Missä mennään?

No en tiedä yhtään nyt, missä mennään :o Mies oli täällä, syötiin, juteltiin, sanoin, että mennäänkö istumaan sohvalle. Mies istui tosi kauas. Oh no. Jossain vaiheessa kysyi kyllä, kuinka kauan olen ollut sinkku ja puhuttiinpa siinä Tinderistäkin. Mitään ei tapahtunut kuitenkaan. Kun mies totesi (aika myöhään siis), että pitäisi tästä lähteä, päätin vihdoin rohkaistua ja kysyin sitten, että missä mennään, kun hänestä ei ota selvää. Mies totesi, että on vähän hitaasti lämpiävää tyyppiä, mutta että haluaisi kyllä tutustua paremmin. Mitähän siihen sitten sanoisi. Jotain siinä sitten juteltiin vielä asiasta ja lopuksi sitten vihdoin pussattiinkin vähän - miehen aloitteesta siis. Myöhemmin tuli kyllä vielä viesti, että toivottavasti en säikähtänyt hänen varovaisuuttaan ja tosiaan haluaisi vielä nähdä. Menen käymään perjantaina miehen luona, mutta koko kuvio on minulle kyllä todella hämmentävä.

PS. Kysyin mieheltä, puhuuko hän suhteessa. Kuulemma olisi edellisessä suhteessa halunnut puhua, mutta nainen ei. Kuulostaa hyvältä.

Ei, juu, ei

Kolmen päivän sisään kolmet treffit. Ekat perjantaina, ei huvittanut ja totesin miehen noin ensimmäisen minuutin aikana täysin epäsopivaksi. Aika siististi kuitenkin pääsin miehestä eroon. Palataan niihin toisiin kohta, mutta tämän päivän treffit olivat kuin nuo perjantaiset. Pikkuhiljaa olen näemmä pääsemässä siitä huonosta omasta tunnosta, jos treffit jäävät lyhyiksi, ja sain sanottua jo tunnin jälkeen, että pitäisi tästä lähteä.

Eiliset treffit sitten. Nämä olivat siis kolmannet saman miehen kanssa. Tällä kertaa meni jo viisi tuntia. Mies vain taitaa olla oikeasti tosi ujo naisten kanssa, koska ei oikein mitään tapahdu ja itsehän saan tasan yhtä vähän aikaan. No, ensi keskiviikkona hän tulee luokseni syömään, ja nyt olisi oikeasti syytä rohkaistua ja edes puhua jotain syvällisempää. Se on kyllä jo selvinnyt, että elämme aika samanlaista elämää, pidämme samoista asioista ja erityisesti viihdymme toistemme seurassa. Sitten pitäisi vielä päästä tästä teiniasteelle taantumisesta ja uskaltautua itse pussaamaan, jos mies ei vaan uskalla. Mitenköhän senkin sitten tekisi?!

PS. Juu, taidan olla ihastunut.

PPS. Olen puhunut tällä viikolla täysin neutraalisti E:stä ja 31:n some-käyttäytyminen ei ole herättänyt enää ahdistusta.

Hiljaiseloa ja päätöksiä

Elämässä on ollut aika hiljaista viime aikoina. Sunnuntaina sentään tapasin uudestaan kahdeksannen treffikumppanini, ja edelleen viihdyttiin toistemme seurassa niin, että kun kello alkoi lähennellä kymmentä, oli vain pakko lähteä. Huomenna nähdään taas ja odotan innolla. Ei tässä nyt mitään ole siis vielä tapahtunut, halattu on treffien päätteeksi, enkä oikein saa selvää miehestä. Treffien jälkeen ei olla pahemmin viestitelty kuitenkaan.

Koska en nyt koe edes oikein tapailevani miestä, olen sopinut parit muutkin treffit. Sekä tänään, että sunnuntaina olisi edessä sovitut tapaamiset, joilta en kyllä odota oikeastaan yhtään mitään. Erityisesti tämän päivän treffeille ei huvittaisi mennä yhtään, mutta mennään nyt pariksi tunniksi turisemaan.

Muuten olen miettinyt elämääni kokonaisuudessaan. Olen tajunnut, että on aika helppoa ajautua parisuhteeseen, jossa vastavuoroisuus on vähän niin ja näin ja jossa siedän toiselta huonoa kohtelua, kun toimin samalla periaatteella muissakin ihmissuhteissa. Tämän vuoksi olenkin päättänyt, että ne kaverisuhteet, joissa ei ole vastavuoroisuutta saavat puolestani siirtyä sinne tuttu-kategoriaan. En tee mitään kavereilla, jotka eivät vastaa viesteihin, jotka eivät koskaan viestitä, soita saati sitten pyydä minua minnekään ja joissa yhteydenpito on vain minun vastuullani ja joita minä tekohengitän. Ymmärrän, että ihmisillä on kiire, mutta ystävyys ei tarvi isoja, paljon aikaa vieviä juttuja nykyisen sähköisen viestinnän aikakaudella. On aika päästää joistakuista ihmisistä vain irti. Päätös ehkä tekee elämästäni surullisempaa ja yksinäisempää aluksi, mutta se mahdollistaa sen, että elämääni mahtuu ihmisiä, joilla olisi minullekin aikaa.

Lyhyt treffitilanteen päivitys

Miina tuossa kommentissa jo kyseli, että miten edellisen postauksen seiskan kanssa kävi. Päivitetään nyt siis tilanne.

Eli kuudennelle vastasin, että ei nähdä ja se tuli käsiteltyä kivasti, sain kiitos, hyvää jatkoa viestin, eli asia kunnossa.

Seitsemäs mies sitten... No, eipä hänestä mitään sunnuntaina kuulunut, mikä olikin vähän odotettavissa. Laitoin sitten itse maanantaina viestiä. Tämän jälkeen alkoikin sitten jo naurattaa oikeastaan. Mies vastasi että hänellä oli ihan kivaa, mutta ikäero on liian suuri!! Olin kuin puulla päähän lyöty. Mies oletettavasti tiesi ikäni jo ennen kuin menimme treffeille, treffeillä iästä ei puhuttu mitään. Toki hän on voinut kaivaa treffien jälkeen LinkedIn- profiilini ja laskea iän sieltä, mutta jotenkin oletan hänen kysyneen ystävältäni ikääni jo aiemmin (treffien jälkeen näin ei ollut tapahtunut). Jos siis ikäero oli liian suuri alunperin, niin miksi lähti treffeille? Ikäeroahan oli kolme vuotta (eli sama kuin meillä oli E:n kanssa), mikä tällä iällä ei mielestäni ole edes kovinkaan suuri ikäero. No, tämä juttu siis päättyi tähän ja olen vieläkin hieman epäuskoinen, että tämä olisi oikea syy, mutta ehkä se sitten oli :D

Sunnuntaina kävin myös yksillä treffeillä (oh no, kolme vuotta nuoremman miehen kanssa ;) ja mies oli tosi mukava, ja mikä parasta, ajoissa! Olemme sopineet näkevämme toisen kerran, mutta mies vaikuttaa kyllä itse varsin passiiviselta ja on myös tosi kiireisen oloinen, mikä huolestuttaa itseä kovasti. Haluanko miehen, jolla ei ole edes aikaa olla kanssani, ja joka vastaa viesteihini todella pitkällä vasteajalla (puhutaan siis päivistä). Jotenkin kai mietin sitä 31:n passiivisuutta, että onko mies nyt samaa kastia. Täytyy miettiä, jos nyt saadaan ylihuomenna tapaaminen aikaiseksi (koska mies ei ole vastannut kysymyksiini, että missä tavattaisiin jne...), että mikä on meininki. Niin ja ei kai tällaista nyt edes pitäisi pohtia, kun mistä minä tiedän, onko mies edes kiinnostunut minusta.

Muuten treffirintamalla on todella hiljaista, miehet Tinderissä vaikenevat.

PS. Ystäväni puhelimessa kertoi, että vaikka selvästi onnellisuustasoni ei ole yhtään sen parempi kuin ollessani 31:n kanssa, niin en kuulosta yhtä ahdistuneelta kuin silloin, eli kuitenkin ollaan tultu eteenpäin.

Treffeillä

Olen ehtinyt jo käymään tässä tämän kuun aikana useammilla treffeillä. Kerrotaan tässä lyhyesti niistä.

Ensin kävin treffeillä ulkomaalaisen kanssa, tavoistani poiketen (koska haluan, että voin ilmaista itseni täysin toiselle, en ole ainakaan ehdoin tahdoin hakeutunut ulkomaalaisten kanssa treffeille). Mies oli mitäänsanomaton, sanoi, että ei harrasta mitään, eikä ollut kiinnostunut kuin työstään. Tällainen henkilö ei varmasti sopisi minulle mitenkään. Mies halusi välttämättä saattaa minut bussille, jolla olin lähdössä kauemmas. Kun olin jo bussissa sisällä, jäi mies vielä norkoilemaan kymmeneksi minuutiksi ja tuijottelemaan minua bussiin. Creepyä. Vielä älyttömämpää on, että kun vastasin kohteliaasti miehen toiveeseen tavata uudemman kerran, että en ole kiinnostunut, ilmoitti hän soittavansa ensi viikolla 'kun pöly on laskeutunut'. No, soitti tosiaan pari kertaa, en vastannut, kuten myös en vastannut viestiinsä. Pelottavinta on, että mies soitti tällä viikolla taas. Siis kolmen viikon päästä siitä, kun olin kertonut, että ei kiinnosta. Mies oli muuten myöhässä.

Seuraava mies tuli paikalle epäsiistinä ja vaikka oli muuten ehkä aika normaali, oli hänen seuransa lähinnä vaivaannuttavaa. Ei ollut myöskään viitsinyt etukäteen kertoa, että hänellä on lapsia. Ei näin. Taas mies myöhässä.

Kolmannen tapauksen kanssa meninkin sitten kulttuuririentoihin. Mies oli ihan ok, mutta ei kyllä sytyttänyt. Kertoi jälkeenpäin, että voisimme tavata toisenkin kerran, vastasin, että ok. Etsi minut FB:stä, laittoi siellä pari viestiä, mutta sen jälkeen ei ole mitään kuulunut, eikä se haittaa. Tämä tapaus oli sentään muuten ajoissa.

Neljäs treffi oli olematon, koska minulle tehtiin oharit. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen kerroin lähteväni paikalta ja sainkin vastauksen, että sori, luuli lähettäneensä viestin, mutta näköjään ei ollutkaan. Oli perunut, koska väsytti. En vaivautunut järjestämään seuraavia treffejä.

Viidennen herran kanssa mentiin tapahtumaan. Miestä ei selvästi kiinnostanut yhtään ja hänellä oli kiire pois. Oli aika epäkohtelias, ja juu, on ihan ok, jos ei kiinnosta, mutta voi sitä silti olla toiselle kiva ja kun nyt kerran ollaan tapahtumassa, niin voisiko edes osallistua siihen järkevästi. No, oltiin tapahtumasta huolimatta treffit hoidettu alle tuntiin. Ja niin, mies oli tietysti ollut myöhässä.

Kuudes tapaus oli ihan ok, kunnes... Mies alkoi hiplailemaan hiuksiani ja käymään muutenkin läheiseksi, mielestäni turhan aikaisessa vaiheessa. Tänään kyseli, että miten nähtäisiin ensi viikolla ja vaikka mies olikin ihan jees niin tuo lääppiminen, joka häiritsi todella paljon, kyllä taisi nyt johtaa siihen, että toisia treffejä ei tule. No, vastaan varmaan huomenna. Ai niin, mies oli myöhässä...

Seitsemäs tapaus. Tämä ei ollut Tinderistä vaan sokkotreffit! Mies oli mielestäni mukava ja kiva ja mieluusti näkisin hänet uudestaan. Tuli kuitenkin tunne, että mies ei ehkä ajatellut ihan samalla tavalla. Jos en kuule tyypistä huomenna, niin ajattelin rohkaistua ja laittaa itse viestiä hänelle. Onhan se jännitävää, mutta mitäpä siinä menetän. Oli myöhässä...

Huomenna tapaan miehen, jonka kanssa on ollut vaikea löytää treffiaikaa, koska miehellä on ollut tasan kaksi päivää kahden viikon aikana kun sopii. Vähän epäilyttää kyllä noin kiireinen tyyppi.

Eli olen käynyt kuusilla treffeillä, yrittänyt käydä seitsemillä. Viisi (+1) kertaa mies on ollut myöhässä. Olen kai sitten vanhanaikainen, mutta olisi ihan kiva, jos paikalla oltaisiin ajallaan. Itse treffailu ei ole kyllä sinänsä ahdistanut, mutta kyllähän se ketuttaa välillä, kun treffikumppanilla ei ole käytöstapoja tai ekan treffin tavoin ei vain tajua, että ei tarkoittaa ei.

Vuosi sitten

Vuosi sitten tähän aikaan (no, vuosi miinus kaksi päivää, mutta siis tiistaina) olin tuntenut 31:n noin puoli tuntia ja olin jo ihastunut. Kyllä, muistan hyvin meidän ensitapaamisen, muistan meidän Tinder-keskustelut miltei sanasta sanaan ja muistan niin kovin paljon muuta. Mitä onkaan tapahtunut vuodessa. Niin. Olo on ollut surullinen viime aikoina. Olen käynyt muutamilla treffeillä, mutta ne ovat olleet kaikkea muuta kuin menestyksiä (ehkä niistä lisää myöhemmin). Tinder-keskusteluista ei tule oikein mitään (juu, olen aktivoitunut ja yrittänyt itsekin aloittaa keskusteluja, mutta miesten vastausprosentti näihin on toistaiseksi nolla ja nekään, jotka ovat itse keskustelun aloittaneet hiipuvat pois pikkuhiljaa - miehet eivät vain vastaa). Vaikka tiedän, että vika ei ole minussa, niin eipä tuo silti kovinkaan mieltäylentävää ole.

Kai tämä tästä. Aika erilainen on tämä tiistai kuin se, joka oli vuosi sitten. Eikä ketään, kelle kertoa tästä.

Itkettäviä muistoja

Aina välillä ahdistus suhteen aikaisista tapahtumista iskee päälle. Tänään aamulla heräsin muistoon kesän matkaltamme, jonka haluan nyt tässä kertoa.

Olimme siis reissussa. Eräänä iltana, kun ei ollut oikein mitään tekemistä, minulla oli vain paha mieli. Itkin yksinäisyyttäni ja minulla oli paha mieli. Paha mieli siitä, että suurin osa ystävyyssuhteistani ei ole kovinkaan vastavuoroisia ja jos en itse pidä yhteyttä, niin koko kaveruus katkeaisi. Sitä, että minua ei pahemmin minnekään pyydetä, vaan useimpien kaverin kanssa kaikki yhdessä tekemiset ovat minun järjestämiäni, hoitamiani jne. Itkin siis yksinäisyyttä. Mies tuli toki jossain vaiheessa lohduttamaan. Ei hän oikein mitään osannut sanoa, mitä nyt, että sitä pitää olla itse aktiivinen. No, eipä lohduttanut paljoa. Otti kuitenkin kainaloon, mikä tuntui hyvältä. Itkin silti vielä, eipä tuo paha mieli minulla heti väisty. Tässä haluan korostaa, että en itkenyt miehen minuun suhtautumista silloin, ainakaan tietoisesti.

No, itkin edelleen ja olin surkea, kun mies katsoi asiakseen kertoa minulle, ettei tiedä, haluaako olla kanssani. Ajoitushan oli siis ihan mahtava. Olin muutenkin jo alamaissa ja sitten toinen katsoo sopivaksi hetkeksi kertoa tuollaisen asian. Tilaisuuksia tähän toki olisi ollut jo aiemmin ja molemmat tiesimme, että myös myöhemmin. Jotain siinä sitten selviteltiin ja lopulta tilanne päättyi niin kuin usein muulloinkin, minä lopulta lohdutin miestä ja itsestä tuntui kamalalta.

En muista, palasinko tuohon tapahtumaan seuraavana päivänä, vai koska, melko piakkoin kuitenkin, ja kerroin miehelle, että minusta tuntui ja tuntuu pahalta, kun hän kertoi tuon asian silloin kun olin jo valmiiksi todella murheellinen. Tähän mies totesi vain, että minun pitäisi olla tyytyväinen, kun hän kerrankin puhui tunteistaan. Kiitin häntä tästä, mutta itse jäin vaille ymmärrystä. Olisipa hän kertonut edes, että hän ymmärtää, että se oli ehkä huono hetki, mutta hänestä tuntui, että nyt on pakko asia kertoa tai ihan mitä vaan, mutta mitään sellaista en taaskaan saanut. Empatiaa ei herunut yhtään.

Tämä on todella kipeä muisto. Lyö lyötyä ja älä ymmärrä. Siltä se usein tuntui, mutta olen mitätöinyt tämän itsestäni usein ja selitellyt miehen käyttäytymistä sillä, että hän ei vain osannut ja että minä olin välillä superinhottava raivokohtauksineni.

Asiat ovat kuitenkin todella ristiriitaisia. Pääsin eroon noista hetkistä. En silti ole onnellisempi. Kaipaan sitä, että minulla olisi seuraa, joku, jota koskettaa, joku joka koskisi. Kaipaan miehen tiettyä elämänasennetta ja sitä, että minulla oli joku, joka teki kanssani vaikka mitä, ja joka oli avoin asioille. Kaipaan sitä, kun hän otti minut yöllä kainaloon, kun hieman kiskoin häntä kädestä ja usein ihan spontaanistikin. Kaipaan sitä, että oli joku, jolle antaa aamusuukko, ja joku joka tiesi elämästäni jotain. Ja vaikka sanon joku, niin kyllä minä kaipaan ihan myös häntä, en vain jotakuta. Olen ajatellut häntä joka päivä eron jälkeen.

PS. Olen käynyt muutamilla treffeillä. Yritän ottaa asian nyt vähän kevyemmin ja olenkin yrittänyt sopia treffejä, joilla tehdään jotain muutakin kuin kahvitellaan, joten ainakin tulee koettua kaikenlaisia juttuja, jos nyt ei sitten ensitapaamisen jälkeen mitään jatkoa tulisikaan. Jos joku kolahtaa, saa kolahtaa, mutta tiedän, että varmasti joudun taas näkemään monta monta miestä ennenkuin joku tuntuu edes vähän muulta kuin ihan ok:lta. Treffeillä ei ole ahdistanut, joten uskon, että tämä on ihan ok itselleni. Itse olen ollut aika passiivinen kyllä vielä treffailun suhteen, mutta katsotaan nyt, josko jossain vaiheessa itsekin tekisi jotain aloitteita. Ihan vielä en taida siihen olemaan valmis.

Myötätuntokirje itselle

"On ihan luonnollista, että olet välillä surullinen ja vihainen ja välillä molempia. Kukapa ei olisi. Epäonnistuitte yhdessä 31:n kanssa, etkä voinut sille mitään. Yritit kaikkesi ja silti epäonnistuit rakastamasi ihmisen kansa. Mutta huomaathan, yritit kaikkesi. Muuta et voi vaatiakaan itseltäsi. Tiedät, että teit kaiken, mitä osasit, keksit koko ajan tapoja, millä voisitte parantaa parisuhdetta. Ja niin, toinen ei ollut valmis näkemään samalla tavalla vaivaa ja se ei ole sinun vikasi, ei mitenkään. Ei ole sinun vikasi, että toinen ei osannut huomioida ja siitä saakin tulla paha mieli ja se tuntuu tietysti epäreilulta.

Ja kun itse epäonnistuit, niin kukapa ei joskus epäonnistuisi. Te halusitte eri asioita ja vaikka ehkä tiesitkin sen heti alusta, että et saa toiselta sitä, mitä tarvitset, niin olit jo ihastunut, tottakai seurasit sitä. Ja hienoa on, että uskalsit heittäytyä, vaikka vähän epäilitkin. Sinun ei tarvitse miettiä, että olisiko sittenkin pitänyt uskaltaa. Sinä uskalsit!

Et voi syyttää itseäsi toisen ongelmista ja vajavaisuuksista. Hän ei osannut, eikä pystynyt siihen, mitä tarvitsit. Se ei ole sinun vikasi ja ei kerro mitään sinusta. Se, että toinen oli välinpitämätön, ei arvostanut ja oli muutenkin inhottava ei ole sinun vikasi. Hän olisi voinut valita toisin. Ja muista, sinä kerroit hänelle, miltä sinusta tuntuu! Opit edellisestä kerrasta. Yritit kommunikoida ja kerroit asiat. Yksin ei voi pitää suhdetta pystyssä, eikä kommunikoida. Muistathan, että toinen ei nähnyt eteesi useinkaan vaivaa, ei yrittänyt, puhui välillä ilkeästi asioista, joiden tiesi olevan sinulle tärkeitä. Muista, että näin oli jo silloin kun hän oli vielä ihastunut! Siispä, ei ole mitenkään sinun syysi ainoastaan, mitä tapahtui. Ja se, että ajattelet, että nämä johtui siitä, että käyttäydyit itse huonosti, niin käytäytyihän hänkin. Ja yritit tehdä hänelle hyviä asioita ja ilahduttaa häntä. Toiveesi parisuhteesta, yhteinen iloitseminen, tiiminä oleminen ja toisen asioista kiinnostuksen osoittaminen, ovat täsin normaaleja.

Käyttäytymisesi eron jälkeenkin on ihan normaalia. Olen itse asiassa onnistunut todella hyvin. Mitä sitten, jos viikon välein tms stalkkaat toisen profiilia. Et ole soittanut tai viestitellyt hänelle kertaakaan, vaikka näinkin olisi voinut helposti tapahtua. Hienoa!

On ok olla ahdistunut siitä, että epäonnistui. Mutta et epäonnistunut yksin. 31 epäonnistui myös. Ja muista, että hän oli epäonnistunut jo monta kertaa aiemminkin, sinä et lähellekään niin montaa kertaa. Ja sinä opit edellisestä kerrasta! Hän ei ollut edes miettinyt, mikä edellisissä jutuissa oli mennyt pieleen, joten hän toi samat toistuvat ongelmansa parisuhteeseen, ja kun niitä ei oltu mietitty ja ratkottu, miten olisittekaan voineet onnistua. Se oli mahdotonta.

Uskon, että olet pian onnellisempi kuin hänen kanssaan keskimäärin. En voi luvata sinulle, että kaikki menee hyvin, mutta voin sanoa, että olet selvinnyt hienosti ja tunteesi ovat täysin normaaleja. "

Se siitä helposta

Jos viimeksi oli ihan ok fiilikset, niin eilen sain kauhean ahdistuksen taas päälle. Tätähän tietysti edelsi stalkkaaminen, mikä nyt oli ihan idioottimaista tietysti taas. Miksi stalkata, en tiedä. Joskus sitä vain sortuu. Ja eihän tästäkään stalkkauksesta mitään tietoa edes tullut, huoh. Erostahan on mennyt nyt 50 päivää, mikä on aika paljon ja aika vähän samaan aikaan. Vielä lauantai-iltana pienessä hiprakassa kaverin polttareissa mietin, että viikon päästä alan tinderöimään, nyt eilisen jälkeen en sitten enää tiedä, onko se fiksua. Olenko valmis siihen, kun taas olen jumissa. Yhä edelleen satuttaa se, että toinen kohteli minua niin kuin kohteli. Huonosti.

Olen aloittamassa terapiaprosessia ja nyt odottelen kolme kuukautta, että pääsen ihan oikeasti siinä alkuun. Tässä välissä saan kuitenkin käydä työterveydessä juttelemassa psykologilla ja yhden kerran olenkin jo käynyt. Henkilö ei ole ehkä minulle sopivin, mutta ihan ok kuitenkin. Jotenkin oli kovin helpottavaa, kun ammattiauttaja sanoi minulle kertoessani hermostumisistani, että "No tuollaisessa tilanteessa kenellä tahansa olisi varmasti mennyt hermo." Kysessä on vielä miespuolinen psykologi, mikä jokseenkin auttoi vielä vähän lisää, jotenkin se, että  mieskin oli sitä mieltä, että menisi hermo noissa tilanteissa oli todella helpottavaa.

Toinen minua auttanut asia on ollut ehdottomasti kirja "Saat sen mistä luovut". Olen lukenut vanhoja postauksiani ja siellä yhdessä kommentissa oli tuota suositeltu, mutten aikanaan lukenut. Vaikka kirja onkin vähän liian hengellinen joissakin paikoissa, on siellä joitakin erittäin paljon minua helpottaneita lauseita. Ehkä kerron näistä toisessa postauksessa, nyt kirja ei ole tässä. Mutta kaikki ne asiat, jotka osoittavat, etten ollut yhtään sen viallisempi kuin toinenkaan ja erityisesti, että toinen ei vain kyennyt, koska oli niin rikki tai jotain, auttavat. Itse tein parhaani ja yritin, en voinut tehdä mitään enempää.

Ajoittain haluaisin törmätä 31:n ja sanoa päin naamaa, että vihaan häntä. Välillä vihaankin ihan todella. Haluaisin, että hän joutuisi kokemaan tätä samaa tuskaa, kun rakastaa toista ja sitten toista ei enää ole siinä. Hänhän ei rakastanut ja oli muutenkin suhteeni niin välinpitämätön. Haluaisin, että hänellä olisi edes huono omatunto siitä, mitä teki minulle. Ikävä kyllä tiedän, että toinen ei tätä asiaa enää mieti, sellainen hän on. Unohtaa asiat, työntää ne sivuun. Ehkä ne tulevat eteen joskus, mutta on pystynyt uskottelemaan kuitenkin aiemminkin itselleen, ettei ole koskaan mitään pahaa kenellekään tehnyt. Enää en usko sitä, mitä hän sanoi silloin, kertoi itsestään, ettei suhteissakaan ennen mitenkään ikävästi toista kohdellut. Niinpä niin. En halua uskoa, että näin olisi, sillä silloinhan olisin se ainoa, jota hän on kohdellut niin välinpitämättömästi.

Toisaalta haluaisin päästä irti näistä asioista, etten olisi niissä enää kiinni. En jaksaisi tätä enää.  Ehkä menen sittenkin sinne Tinderiin, en tiedä.

Helpompi hengittää

Muutaman päivän ajan on ollut helpompi olla. Viikon ajan oli ihan kamala takapakki, mutta nyt on tosiaan perjantaista asti ollut ihan ok olo. Tähän on auttanut muiden ihmisten muistutukset siitä, että toinen ei arvostanut minua, oli itsekäs ja tunteiltaan lukossa. Tämähän ei tarkoita sitä, etten itse olisi ollut suhteessa myös ongelmia aiheuttava, mutta nuo olivat asioita, jotka kumpusivat kyllä 31:stä itsestään, eikä minusta. On helpompaa olla kun pikkuhiljaa tunnepuolikin alkaa ymmärtämään, että toinen ei ollut minulle sopiva. En ollut onnellinen hänen kanssaan kuin hetkittäin ja rakastin hänen potentiaaliaan, en sitä, mitä hän oli. Olin kiinni niissä hetkissä, jolloin hän oli minulle tosi kiva ja selittelin niillä toisen välinpitämättömyyttä. Halusin niin kovasti onnistua. Lueskelin myös omia vanhoja blogitekstejä edellisestä erosta. Sieltä sattui silmään teksti, jossa olin lukenut jotakin parisuhdekirjaa, jossa oli pyydetty miettimään suhteesta seuraavia kysymyksiä:

•  Voinko luottaa sinuun, voinko turvautua sinuun? 
• En voinut, kun olin heikoilla, en voinut turvautua toiseen, sillä hän ei kestänyt minua silloin, en voinut myöskään luottaa siihen, että kun jotain oli sovittu, se piti. Ei toki isoissa jutuissa näin, mutta pienissä. Ei ollut turvallista riidellä, siihen en voinut luottaa yhtään. Ja tekosyitä, miksi joku juttu ei pitänyt, niitä hän kyllä osasi kertoa. Luota siinä nyt sitten.
• Oletko tukenani kun tarvitsen sinua?
•  Kysyin tätä häneltä, ja vastaus oli, "kyllä, mutta aina ei voi". Niin, ei hän ollut. Joskus itkin ja kun itkusta  ei ehkä tullut loppua muutamassa minuutisa, kun otti kainaloon, niin meni vain pois sanomatta sanaakaan, kerran jopa suuttui kun itkin.
• Vastaatko minulle ja minun tarpeisiini kun tarvitsen sinua, vastaatko kun soitan? 
• Vastasi kun soitin, mutta minä pelkäsin soittaa hänelle. Kun tarvitsin häntä, en välttämättä saanut mitään.
• Olenko sinulle tärkeä? 
• En tiedä, mutta en tuntenut olevani.
• Arvostatko sinä minua, hyväksytkö sinä minut? 
• Hyväksyi, mutta arvostaminen ei ollut kovin kokonaisvaltaista.
• Tarvitsetko sinä minua, haluatko turvautua minuun? 
• En tiedä, en usko, että uskalsi tarvita minua. Hän ei turvautunut minuun myöskään muuta kuin käytännön jutuissa, henkisen puolen ongelmissa halusi selvitä ihan yksin. Eikä hän oikein jakanut tunnelmiaan minulle ja kun ksyin niitä, vastasi hän kysymykseen kysymyksellä. En tiedä, oliko kyse siitä, että hän ei tiennyt, mitä ajatteli vai siitä, että hän ei halunnut kertoa. Se jää ikuiseksi arvoitukseksi ja enää se ei edes haittaa.

Niin, haluanko tuollaisen suhteen? En. Helpottavaa on myös tajuta, että paljon parempaa en olisi hänen kanssaan saanut, vaikka olisin itse käyttäytynyt paljon paremmin.

Yksi etappi eron käsittelyssä viime päivinä on ollut se, että näin unta, jossa nukuin miehen kainalossa. Mies ei ollut 31, vaan ihan joku muu. Ihminen, joka on ollut minulle mukava. En siis ole häneen ihastunut mitenkään, ainakaan tietääkseni. Unessa ei ollut mitään seksuaalista tai mitään, vain se kaipuu olla jonkun lähellä. Ja niin, unessa sen kaipuun täytti joku ihan muu kuin 31. Oli ihanaa herätä, muistaa kiva uni ja tajuta, että oli kiva mieli.
PS. Exäholisti kirja on luettu. Loppu kirjasta oli aika lailla vanhaa erokirjakamaa, itse koin hyötyväni eniten kirjan alkuosista, joissa toistetaan sitä, että on ihan normaalia olla sekaisin. 
 

