Myötätuntokirje itselle

"On ihan luonnollista, että olet välillä surullinen ja vihainen ja välillä molempia. Kukapa ei olisi. Epäonnistuitte yhdessä 31:n kanssa, etkä voinut sille mitään. Yritit kaikkesi ja silti epäonnistuit rakastamasi ihmisen kansa. Mutta huomaathan, yritit kaikkesi. Muuta et voi vaatiakaan itseltäsi. Tiedät, että teit kaiken, mitä osasit, keksit koko ajan tapoja, millä voisitte parantaa parisuhdetta. Ja niin, toinen ei ollut valmis näkemään samalla tavalla vaivaa ja se ei ole sinun vikasi, ei mitenkään. Ei ole sinun vikasi, että toinen ei osannut huomioida ja siitä saakin tulla paha mieli ja se tuntuu tietysti epäreilulta.

Ja kun itse epäonnistuit, niin kukapa ei joskus epäonnistuisi. Te halusitte eri asioita ja vaikka ehkä tiesitkin sen heti alusta, että et saa toiselta sitä, mitä tarvitset, niin olit jo ihastunut, tottakai seurasit sitä. Ja hienoa on, että uskalsit heittäytyä, vaikka vähän epäilitkin. Sinun ei tarvitse miettiä, että olisiko sittenkin pitänyt uskaltaa. Sinä uskalsit!

Et voi syyttää itseäsi toisen ongelmista ja vajavaisuuksista. Hän ei osannut, eikä pystynyt siihen, mitä tarvitsit. Se ei ole sinun vikasi ja ei kerro mitään sinusta. Se, että toinen oli välinpitämätön, ei arvostanut ja oli muutenkin inhottava ei ole sinun vikasi. Hän olisi voinut valita toisin. Ja muista, sinä kerroit hänelle, miltä sinusta tuntuu! Opit edellisestä kerrasta. Yritit kommunikoida ja kerroit asiat. Yksin ei voi pitää suhdetta pystyssä, eikä kommunikoida. Muistathan, että toinen ei nähnyt eteesi useinkaan vaivaa, ei yrittänyt, puhui välillä ilkeästi asioista, joiden tiesi olevan sinulle tärkeitä. Muista, että näin oli jo silloin kun hän oli vielä ihastunut! Siispä, ei ole mitenkään sinun syysi ainoastaan, mitä tapahtui. Ja se, että ajattelet, että nämä johtui siitä, että käyttäydyit itse huonosti, niin käytäytyihän hänkin. Ja yritit tehdä hänelle hyviä asioita ja ilahduttaa häntä. Toiveesi parisuhteesta, yhteinen iloitseminen, tiiminä oleminen ja toisen asioista kiinnostuksen osoittaminen, ovat täsin normaaleja.

Käyttäytymisesi eron jälkeenkin on ihan normaalia. Olen itse asiassa onnistunut todella hyvin. Mitä sitten, jos viikon välein tms stalkkaat toisen profiilia. Et ole soittanut tai viestitellyt hänelle kertaakaan, vaikka näinkin olisi voinut helposti tapahtua. Hienoa!

On ok olla ahdistunut siitä, että epäonnistui. Mutta et epäonnistunut yksin. 31 epäonnistui myös. Ja muista, että hän oli epäonnistunut jo monta kertaa aiemminkin, sinä et lähellekään niin montaa kertaa. Ja sinä opit edellisestä kerrasta! Hän ei ollut edes miettinyt, mikä edellisissä jutuissa oli mennyt pieleen, joten hän toi samat toistuvat ongelmansa parisuhteeseen, ja kun niitä ei oltu mietitty ja ratkottu, miten olisittekaan voineet onnistua. Se oli mahdotonta.

Uskon, että olet pian onnellisempi kuin hänen kanssaan keskimäärin. En voi luvata sinulle, että kaikki menee hyvin, mutta voin sanoa, että olet selvinnyt hienosti ja tunteesi ovat täysin normaaleja. "

Se siitä helposta

Jos viimeksi oli ihan ok fiilikset, niin eilen sain kauhean ahdistuksen taas päälle. Tätähän tietysti edelsi stalkkaaminen, mikä nyt oli ihan idioottimaista tietysti taas. Miksi stalkata, en tiedä. Joskus sitä vain sortuu. Ja eihän tästäkään stalkkauksesta mitään tietoa edes tullut, huoh. Erostahan on mennyt nyt 50 päivää, mikä on aika paljon ja aika vähän samaan aikaan. Vielä lauantai-iltana pienessä hiprakassa kaverin polttareissa mietin, että viikon päästä alan tinderöimään, nyt eilisen jälkeen en sitten enää tiedä, onko se fiksua. Olenko valmis siihen, kun taas olen jumissa. Yhä edelleen satuttaa se, että toinen kohteli minua niin kuin kohteli. Huonosti.

Olen aloittamassa terapiaprosessia ja nyt odottelen kolme kuukautta, että pääsen ihan oikeasti siinä alkuun. Tässä välissä saan kuitenkin käydä työterveydessä juttelemassa psykologilla ja yhden kerran olenkin jo käynyt. Henkilö ei ole ehkä minulle sopivin, mutta ihan ok kuitenkin. Jotenkin oli kovin helpottavaa, kun ammattiauttaja sanoi minulle kertoessani hermostumisistani, että "No tuollaisessa tilanteessa kenellä tahansa olisi varmasti mennyt hermo." Kysessä on vielä miespuolinen psykologi, mikä jokseenkin auttoi vielä vähän lisää, jotenkin se, että  mieskin oli sitä mieltä, että menisi hermo noissa tilanteissa oli todella helpottavaa.

Toinen minua auttanut asia on ollut ehdottomasti kirja "Saat sen mistä luovut". Olen lukenut vanhoja postauksiani ja siellä yhdessä kommentissa oli tuota suositeltu, mutten aikanaan lukenut. Vaikka kirja onkin vähän liian hengellinen joissakin paikoissa, on siellä joitakin erittäin paljon minua helpottaneita lauseita. Ehkä kerron näistä toisessa postauksessa, nyt kirja ei ole tässä. Mutta kaikki ne asiat, jotka osoittavat, etten ollut yhtään sen viallisempi kuin toinenkaan ja erityisesti, että toinen ei vain kyennyt, koska oli niin rikki tai jotain, auttavat. Itse tein parhaani ja yritin, en voinut tehdä mitään enempää.

Ajoittain haluaisin törmätä 31:n ja sanoa päin naamaa, että vihaan häntä. Välillä vihaankin ihan todella. Haluaisin, että hän joutuisi kokemaan tätä samaa tuskaa, kun rakastaa toista ja sitten toista ei enää ole siinä. Hänhän ei rakastanut ja oli muutenkin suhteeni niin välinpitämätön. Haluaisin, että hänellä olisi edes huono omatunto siitä, mitä teki minulle. Ikävä kyllä tiedän, että toinen ei tätä asiaa enää mieti, sellainen hän on. Unohtaa asiat, työntää ne sivuun. Ehkä ne tulevat eteen joskus, mutta on pystynyt uskottelemaan kuitenkin aiemminkin itselleen, ettei ole koskaan mitään pahaa kenellekään tehnyt. Enää en usko sitä, mitä hän sanoi silloin, kertoi itsestään, ettei suhteissakaan ennen mitenkään ikävästi toista kohdellut. Niinpä niin. En halua uskoa, että näin olisi, sillä silloinhan olisin se ainoa, jota hän on kohdellut niin välinpitämättömästi.

Toisaalta haluaisin päästä irti näistä asioista, etten olisi niissä enää kiinni. En jaksaisi tätä enää.  Ehkä menen sittenkin sinne Tinderiin, en tiedä.

Helpompi hengittää

Muutaman päivän ajan on ollut helpompi olla. Viikon ajan oli ihan kamala takapakki, mutta nyt on tosiaan perjantaista asti ollut ihan ok olo. Tähän on auttanut muiden ihmisten muistutukset siitä, että toinen ei arvostanut minua, oli itsekäs ja tunteiltaan lukossa. Tämähän ei tarkoita sitä, etten itse olisi ollut suhteessa myös ongelmia aiheuttava, mutta nuo olivat asioita, jotka kumpusivat kyllä 31:stä itsestään, eikä minusta. On helpompaa olla kun pikkuhiljaa tunnepuolikin alkaa ymmärtämään, että toinen ei ollut minulle sopiva. En ollut onnellinen hänen kanssaan kuin hetkittäin ja rakastin hänen potentiaaliaan, en sitä, mitä hän oli. Olin kiinni niissä hetkissä, jolloin hän oli minulle tosi kiva ja selittelin niillä toisen välinpitämättömyyttä. Halusin niin kovasti onnistua. Lueskelin myös omia vanhoja blogitekstejä edellisestä erosta. Sieltä sattui silmään teksti, jossa olin lukenut jotakin parisuhdekirjaa, jossa oli pyydetty miettimään suhteesta seuraavia kysymyksiä:

•  Voinko luottaa sinuun, voinko turvautua sinuun? 
• En voinut, kun olin heikoilla, en voinut turvautua toiseen, sillä hän ei kestänyt minua silloin, en voinut myöskään luottaa siihen, että kun jotain oli sovittu, se piti. Ei toki isoissa jutuissa näin, mutta pienissä. Ei ollut turvallista riidellä, siihen en voinut luottaa yhtään. Ja tekosyitä, miksi joku juttu ei pitänyt, niitä hän kyllä osasi kertoa. Luota siinä nyt sitten.
• Oletko tukenani kun tarvitsen sinua?
•  Kysyin tätä häneltä, ja vastaus oli, "kyllä, mutta aina ei voi". Niin, ei hän ollut. Joskus itkin ja kun itkusta  ei ehkä tullut loppua muutamassa minuutisa, kun otti kainaloon, niin meni vain pois sanomatta sanaakaan, kerran jopa suuttui kun itkin.
• Vastaatko minulle ja minun tarpeisiini kun tarvitsen sinua, vastaatko kun soitan? 
• Vastasi kun soitin, mutta minä pelkäsin soittaa hänelle. Kun tarvitsin häntä, en välttämättä saanut mitään.
• Olenko sinulle tärkeä? 
• En tiedä, mutta en tuntenut olevani.
• Arvostatko sinä minua, hyväksytkö sinä minut? 
• Hyväksyi, mutta arvostaminen ei ollut kovin kokonaisvaltaista.
• Tarvitsetko sinä minua, haluatko turvautua minuun? 
• En tiedä, en usko, että uskalsi tarvita minua. Hän ei turvautunut minuun myöskään muuta kuin käytännön jutuissa, henkisen puolen ongelmissa halusi selvitä ihan yksin. Eikä hän oikein jakanut tunnelmiaan minulle ja kun ksyin niitä, vastasi hän kysymykseen kysymyksellä. En tiedä, oliko kyse siitä, että hän ei tiennyt, mitä ajatteli vai siitä, että hän ei halunnut kertoa. Se jää ikuiseksi arvoitukseksi ja enää se ei edes haittaa.

Niin, haluanko tuollaisen suhteen? En. Helpottavaa on myös tajuta, että paljon parempaa en olisi hänen kanssaan saanut, vaikka olisin itse käyttäytynyt paljon paremmin.

Yksi etappi eron käsittelyssä viime päivinä on ollut se, että näin unta, jossa nukuin miehen kainalossa. Mies ei ollut 31, vaan ihan joku muu. Ihminen, joka on ollut minulle mukava. En siis ole häneen ihastunut mitenkään, ainakaan tietääkseni. Unessa ei ollut mitään seksuaalista tai mitään, vain se kaipuu olla jonkun lähellä. Ja niin, unessa sen kaipuun täytti joku ihan muu kuin 31. Oli ihanaa herätä, muistaa kiva uni ja tajuta, että oli kiva mieli.
PS. Exäholisti kirja on luettu. Loppu kirjasta oli aika lailla vanhaa erokirjakamaa, itse koin hyötyväni eniten kirjan alkuosista, joissa toistetaan sitä, että on ihan normaalia olla sekaisin. 
 

Satuttavia asioita sekavasti ilmaistuna

Suhteemme alkuvaiheessa toinen oli yli parin viikon matkalla ja tuntuihan se ikävältä, että toinen lähti. Silti se oli positiivista ikävää, tiesin ja myös aistin, että toisellekin tulee ikävä ja toinen jopa kertoi sen. Ei minua silloin varsinaisesti haitannut, että toinen oli poissa, koska pystyin kuitenkin luottamaan siihen, että hän ajattelee minua.

Sitten myöhemmin, kun toinen taas lähti ja oli paljon poissa, ei tuntunutkaan enää samalta. En tuntenut, että hän ikävöisi, eikä hän niin sanonutkaan. Ei viestitelyt välttämättä päivän aikana mitään hyvän yön toivotusten lisäksi ja kun kysyin tästä, oli vastaus, ettei hän kenellekään muullekaan viestittele. Kun tarjouduin tulemaan häntä vastaan hänen palatessaan, torjui tämän, eikä enää raportoinut lennoistaan tai muustakaan. Kuinka pahalta se tuntuikaan, sillä tiesin, vaikken halunnut sitä uskoa, että hän ei enää välittänyt samalla tavalla.

Samalla kun hän ei enää minulle halunnut kertoa asioitan, katselin hänen täällä ollessaan, jos esim. menimme hänen ystävänsä syntymäpäiville, kun jokaisesta etapista piti lähettää viesti: metrossa, asemalla, ratikassa, kohta siellä. Niin, tiesinhän minä, en ollut enää sillä tavalla tärkeä, koska minulle hän ei enää viestinyt noin, minua ei tarvinnut informoida (ja erityisesti ei halunnut). Minun kanssani ei voinut viettää iltaa kuten ystävien, ja kun kysyin, niin vastaus oli, että viettää muutenkin kanssani niin paljon aikaa. Kun kysyin, että miten hän sitten jaksaa ystäviänsä kanssa reissussa ollessaan tehdä näin vaikka viikon putkeen, mutta minun kanssa ei edes yhtä iltaa, niin se on eri asia. Tokihan se on, ystävät ja kumppani ovat eri asia (mutta minä kyllä pidin häntä ystävänäni), mutta sattuuhan se vieläkin ja silloin vasta sattuikin kun asia oli noin. Minun kanssa ollessaan hänellä oli kiire luotani pois. Kun hän oli minun kanssani jopa jossain hienossa paikassa matkalla, tärkeintä oli seurata, mitä kaverit tekevät somessa, kun hän oli kavereidensa kanssa reissussa, ei minulle ollut aikaa vastata viesteihin, koska on kaveriensa kanssa. Sielläkin tosin oli aikaa vaikka tykätä exänsä instagram-kuvista... Ei aina edes lukenut viestejäni, vaikka oli käynyt ko. palvelussa. Tuntuipa taas kivalta.

Musta tuntui suhteen aikana ja vieläkin ihan kamaltalta se, miten hän mua usein kohteli. Se välinpitämättömyys oli todella raastavaa. Vieläkin sattuu se, miten hän ei edes yrittänyt olla iloinen syntymäpäivänäni tai miten hän yksinäisyyttä itkiessäni vain totesi, että pitäisi vain olla itse aktiivisempi. Miten hän ei keksinyt yhtään asiaa, miksi haluaa olla kanssani, eikä keksinyt minusta mitään positiivista, kun kysyin, voisiko piristää ja sanoa minulle jotain kivaa.


Eilen luin suositun havaintoja parisuhteessa blogin tekstin, jossa kehotettiin katsomaan peiliin, jos aina menee pieleen. Tuntui aika kamalalta se teksti kyllä. Tiedän, että tein paljon asioita väärin, mutta en kyllä suostu siihen, että vain minulla olisi tuossa suhteessa ollut peiliin katsomista. Vaikka olin  suuttumatta, ahdistumatta tai ihan mitä vain vaikka viikon ajan, toinen käyttäytyi silti vain yhä välinpitämättömämmin ja sanoi vain, että haluaisi, että on tavallista, jos halusin puhua. Hänen mukaansa kaikesta kyllä pitää pystyä puhua, mutta toisaalta puhuminen ei ollut hänelle luontaista, niin hänen ei tarvinnut kuitenkaan puhua.

Äh, tämä meni taas melkoisen sekavaksi tekstiksi ja vuodatukseksi, mutta omapahan on blogini.

Lopputulema kai tänään on, että nämä ja niin monet muutkin suhteen aikaiset asiat satuttavat vieläkin. Tiedän, ettei se ole niin, etten voisi olla rakastettava, mutta eihän se siltä nyt kyllä yhtään tunnu. Eikä tuntunut suhteen aikanakaan alkua lukuunottamatta, koska toinen ei välittämistä minulle ilmaissut.

Mitä ihmettä siinä oikein tapahtui?

Olen miettinyt paljon, miksi näin kävi, ja tullut seuraavaan lopputulokseen suhteesta, joka kesti sen tasan 9 kuukautta ensisuudelmasta eroon. Kevyttä kauraa, sanoisi joku, erota noin lyhyestä suhteesta, mutta ei se ole helppoa, tulla jätetyksi, kun on rakastunut. Mutta siis näin se ehkä meni:

Alkuhuuma oli ihanaa, kuinkas muuten. Nähtiin aina kun mahdollista, viestit lentelivät. Toinen viestitteli välillä jopa niin usein poissa ollessaan, että minuakin ahdisti vähän. Oli silti ihanaa. Toinen ei paljon kavereitansa nähnyt ja välillä jopa sanoin, että hänen pitäisi nähdä kavereitaan. Tätä kesti reilut kolme kuukautta.

Sitten minä jatkoin ihastumista ja näin jälkikäteen miettien toisen ihastuminen ehkä laimeni. Varmaankin itse käyttäydyin välillä  huonosti, riideltiin pari kertaa ja toiselle se oli kamalaa. Itse jatkoin rakastumista, enkä tajunnut mitään. Sitten alkoi tulla niitä kertoja, jolloin toinen ei enää huomioinutkaan, jätti minut yksin bileissä odottelemaan puoli tuntia, kun sanoi käyvänsä vessassa, halusi mennä kaljalle kavereiden kanssa, vaikka oli sovittu jo paljon aiemmin yhteisestä kolmen ruokalajin illallisesta. Hän ei myöskään ilahtunut, kun käytin saldotuntini hänen viimeiseen täällä olopäivään ennen montaa matkaa, jotka hänellä oli. Aistin tuon ja ahdistuin - ja käyttäydyin varmasti tämän seurauksena kaikkea muuta kuin rakastettavasti. Minä yritin rakastuneena mennä häntä lähemmäksi, hän juoksi kauemmaksi. Yritin jutella asiasta, toinen ei halunnut. Hän oli paljon poissa, viestittely oli minimaalista, ihan erilaista kuin alussa. Toki huuma laantuu, mutta itse olin todella huonossa jamassa, kun tuntui, että toiselle on ihan sama, miten minulla menee.

Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta asiat paheni, toinen kertoi minulle, ettei ehkä halua enää olla kanssani. Eniten toista itketti asiassa se, että taas yksi hänen suhteistaan epäonnistuu, minua ahdisti, että se oli toisen suurin murhe, eikä se, että hänellä ei olisi enää minua. Muutaman viikon päästä oltuaan taas poissa hetken, kertoi, että kyllä haluaa olla kanssani. Kysyin, että miten tuli siihen lopputulokseen, miksi haluaa olla kanssani, mutta ei osannut kertoa yhtään syytä. En koskaan saanut sitä. Selitystä, miksi haluaa olla kanssani. En huomannut muutosta, enkä itsekään osannut muuttua, hätäännyin vain enemmän ja käyttäydyin vain huonommin. Ja toinen meni vain kauemmas.

Ja sitten se tuli, ero. Suhteesta, jossa molemmilla taisi olla tosi paha olla. Minulla  oli todella paha olla siinä suhteessa ja tiedän, että toisellakin oli. Mutta kuitenkin, koska olin edelleen niin kovin rakastunut, en voinut olla ilmankaan häntä. En tiedä, olenko vielä rakastunut, ehkä vähän. Toinen ei ollut koskaan minuun muuta kuin ihastunut, sen on itsekin sanonut. Toisaalta tiedän, että vika ei ollut minussa, hän kun ei ollut koskaan ollut kehenkään rakastunut, mikä kertoo mielestäni enemmän hänestä kuin minusta.

Mutta siinä suurpiirteisesti tuon meidän suhteen tapahtumat. Tämän hetken fiilikset ovat paremmat kuin eilen, mutta eivät siltikään kovin kehuttavat.

Vaikeaa..

On ollut todella vaikeat pari päivää. Olen itkenyt enemmän kuin kolmena viime viikkona yhteensä. Olen vihainen, ikävöivä, ahdistunut ja tuntuu epäreilulta. Suhteen aikana tapahtuneet asiat tuntuvat tosi epäreiluilta. Se, kuinka itse olin toiseen vielä ihan ihastunut ja toinen ei osoittanut olevansa minun asioista kiinnostunut. Ja kuinka toiset menivät edelleni. Se tuntuu rakastuneesta ihan kamalalta. Olen lukenut viime aikana kirjaa Exäholisti, missä kerrotaan muun muassa rakkauden ja rakastumisen kemiasta ja tapahtumista. Lukemani selittää onneksi omaa käytöstäni aika lailla itselleni. Rakastuin tyyppiin, joka ihastui hetkeksi minuun, mutta ei rakastunut. Niin, olin hänelle väärä, ja sekös tuntuu kamalalta. Nyt en kyllä osaa kirjoittaa tänne mitään järkevää.