en halua tästä tänne kirjoittaa, koska tiedän henkilön eksyneen tähänkin blogiin.

Numero 13. Mies nyt ei mitenkään ihmeelliseltä vaikuttanut viestitellessä, mutta jostain syystä lupauduin käymään kahvilla, asuttiinhan ihan lähekkäin, joten vaivaa ei pahemmin tarvinnut nähdä. Enkä kyllä nähnytkään, vaatetuksen tai meikin suhteen jaksoin panostaa alle kymmenen minuuttia. Miehen kanssa oli ihan kiva jutella, häntä ei nähtävästi kiinnostanut, mutta osasi liueta treffeiltä niin taitavasti, etten edes tajunnut, että hän halusi pois (siis pointsit kotiin). Kerran otti sen jälkeen yhteyttä (varmaan kymmenen päivän päästä), mutta mulla oli jo sinä päivänä menoa ja sen jälkeen en ole hänestä kuullut - no, eipä tuon niin väliäkään.

Numero 14. Jos muiden kanssa olen katsonut vain käyväni treffeillä, niin tämän kanssa päästiin ihan tapailuasteelle (en mä näistä virallisista jutuista tiedä, mutta itse ajattelen, että ehkä kolmansien treffien jälkeen kyseessä lienee tapailu, ja tapailu sitten muuttuu seurusteluksi jossain vaiheessa tai sitten lopahtaa pois). Huono ajoitus mun elämässä päätti tämän jutun, kun itse en enää pystynyt (kaikki nämä asuntosäädöt ja sitten muut yleiset elämän kiireet tekivät tapailun itselleni mahdottomaksi ja sitten en kai vain pitänyt hänestä tarpeeksi, kun en ollut valmis tekemään järjestelyjä asioiden suhteen, kliseisesti voisin todetan, että hänessä ei ollut mitään vikaa, minussa oli). Mies oli mukava ja hänen kanssaan oli tosi helppo olla ihan ensi sekunneista lähtien. Sellaista tunnetta en muista kokeneeni pitkään, pitkään aikaan. Ylipäänsä sellaisia henkilöitä ei monia oikein ole. Ikävä kyllä myös ajoituksen on osuttava nappiin näissä miesjutuissa ja tämäkin sitten päättyi ennenkuin kunnolla alkoikaan - positiivinen kokemus silti jäi, on vielä miehiä, jonka seurassa voin ihan vaan olla. Niin ja miehille vinkki, tämä mies sai ekojen treffien jälkeen täydet pisteet, kun kysyi toisille treffeille - hän totesi, että minä olen ainakin kovin viehättävä. Siinä oli ihan kunnon kohteliaisuus - ei mikään ylitseampuva, mutta juuri sopiva - minä tykkäsin.

Tällä hetkellä kaikki mies/tapailu/tinder/treffikuviot ovat jäissä. Nyt en pysty, ehdi, enkä haluakaan. Joudun näkemään E:n ekaan kertaan seitsemään kuukauteen perjantaina ja vielä toisen kerran sitä puolentoista kuukauden päästä, mikä varmaan ei ole kovinkaan miellyttävä kokemus. Sitten kun nämä asuntojutut ovat ohi, voin harkita taas ehkä, jos kiinnostaa. Viihdyn kuitenkin ihan hyvin yksin. Kerran kolmessa viikossa yksinäisyys hajottaa, mutta se on ihan ok. Parin kuukauden päästä olen omassa kodissani ja toivottavasti viihdyn siellä mainiosti.

Yhtä asiaa olen kyllä ihmetellyt viime aikoina ihan tosissani. Miehistä, joita olen nyt viime aikoina tavannut, lähes kaikki ovat ihastuneet minuun ainakin jollakin tasolla, monet ihan kunnolla (tai ainakin näin olen tulkinnut niistä, jotka eivät ole näin suoraan sanoneet ja on minulle näin sanottukin). Tilanne on minulle varsin uusi, koska en ole koskaan ollut varsinainen miesmagneetti. En toki ole sitä edelleenkään - ulkonäköni ei riitä  sellaiseen - mutta ne, jotka minuun tutustuvat kasvokkain, jostain kumman syystä kyllä pitävät minusta ihan kunnolla. Olen ollut melkoisen ymmälläni tästä asiasta. Olen toki muuttunut vuosien saatossa varmastikin parempaan suuntaan, mutta silti... Tai ehkä nyt vaan on osunut minun tyyppisten miesten rypäs treffeille, toivottavasti sitten myöhemminkin :)

Lähtölaukaus

Viime vuonna ystäväni kertoi oman eronsa jälkeen vieneensä eron vuosipäivänä töihin kakkua sen syytä enemmän kertomatta ja totesin, että minäkin voisin erokakun leipoa. No, se unohtui, eikä tuntunut edes tarpeelliselta. Eroon liittyen kuitenkin vein töihin shampanjapullon. Olin vannonut, että kun asunto on myyty, ostan pullon lempishampanjaani sen kunniaksi. Koska en halunnut olla yksinäni aivan tillin tallin, kannataisi se viedä vaikkapa töihin ja tuhota yhdessä. Vihdoin tuo kauan odotettu päivä sitten koitti viime keskiviikkona ja asunto myytiin! Tappiota tuli, mutta selviän siitä. Keskiviikon leijuin lähes pilvissä onnesta, pääsen kohta ihan omaan kotiini!!! E toki onnistui pilaamaan senkin ilon, ja viikolla oli jäänyt kiinni valehtelusta jo aimmin jälleen kerran (siis miksi ihmeessä hänen pitää vieläkin valehdella, en ymmärrä??), mutta jälleen on hyvä fiilis. Toisaalta on vähän surku. Tämähän on minun kotini ja minun on täältä lähdettävä.

Viime päivät ovat olleet varsin hektisiä, mutta niinpä siinä vain on käynyt, että parin kuukauden päästä asun ihan omassa kodissani, jonka sijainninkin jo tiedän. Tänään rekrytoin jo kolme muuttoapuakin, joten eiköhän muuttokin saada hoidettua. Onneksi mulla on hyvin aikaa muuttaa. Aloitin toki jo pienimuotoisen pakkailun. Irrotin verhot pestäväksi. Silloin tuli suru. Verhot tekevät kodista niin paljon kodikkaamman. Nyt täällä on ihan eri näköistä. Se on niin lopullista. Lähtö unelma-asunnosta, jollaista en enää koskaan saa. Monet ovat minulle sanoneet, että en voi sitä tietää. Mutta minä tiedän. Tällaista en saa enää koskaan, en saa enää koskaan sitä omaa unelmakotiani, sillä mikään ei tunnu samalta kuin se ihan ensimäinen koti - ja ai että tämä on ihana. Uusikin on kiva, mutta erilailla, siitä puuttuu ne pari unelmaelementtiä, joita en voi yksinasuessani koskaan saada.  Samalla tuli myös pieni häpeä. Se häpeä, mitä kai useimmat eronneet tuntevat. Minä epäonnistuin. Siis minä. E onnistuu parastaikaa sen toisen kanssa (kai, mistä minä tiedän). Ja minä jatkan epäonnistuneena elämääni. Mutta enhän minä epäonnistunut yksin. Lisäksi minä en ole elämäni loppuun asti ihminen, joka on pettänyt toisen luottamuksen, joten toisissa asioissa minä en epäonnistunut. Lisäksi minun ei tarvinnut valehdella parisuhteessani. Minä onnistuin olemaan rehellinen - toinen ei.