Satuttavia asioita sekavasti ilmaistuna

Suhteemme alkuvaiheessa toinen oli yli parin viikon matkalla ja tuntuihan se ikävältä, että toinen lähti. Silti se oli positiivista ikävää, tiesin ja myös aistin, että toisellekin tulee ikävä ja toinen jopa kertoi sen. Ei minua silloin varsinaisesti haitannut, että toinen oli poissa, koska pystyin kuitenkin luottamaan siihen, että hän ajattelee minua.

Sitten myöhemmin, kun toinen taas lähti ja oli paljon poissa, ei tuntunutkaan enää samalta. En tuntenut, että hän ikävöisi, eikä hän niin sanonutkaan. Ei viestitelyt välttämättä päivän aikana mitään hyvän yön toivotusten lisäksi ja kun kysyin tästä, oli vastaus, ettei hän kenellekään muullekaan viestittele. Kun tarjouduin tulemaan häntä vastaan hänen palatessaan, torjui tämän, eikä enää raportoinut lennoistaan tai muustakaan. Kuinka pahalta se tuntuikaan, sillä tiesin, vaikken halunnut sitä uskoa, että hän ei enää välittänyt samalla tavalla.

Samalla kun hän ei enää minulle halunnut kertoa asioitan, katselin hänen täällä ollessaan, jos esim. menimme hänen ystävänsä syntymäpäiville, kun jokaisesta etapista piti lähettää viesti: metrossa, asemalla, ratikassa, kohta siellä. Niin, tiesinhän minä, en ollut enää sillä tavalla tärkeä, koska minulle hän ei enää viestinyt noin, minua ei tarvinnut informoida (ja erityisesti ei halunnut). Minun kanssani ei voinut viettää iltaa kuten ystävien, ja kun kysyin, niin vastaus oli, että viettää muutenkin kanssani niin paljon aikaa. Kun kysyin, että miten hän sitten jaksaa ystäviänsä kanssa reissussa ollessaan tehdä näin vaikka viikon putkeen, mutta minun kanssa ei edes yhtä iltaa, niin se on eri asia. Tokihan se on, ystävät ja kumppani ovat eri asia (mutta minä kyllä pidin häntä ystävänäni), mutta sattuuhan se vieläkin ja silloin vasta sattuikin kun asia oli noin. Minun kanssa ollessaan hänellä oli kiire luotani pois. Kun hän oli minun kanssani jopa jossain hienossa paikassa matkalla, tärkeintä oli seurata, mitä kaverit tekevät somessa, kun hän oli kavereidensa kanssa reissussa, ei minulle ollut aikaa vastata viesteihin, koska on kaveriensa kanssa. Sielläkin tosin oli aikaa vaikka tykätä exänsä instagram-kuvista... Ei aina edes lukenut viestejäni, vaikka oli käynyt ko. palvelussa. Tuntuipa taas kivalta.

Musta tuntui suhteen aikana ja vieläkin ihan kamaltalta se, miten hän mua usein kohteli. Se välinpitämättömyys oli todella raastavaa. Vieläkin sattuu se, miten hän ei edes yrittänyt olla iloinen syntymäpäivänäni tai miten hän yksinäisyyttä itkiessäni vain totesi, että pitäisi vain olla itse aktiivisempi. Miten hän ei keksinyt yhtään asiaa, miksi haluaa olla kanssani, eikä keksinyt minusta mitään positiivista, kun kysyin, voisiko piristää ja sanoa minulle jotain kivaa.


Eilen luin suositun havaintoja parisuhteessa blogin tekstin, jossa kehotettiin katsomaan peiliin, jos aina menee pieleen. Tuntui aika kamalalta se teksti kyllä. Tiedän, että tein paljon asioita väärin, mutta en kyllä suostu siihen, että vain minulla olisi tuossa suhteessa ollut peiliin katsomista. Vaikka olin  suuttumatta, ahdistumatta tai ihan mitä vain vaikka viikon ajan, toinen käyttäytyi silti vain yhä välinpitämättömämmin ja sanoi vain, että haluaisi, että on tavallista, jos halusin puhua. Hänen mukaansa kaikesta kyllä pitää pystyä puhua, mutta toisaalta puhuminen ei ollut hänelle luontaista, niin hänen ei tarvinnut kuitenkaan puhua.

Äh, tämä meni taas melkoisen sekavaksi tekstiksi ja vuodatukseksi, mutta omapahan on blogini.

Lopputulema kai tänään on, että nämä ja niin monet muutkin suhteen aikaiset asiat satuttavat vieläkin. Tiedän, ettei se ole niin, etten voisi olla rakastettava, mutta eihän se siltä nyt kyllä yhtään tunnu. Eikä tuntunut suhteen aikanakaan alkua lukuunottamatta, koska toinen ei välittämistä minulle ilmaissut.

Mitä ihmettä siinä oikein tapahtui?

Olen miettinyt paljon, miksi näin kävi, ja tullut seuraavaan lopputulokseen suhteesta, joka kesti sen tasan 9 kuukautta ensisuudelmasta eroon. Kevyttä kauraa, sanoisi joku, erota noin lyhyestä suhteesta, mutta ei se ole helppoa, tulla jätetyksi, kun on rakastunut. Mutta siis näin se ehkä meni:

Alkuhuuma oli ihanaa, kuinkas muuten. Nähtiin aina kun mahdollista, viestit lentelivät. Toinen viestitteli välillä jopa niin usein poissa ollessaan, että minuakin ahdisti vähän. Oli silti ihanaa. Toinen ei paljon kavereitansa nähnyt ja välillä jopa sanoin, että hänen pitäisi nähdä kavereitaan. Tätä kesti reilut kolme kuukautta.

Sitten minä jatkoin ihastumista ja näin jälkikäteen miettien toisen ihastuminen ehkä laimeni. Varmaankin itse käyttäydyin välillä  huonosti, riideltiin pari kertaa ja toiselle se oli kamalaa. Itse jatkoin rakastumista, enkä tajunnut mitään. Sitten alkoi tulla niitä kertoja, jolloin toinen ei enää huomioinutkaan, jätti minut yksin bileissä odottelemaan puoli tuntia, kun sanoi käyvänsä vessassa, halusi mennä kaljalle kavereiden kanssa, vaikka oli sovittu jo paljon aiemmin yhteisestä kolmen ruokalajin illallisesta. Hän ei myöskään ilahtunut, kun käytin saldotuntini hänen viimeiseen täällä olopäivään ennen montaa matkaa, jotka hänellä oli. Aistin tuon ja ahdistuin - ja käyttäydyin varmasti tämän seurauksena kaikkea muuta kuin rakastettavasti. Minä yritin rakastuneena mennä häntä lähemmäksi, hän juoksi kauemmaksi. Yritin jutella asiasta, toinen ei halunnut. Hän oli paljon poissa, viestittely oli minimaalista, ihan erilaista kuin alussa. Toki huuma laantuu, mutta itse olin todella huonossa jamassa, kun tuntui, että toiselle on ihan sama, miten minulla menee.

Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta asiat paheni, toinen kertoi minulle, ettei ehkä halua enää olla kanssani. Eniten toista itketti asiassa se, että taas yksi hänen suhteistaan epäonnistuu, minua ahdisti, että se oli toisen suurin murhe, eikä se, että hänellä ei olisi enää minua. Muutaman viikon päästä oltuaan taas poissa hetken, kertoi, että kyllä haluaa olla kanssani. Kysyin, että miten tuli siihen lopputulokseen, miksi haluaa olla kanssani, mutta ei osannut kertoa yhtään syytä. En koskaan saanut sitä. Selitystä, miksi haluaa olla kanssani. En huomannut muutosta, enkä itsekään osannut muuttua, hätäännyin vain enemmän ja käyttäydyin vain huonommin. Ja toinen meni vain kauemmas.

