No niin, E:n vierailu kesti noin kymmenen minuuttia. Vei tietokoneensa ja osan kirjoistaan. En huutanut, en raivonnut, en romahtanut, mutta itkin kyllä vähän. Itkin kun kysyi, että miten nuo minun terveysongelmat voivat ja kerroin, että yksi ongelma ratkesi ja että se oli ihan vain lääkäristä kiinni ja olisi ollut kiva päästä ongelman löytävälle lääkärille aiemmin, mutta kun E ei viime kesänä sitten halunnutkaan auttaa (siis E lupasi kysellä tutultansa lääkäreitä, koska tämä tuntee monia hyviä, mutta sitten ei suostunutkaan lähettämään tekstiviestiä tälle henkilölle, kun oli puoli vuotta aiemmin kysynyt lääkäreitä käsiongelmaani liittyen, niin olisi ollut liian noloa kysyä taas, jos toinen vaikka hermostuu), niin mahdollisuus meni. Itkin myös, kun E alkoi jankkaamaan hinnanalennuksesta kämpän suhteen ja totesin, että hän kyllä tietää mun rahavarat ja menot oikein hyvin ja sen, että paljonko mulla on lainaa ja että ei mun taloudellinen tilanne tän asunnon vuoksi nyt ihan loistava ole. Totesin myös, etten halua sekuntiakaan täälä enää asua, koska mulle on tehty täälä niin paljon pahaa. E:hän siihen sitten totesi, että niin on hänellekin. Ei sitten huomannut, että meissä on se ero, että mä edelleen asun täällä... Muuten E oli kyllä oikein ystävällinen ja kun sanoin, että välittäjä oli virhevalinta, niin oli jopa samaa mieltä.
Mua ei harmita yhtään, että itkin. Saipahan E huonon omantunnon, jos hänellä sellainen on, vaikka eihän se mua nyt varsinaisesti auta, mutta jotenkin ajatus lohduttaa. Ja mulla on oikeus itkeä, jos itkettää. Sitä paitsi yritin taistella itkua vastaan kyllä ihan kunnolla, eli ei tää mikään tietoinen itkuun purskahdus ollut. Selvisin siis ihan kunnialla kuitenkin ja olen siitä ylpeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti