Vuosi kulunut

Niin se vain on. Huomenna on eron vuosipäivä. Olen ollut vuoden ilman E:tä. Se on hyvä, olen paljon onnellisempi nyt kuin vuosi sitten tänä päivänä, jolloin siis annoin hänelle viimeisen suukon ja kävin viimeisen kerran nukkumaan hänen viereensä.

Tuo vuosipäivän lähestyminen ja moni muukin asia on vienyt ajatukset takaisin siihen viime vuoden p***aan. Siihen, kuinka kamalasti E kohteli mua erityisesti viikot ennen eroa, jälkikäteen mietittynä tosi nöyryyttävästi, ilkeästi, epäreilusti ja tunteettomasti. Ajatukset ovat palanneet siihen, kuinka inhottava olo mulla oli, mutta yritin kasata silti meidän parisuhdetta, vaikka toinen vain järjesti treffejä sen toisen naisen kanssa. Ja itse eroon ja erityisesti sen jälkeiseen aikaan. Yhä edelleen olen sitä mieltä, että se oli kamalinta aikaa elämässäni. Se oli aivan hirveää, raastavaa ja tuskallista. Siis aivan kestämätöntä, se, kuinka piti yrittää kestää edes yksi tunti, koska päiväkin tuntui liian pitkältä ajalta.

Pari muutakin asiaa on tuonut viime vuoden mieleen. Melkein törmäsin E:n veljeen, tämän vaimoon, lapseen ja siihen mun elämän ensimmäiseen kaverikoiraan. Tunnistin heidät koirasta ja muutenkin ovat hieman persoonallisen näköisiä. Asuvat aika lähellä mua, ja minä olin lenkillä kuten myös he. Vaihdoin lenkkireittiäni lennosta, ettei kohdattaisi, he tuskin minua tunnistivat tai edes huomasivat. Minä en pystynyt heitä kohtaamaan, ja sitten tuli ikävä koiraa. Niin, tuli ikävä koiraa, jota en enää koskaan vie lenkille. Eron jälkeen ajatelin, että ehkä joskus, mutta en pysty. En pysty, vaikka eiväthän he ole minulle mitään tehneet. Mutta minä luulen, että he tiesivät. Niin, olen siitä melkein varma, sillä muistan viimeisen kerran kun pariskuntana kävimme heidän luonaan (viikko ennen eroa) ja vein koiran yksin ulos ja kun tulin sisälle, he lopettivat vaivaantuneena puhumisen kuin seinään. Ja kävihän toinen nainen heidän luonaan vain viikko eromme jälkeen ja tästä oli jo sovittu ennen kuin erosimme. Pariskuntatreffit siis. Kipeää tekee vieläkin. Kipeää tekee myös se, että E ei pyytänyt anteeksi. Ei ollut pahoillaan. Minun tunteillani ei ollut enää mitään väliä. Se on kai asia, joka sattuu elämäni loppuun asti, vuosi vuodelta vähemmän, mutta aina ihan vähän kuitenkin.

Muistot on tuonut mieleen  vielä sekin, että eräs todella hyvä työkaveri (voisin sanoa, että on enemmän kuin työkaveri, kaverin ja ystävän välimaastossa jopa) vaihtoi työpaikkaa. Eilen oli viimeinen työpäivä, on jo nyt häntä ikävä (siis ihan kaveri on kuitenkin vain, ei mitään muita tunteita). Ja mihin firmaan hän meneekään, sinne, missä on toinen nainen. Niin, pieneen firmaan, jossa varmasti tutustuvat ihan jo töissäkin ja lisäksi harrastavat samaa harrastusta. Toinen nainen saa tutustua ja ehkä ystävystyä minun ystäväni kanssa! Ehkä jopa E hänet tapaa! Voi itku. Eihän se toki minulle kuulu, voihan se toinen nainen olla kivakin ihminen oikeasti, mutta jotenkin se vain tuntuu pahalta, todella pahalta. Niin ja E on vaihtanut työpaikkaa toisen naisen ex-firmaan. Huhhuh, lienee saanut hyvät suositukset, samanlaisethan E antoi konsulttina omassa työpaikassaan toimineelle toiselle naisellekin.

Eilen yönä itkin pitkästä aikaa. Olin yksinäinen, haikea (eilen oli siis kahden työkaverin läksiäiset), surullinen ja muistotkin palasivat mieleen ja kun tähän lisätään pieni laskuhumala, niin siinähän on kaikki ainekset surkeuteen. Viikko on mennyt muutenkin niin, etten ole pystynyt kertomaan niitä pieniä elämän juttujani kenellekään ja sitten kaikki surkeus kasautui niihin alkuyön hetkiin kuin tulin kotiin. Olin vain niin pohjattoman yksinäinen. Se on yksinäisyyttä, jota ei ymmärrä, jos ei ole ollut samalla tavalla yksin. Viimeksi tunsin itseni yhtä yksinäiseksi ehkä silloin kun ambulanssimiehet kysyivät, voivatko soittaa jollekin ja sanoin, ettei ole ketään. Niin, ei ollut ketään, kelle soittaa, eikä ole vieläkään.

Loppuun  vielä Jari Sillanpään Ansaitset kultaa laulun kertosäe. En kyseisestä laulajasta niin kovinkaan paljoa pidä, mutta kyseisen kappaleen sanat ja melodia koskettavat, vaikka E ei koskaan noin minulle olisi sanonutkaan, koska  hän ei välittänyt.

"hei älä ikinä enää,
 yhdenkään ihmisen anna
 sua kohdella niinkuin mä kohtelin,
loukkasin ja haavoitin sua
älä rakasta ketään,
joka voi olla niin julma
mä tiedän että mä loukkasin,
loukkasin ja haavoitin sua"

Mä selvisin tästä vuodesta ja se on mun elämän yksi iso juttu. Vain vaikean eron kokeneet voivat sen tietää, kuinka iso juttu se onkaan.

Uusi vuosi täällä!

Olkoon tämä vuosi parempi kuin edellinen! Ainakin vuoden alku on ollut paljon parempi, mutta eipä tuo nyt niin kovasti ole vaatinut. Kohta alkaa eron vuosipäiväkin olemaan täällä ja sitten olenkin ollut vuoden ilman E:tä, mikä on vain positiivinen juttu.

Jostain kumman syystä olen kuitenkin miettinyt suhdettamme ja E:tä viime viikkoina melko paljon. En niinkään kaivaten, en surren, en vihaten, vaan olen miettinyt sitä, missä umpikujassa siinä suhteessa olin. Nyt kun tuosta on mennyt aikaa jo enemmän, olen pysynyt tarkastelemaan menneisyyttä etäänpää ja edes vähän vähemmän tunteella. Tosiasiahan on, että jos suhde olisi jatkunut, olisin mennyt vain huonompaan kuntoon. Olisin luhistunut ja voinut yhä huonommin. Olen nähnyt, millainen E oli minulle, niiden silmin, jotka näkivät meidän vain silloin tällöin, eivätkä minua tunne kovinkaan hyvin, varmasti huomaavainen ja mukava, mutta sehän oli vain pintaa.

Olen oppinut huomaamaan, että enpä minä ollutkaan se ainoa henkilö, joka oli vihainen toiselle. Toki olin sitä usein. Joskus ihan typeristä syistä ja ihan aiheettakin, usein kuitenkin siksi, että toinen valehteli, petti lupauksensa tai oli epäreilu. E taas vihoitteli minulle milloin mistäkin. Hän saattoi olla vihainen kaksi viikkoa jostain riidasta. Kuitenkin, kun yritin sopia riitaa hänen kanssaan, hän totesi, ettei muista sitä enää. Jälkikäteen mietittynähän tuo oli ihan älytöntä ja mielestäni tässä on kaksi vaihtoehtoa, joko a) hän oli minulle vihainen vihaisuuden vuoksi, koska ei muistanut, mistä olla vihainen tai b) hän muisti, mistä oli vihainen, valehteli, että ei muista aihetta ja ei vain halunnut sopia. Totuus ei minulle koskaan selviä ja ei sen tarvitsekaan, mutta näin jälkikäteen mietittynä tuohan oli ihan kamalaa (olihan se silloinkin kamalaa tunnetasolla), koska en vain voinut tehdä mitään. Muutenkin olin usein tilanteessa, jossa tein miten tahansa, niin aina oli huonosti. Monesti koin ja sanoinkin E:lle usein, että meillä oli eri säännöt, minkä hän toki heti kielsi, mutta ei suostunut keskustelemaan asiasta. Tämä oli ihan E:n tapaista, hän valitti jostain asiasta, mutta teki itse aivan samaa (ei siis koskenut suhdettamme ainoastaan, vaan myös esim. töitä jne). Jos sanoin, että teethän itsekin noin, hän joko totesi, ettei tee enää niin (ja teki sitten heti seuraavana päivänä) tai sanoi, että se on eri asia. En ikinä oppinut olemaan tämänkään jutun kanssa saati sen kanssa, että E:n mielestä monet säännöt eivät koskeneet häntä (tämä taisi olla perheestä opittu juttu, koska hänen vanhemmillaan ja veljellään oli hieman samanlaisia taipumuksia).

Arkielämämmehän tavallaan sujui aika hyvin, mutta meidän tapamme ratkaista asiat olivat liian erilaiset. Minä en oppinut koskaan elämään E:n tapaisen tuuliviirin kanssa. En ehkä ole tarpeeksi sopeutuvainen tai jotain. Mutta sellainenhan minä olen, enkä minä tästä mihinkään ole muuttumassa, en minä halua suhdetta, jossa riitoja ei haluta selvittää ja jossa koen miehellä ja minulla olevan eri säännöt. Haluan tasapainoisen suhteen, jossa keskustellaan ja ollaan toiselle reiluja. Sellaista minulla ei E:n kanssa ollut. Toivottavasti, jos sellaisen joskus saan, niin osaan olla siinä, enkä epäile suhteen aitoutta. Treffaillessani olen nimittäin monta kertaa huomannut pelkääväni, että mitä jos minulle käy taas niin: mies on näennäisesti kiltti ja paljastuukin sitten joksikin ihan muuksi. Miten uskaltaisin luottaa? Siinä on minulle kai tämän vuoden teema, oppia taas luottamaan.