Ja sitten se tuli, ero. Suhteesta, jossa molemmilla taisi olla tosi paha olla. Minulla  oli todella paha olla siinä suhteessa ja tiedän, että toisellakin oli. Mutta kuitenkin, koska olin edelleen niin kovin rakastunut, en voinut olla ilmankaan häntä. En tiedä, olenko vielä rakastunut, ehkä vähän. Toinen ei ollut koskaan minuun muuta kuin ihastunut, sen on itsekin sanonut. Toisaalta tiedän, että vika ei ollut minussa, hän kun ei ollut koskaan ollut kehenkään rakastunut, mikä kertoo mielestäni enemmän hänestä kuin minusta.

Mutta siinä suurpiirteisesti tuon meidän suhteen tapahtumat. Tämän hetken fiilikset ovat paremmat kuin eilen, mutta eivät siltikään kovin kehuttavat.

Vaikeaa..

On ollut todella vaikeat pari päivää. Olen itkenyt enemmän kuin kolmena viime viikkona yhteensä. Olen vihainen, ikävöivä, ahdistunut ja tuntuu epäreilulta. Suhteen aikana tapahtuneet asiat tuntuvat tosi epäreiluilta. Se, kuinka itse olin toiseen vielä ihan ihastunut ja toinen ei osoittanut olevansa minun asioista kiinnostunut. Ja kuinka toiset menivät edelleni. Se tuntuu rakastuneesta ihan kamalalta. Olen lukenut viime aikana kirjaa Exäholisti, missä kerrotaan muun muassa rakkauden ja rakastumisen kemiasta ja tapahtumista. Lukemani selittää onneksi omaa käytöstäni aika lailla itselleni. Rakastuin tyyppiin, joka ihastui hetkeksi minuun, mutta ei rakastunut. Niin, olin hänelle väärä, ja sekös tuntuu kamalalta. Nyt en kyllä osaa kirjoittaa tänne mitään järkevää.

Sekavia ajatuksia

En ole tiennyt viime aikoina, mitä kirjoittaa tänne. Pää on aika sekaisin. Toista on ikävä ja ajattelen häntä tosi paljon, vaikka tiedän, ettei suhteestamme olisi tullut pidemmän päälle mitään ja en olisi ollut onnellinen. Jotenkin olisin vielä vain halunnut yrittää. Viimeinen viesti 31:ltä tuli jo yli kaksi viikkoa sitten, eli aikaakin on kulunut. Nyt ei ole enää yhteydenpitoa, ei mitään. Ja niin sen pitää ollakin, koska ei ole mitään yhteistä enää, on parempi olla pitämättä yhteyttä. En koskaan saisi 31:ltä oikeutusta ahdistukselleni, ymmärrystä sille, miksi koin, että hän kohteli minua huonosti, anteeksipyyntöä. Silloin on parempi, etten kuule hänestä mitään (mutta ei minusta ole siihen, hänen poistamiseen FB:stä, vaikka olenkin päättänyt, että seuraavan kerran kun häneltä jotain siellä nään, painan unfollow). Olen myös päättänyt, että jos vielä puoli vuotta erosta haluan kuulla mitä hänelle kuuluu, siihen on lupa, ennen sitä yritän kaikkeni, etten viestittelisi hänelle.

Ajattelin nyt kertoa, miksi suhteestamme ei olisi tullut mitään. Ihan vain, jotta kun kirjoitan sen ulos, se helpottaa ja näen sen taas itse, vaikka ainahan minä samaan lopputulokseen tulen: ei siitä olisi mitän tullut. Haluan korostaa, että mielestäni edelleen 31 on tosi hyvä tyyppi, mukava ja hänessä on  sitä jotain. Meillä oli tosi mukavaa yhdessä usein ja tehtiin huippuja juttuja. Haluan edelleen, että olisin onnistunut hänen kanssaan. Mutta se oli mahdotonta ja seuraavaksi kerronkin joitain juttuja, miksi, tässä toki ne, miksi minulla oli hankalaa, hänen listansa minusta olisi jotain ihan muuta. En nyt puutu omiin ongelmiini ja omaan huonoon käyttäytymiseeni, olen siitä itseäni ruoskinut jo ihan liikaa.

• Avoimuus - kuten jo kerroin, mies ei puhunut. Asioita ei selvitetty, hän ei kertonut asioita. Pieniä valkoisia valheitakin välillä pääsi, tuskin tahallaan, mutta kuitenkin hän niin valitsi. En tiennyt, miltä hänestä tuntuu jne. Oletan, että hän oli tunnelukossa ja ei vain osannut puhua (tästä kielii se, että humalassa kyllä puhui). Kuitenkaan se ei ollut minun vikani, eikä minun tehtäväni ollut olla hänen terapeuttinsa. 
• En tuntenut, että minusta välitetään - tämä on se isoin syy, miksi muutuin ihmishirviöksi välillä. En kokenut, että toista kiinnostaa, hän ei esim. kysynyt, miten lääkärissä meni, muistanut työhaastattelujani, ollut myötätuntoinen, kun olin surullinen jostain jne. En huomannut mistään, että olen tärkeä, että häntä kiinnostaa. Asia vielä korostui, kun hän oli poissa jossakin pidemmän aikaa (hän oli paljon viikkoja poissa), jolloin en saanut edes sitä kosketusta. Kerroin tästä ja toinen ei sanonut mitään, siis ei mitään (ei ehkä osannut, tms, en tiedä). Tätä en osannut itse käsitellä ja ahdistuin mykkyydestä ja usein asia  meni riitelyksi. Toinen myös kovin usein sopi jotain kaveriensa kanssa, vaikka olimme jo sopineet jotain keskenämme, esim. kesällä eräänä viikonloppuna olimme sopineet, että nyt tehdään kivoja asioita yhdessä, parannetaan parisuhdetta, lähdetään aikaisin retkelle jne ja toinen sopikin (ihan edellisenä yönä siis) sitten auttavansa kaveriansa pitkälle iltapäivään asti, vaikka oltiin jo sovittu, että lähdetään puolen päivän jälkeen. Riitahan tästä tuli, koska jälleen kerran hän ihan tietoisesti valitsi kaverinsa meidän parisuhteemme sijaan, vaikka olimme jo sopineet asiasta (tai ei osannut sanoa ystävilleen ei). Kun tähän lisätään, että hän ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan ketään rakastanut (ei edes oikein tiennyt mitä se on) ja kun kerroin häntä rakastavani, oli toinen asiasta todella ahdistunut (ymmärrän, että tuo voi ahdistaa toki), oli tämä minun henkiselle puolelleni vaikea paikka. Rakastaisiko hän joskus, koska edes uskallan kertoa hänelle rakastavani. Tämä asia, se, etten tuntenut olevani tärkeä, kinnostava, hänen rakkaansa, oli se, jonka vuoksi olin henkisesti aika loppu. 
• Toisen kypsymättömyys/ikäkriisi tms. - mies ei oikein ollut kasvanut aikuiseksi ja hän ihan tosissaan sanoi, että olisi kiva käydä opiskelijabileissä (ja hei, nyt puhutaan nelikymppisestä ihmisestä) ja muutenkin todisteli, kuinka tulee toimeen nuorten kanssa jne. Tuntui, ettei halua päästää irti menevästä elämästä (tätä edesauttoi, että kaikki ystävät viettävät samantapaista epämääräistä elämää). Ei ollut asunut edellisen naisystävän kanssa yhdessä, vaikka seurusteltu oli yli kaksi vuotta ja muutenkin mietin usein, että onko sitoutumiskammoinen. Ei myöntänyt, mutta kuitenkin aina minun aloitteestani vain asioita tapahtui (ihan siitä lähtien, että olisi kiva, että se Tinder poistetaan puhelimesta, kun on vietetty aikaa yhdessä tiiviisti jo monta viikkoa).
• Epäsiisteys yms saamattomuus - miehen kotona oli oikeasti kaikki aina rempallaan ja tätä opin toki sietämään, mies oli kuitenkin tosi saamaton monissa asioissa ja vain ihan välttämättömimmän asiat tapahtui. Joskus mietin, oliko mies masentunut (muistakin syistä kuin tästä tätä mietin), kun ei saanut aikaiseksi oikein mitään, roskat saattoivat lojua pöydällä päiviä jne. Tämä ei häirinnyt kovasti nyt, ja en ole itsekään supersiisti, mutta edes jonkinlaista kodin hoitoa toiselta toivoisin. Tulevaisuudessa tämä olisi varmasti haitannut.
• Alkoholi - tämä ei ollut ihan ongelma, mutta aika lähellä, juon itsekin, mutta se ei ole aina tarpeen. Miehelle perjantai ilman after workia kavereiden kanssa ei oikein ollut edes mahdollista ja muutenkin alkoholia kului aika paljon. Sanoin tästä muutaman kerran, mutta toinen ei ollut yhtään huolissaan, vaikka ei kuulemma oikein edes muista, onko ollut paria viikkoa juomatta viiteen vuoteen. Toki ei juonut sitä paria viinilasillista enemmän työviikkohen aikana kuin erityisissä tilanteissa, mutta ei ollut mitenkään tavatonta, että viikonloppuaamut menivät jonkinasteisessa krapulassa ja liikkeelle voitiin lähteä vasta pitkältä iltapäivän puolella. Tämä olisi ollut toinen asia, mistä olisi tullut varmaan myöhemmin ongelmi.
• "Mä vaan oon tällainen" - Tällä hän perusteli kaiken, mykkäkoulun, sen, ettei puhu tunteistaan jne. Ymmärrän toki, että ihminen on jotakin jne, mutta itse en ainakaan itsestäni hyväksy huonoa käyttäytymistä vain siksi, että olen tällainen. En hyväksy, että huudan, ja toivon oppivani tässä paremmaksi, ehkä en opi, mutta en pistä asiaa sen piikkiin, että olen tällainen. 
 

Listan jälkeen haluan vielä korosta, että ei, hän ei ollut niin kamala tyyppi, miltä sain hänet varmaan nyt kuulostamaan. Osa näistä asioista on ensinnäkin vain minun tulkintaani ja hänessä oli tosi monia aivan mahtavan hienoja piirteitä. Niitä en vain halua nyt muistella, koska toivon pääseväni tästä erotuskasta irti.

Niin, mutta aika mahdotontahan tuo suhde oli minun näkökulmastani. Vaikka olisin ollut enkeli, en olisi ollut onnellinen. Silti, on ikävä sitä kaikkea kivaa mitä meillä oli. Tehtiin mahtavia juttuja yhdessä. Koettiin. Toisen kainalo oli maailman paras paikka ja kai vieläkin olisi.  Ja niin, toisessa on vaan sitä jotain. On ikävä, mutta jonain päivänä pystyn päästämään kai siitäkin irti. 

Huhhuh

Voitin itseni ja luin tämän blogin ensimmäisiä tekstejä tänään. Alkoi vähän ahdistamaan, kun mietin, että huhhuh, oliko mun mies (siis 31) samanlainen kuin E. Enkö oppinut mitään, kun käyttäydyin taas samanlailla. Koska minä huusin, olin inhottava, odotin toisesta apua yksinäisyyteeni jne. Ja toinen oli kännykässä kiinni, ei puhunut, ei kertonut omista tunteistaan. Niinpä, enkö oppinut mitään ekasta kerrasta. No, tajusin, että jotain olin oppinut kuitenkin. Kerroin 31:lle monen monituista kertaa, että skitsahtelujeni ja pahan mielen takana on todella usein se, että koen, etten ole hänelle tärkeä, en ole rakastettu, hän ei välitä. Kerroin tämän, mutta mikään ei muuttunut hänen käytöksessään tai hän ei ollut pahoillaan. Hän on itsekin sanonut olevansa sosiaalisesti hieman huono, ja sitä hän totisesti oli. Surullisesti kyllä hän ei osaa tai pysty puhumaan kenellekään. Niin, mutta E:n kanssa en osannut kertoa tästä hylätyksi tulemisen pelostani, nyt osasin. Hyvä minä sentään tästä!!!

Tällä kertaa toivon oppivani nyt vähän lisää. Jälleenrakennus kirja on lainattu ja viides päivä eron jälkeen on ollut varmaan parempi kuin viides päivä edellisen eron jälkeen. Nyt ei toki asuttu yhdessä ja ei ole enää muuta yhteistä juttua kuin muutamat valokuvien lähetykset (kunhan 31 tekisi sen...). Enää ei nähdä koskaan ehkä. Se on surullista. Toista on edelleen ikävä, mutta jotenkin nyt on helpottanut ihan hirveästi se, että toinenkin on surullinen tästä erosta. Kun näimme vielä kaksi kertaa viikolla eron jälkeen, hänkin itki ihan hirveästi. Toista kyllä ajattelen vielä ihan hirveästi, mutta toki, olimme päivittäin ainakin jotenkin tekemisissä vajaan vuoden, eihän se heti unohdu. Ja se, että toinen nyt löytäisi uuden naisen - huh, ajatuskin kauhistuttaa!!! Jotenkin ajattelen, että hän ei voi onnistua kyllä muidenkaan kanssa, koska on niin tunnelukossa tms. Kuitenkin, takana mielessä nakertaa, että mieheni löytävät aina sen vaimonsa minun jälkeeni, mitä jos 31:llekin käy näin, hänhän sanoi oppineensa eniten tästä suhteestä, puhuneensa enemmän kuin koskaan (en tajua, miten vähän on puhunut ennen...), että ehkä hän nyt osaa ja löytää sen oikean ja mä jatkan tätä miesten kouluttamista, jos jonkun löydän (ja raivoamista jne). No, olen päättänyt mennä terapiaan, tämän päätin jo suhteen aikana. Ehkä se antaa mulle eväitä tuohon suuttumisen kontrollointiin.

PS. En halunnut kirjoittaa tätä blogia suhteemme aikana viime kuukausina, asiat olivat jo sekaisin ja jo viime blogipostauksen aikaan asiat olivat oikeastaan huonosti. En vain kehdannut myöntää, että tämäkin keissi taitaa olla menossa pieleen.

Uusi ero

Ei olla enää yhdessä. 31 on historiaa. Eilisestä lähtien. Mulla ei ole enää ketään. On maailman pahin olla. En jaksaisi tätä nyt. En jaksa tätä enää. Mulla on 31:stä kamala ikävä. Mutta mulla ei ole lupa kysyä enää hänen kuulumisiaan. Hän ei kohdellut mua hyvin. Tunsin itseni hylätyksi monen monituista kertaa. Kerroin sen hänelle.  Hän myönsi, ettei ole ollut lähellä. Hän ei ollut iloinen kanssani, hän ei puhunut suhteestamme. Hän minut jätti, minä kai olisin vielä halunnut yrittää, vaikkei siitä mitään tullutkaan. Hänellä on paha olla itsensä kanssa, hän ei puhu asioistaan kenellekään, ei edes minulle. Alkuun vähän puhui, enää ei. Tuntuu pahalta lukea nuo viimeisimmät päivitykseni. Tuntuu pahalta vaan koko ajan. Tuntuu etten selviä. Kirjoitan tätä töissä, kun en pysty tekemään mitään. En kestä yksinäisyyttäni. En kestä elämääni. Mulla on meitä niin kova ikävä. Mulle ei enää toivoteta hyvää yötä. Mun kuulumisia ei kukaan tiedä. Mun haaveet tavallisesta, ehkä jopa perhe-elämästä olivat ehkä siinä. Mä olisin niin kovasti halunnut onnistua hänen kanssaan. Miksi se ei onnistunut? Miksi toinen ei osaa puhua, miksi niin hyvä mies on pilannut itsensä noin. Hän ei ole kuulemma koskaan rakastanut ketään. Ei hän rakastanut minuakaan. Hän ei osaa rakastaa. Kuka haluaa miehen, joka ei rakasta. Minä rakastan häntä vieläkin. En osannut olla hänen kanssaan. En ollut hänelle tärkein, kaverit menivät edelleni usein, mulle sai tehdä pahan mielen. Mulla oli usein paha mieli ja musta tuli kamala. Haukuin hänet täysin. Ei niin saa tehdä. Se oli ilkeää. Olen siitä tosi pahoillani. Saako niin tehdä, että hän ei keskustele suhteestamme. Olen ihan sekaisin. Hän ei enää edes yrittänyt. Minä yritin viimeiseen asti. En tiedä heittäytyikö hän koskaan suhteeseemme oikeasti. Miksi tässä kävi näin? En ole nyt ehjä, juuri nyt en pärjää.

Miksi en voi onnistua kenenkään kanssa? Miksi olen tällainen? Miksi mun kanssa ei voi olla normaalisti, miksi mua ei voi rakastaa? Miten mä pärjäisin? Miten selviän yksinäisestä työmatkasta ulkomaille? Miten selviän mistään? Miksi? Miksi? Miksi?

Ei me koskaan opittu puhumaan. En saanut koskaan miestä avautumaan mulle. Häntä esimerkiksi ahdisti joku juttu, mutta ei kertonut siitä minulle. Yritin kysellä, mutta ei hän kertonut. Hän sanoi eilen, ettei sano kenellekään (siis eilen), että ollaan erottu. Yksin aikoo pärjätä. Hän ei ole puhunut suhteestamme kenellekään eikä kuulemma välttämättä aio puhua erostammekaan. Puhumiseen hän ei itse tehnyt aloitetta milloinkaan. Eikä puhunut oikein silloinkaan, oli vain hiljaa.

Mutta sitten tulee mieleen ne kerrat kun minä olin se inhottava. Hän toi minulle kerran kukkia, mutta sinäkin iltana pahoitin mieleni jostain ja riitaan ja minun huutamiseeni se päättyi. Ja tietysti taas haukuin hänet. Koin itse itseni hylätyksi niin kovin usein, muttei se oikeuta käyttäytymään niin, vihaisena haukkumaan hänet lyttyyn.

En tajua, miten selviän tästä. Jotenkin, mutta juuri nyt ei tunnu yhtään siltä.

Miten löydän koskaan sen elämän, missä voisi olla hyvin. En halua uutta miestä. Haluan 31:n. Vaikka hänen kanssaan oli usein paljon pettymystä ja en saanut suhteelta henkisesti sitä, mitä tarvitsin. Hän kuitenkin silitteli minua ja otti kainaloon. Tosin ei enää ihan lopussa sitäkään.  Mulla on häntä niin kova ikävä.

Uni

Jostain kumman syystä näin viime yönä unta E:stä. Meidän piti vaihtaa jotain tavaroita, jotka olivat jääneet toisen luokse tms. Tapaaminen tuli, annoin tavaran ja otin vastaan toisen. Unessa E alkoi selittää jotain, mihin oli matkustamassa pian ja minä vastasin täysin neutraalilla äänellä. OK, oikeastaan minua ei kiinnosta. Kun heräsin ei ahdistanut, vaikka unen muistinkin toisin kuin yleensä. Mietin, että onko se niin, että enää ei kiinnosta. Niinhän se on. Ihan sama, hän on vain joku täysin yhdentekevä ihminen, jonka kanssa minulla on yhteistä historiaa.

31:n kanssa on jonkin verran kipuiltu ja opittu olemaan yhdessä paremmin.  Mies on vihdoin oppinut, miten ei tule riitaa, jos minulla on paha mieli. Tulee halaamaan, sanoo, että ei ole mitään hätää ja että saa olla paha mieli. Juuri niin kuin pitääkin, ei ollut enää mitään hätää ja paha mieli meni pian pois. Eikä mikään jäänyt hiertämään mieltä. Ensimmäistä kertaa elämässä minulla on saanut olla miehen kanssa paha mieli. Ihan luvalla.

Aika kuluu

Viime päivityksestä on kulunut jo puolitoista kuukautta. Tässä välissä ei kai ole tapahtunut mitään sen kummempaa. Numero 31 on edelleen kuvioissa mukana ja jonkin verran on saatu puhuttua. Puhumisen suhteen täytyy olla kärsivällinen, ja yrittää vähän kerrallaan. Puhuminen on onnistunut huomattavasti paremmin, kun olen selittänyt, miksi se on minulle tärkeää ja miksi haluan, että saan selvitettyä jotkut erimielisyydet kunnolla. En, koska haluaisin kiusata häntä ja etsiä syyllisiä, vaan jotta ymmärtäisin, mitä tapahtui. Kun sain hänet ymmärtämään tämän, jutun selvittäminenkin onnistui lopulta ihan hyvin. Miehen mieltä ei enää toki painanut, hän ei ole pitkävihainen (mikä on aivan ihanaa) ja eipä enää minunkaan, kun asia saatiin selväksi. Omat luurangotkin pikkuhiljaa murenevat, eivätkä nosta päätään kuin juuri silloin, jos on erimielisyyttä, joka on jäänyt selvittämättä.

En oikein tiedä, mikä tämän kirjoituksen pointti edes on, mutta ajattelin nyt tulla päivittämään, kun kerran lupasin. Hyvää kevättä kaikille ja naisille hyvää naistenpäivää!

Pari vuotta takana

Eron kakkosvuosipäivä meni kuin huomaamatta ohi. En edes muistanut koko päivää, vasta pari päivää myöhemmin tajusin, että siitä elämän varsin kamalasta päivästä on jo yli kaksi vuotta. Eron vuosipäivä tosin oli melkoisen hirveä, mutta tuo johtui varmaankin noista naisen elämän iloisista asioista, eikä erosta - tai mistä minä tiedän, jos eron vuosipäivä sittenkin kummitteli taustalla, vaikken sitä muistanutkaan.

Numero 31 on edelleen kuvioissa. (Tässä blogissa hän siis lienee hamaan loppuun asti Numero 31 :) En voi väittää, ettei olisi edelleen tosi mukavaa (ja enemmänkin hänen kanssaan). Vaikka ollaan eletty tavallaan aika erilaista elämää, ei se nyt tunnu haittaavan, yhdessäolo on varsin vaivatonta.

Ikävä kyllä olen huomannut  omien vanhojen ongelmieni kurkkivan jostain selän takaa. Olen pari kertaa pyytänyt anteeksi, kun olen ollut pahalla mielellä (mikä ei kyllä ole anteeksi pyydettävä asia) ja muutenkin tunnen itseni todella epävarmaksi joskus. Numero 31 ei ole mikään kauheasti suullisesti kehuja jakeleva tyyppi (mutta pussaa sitäkin useammin ;), ja sekös joskus saa epävarmuuden jäytämään sisässä. Toisaalta mies haluaa kanssani lomalle ja puhuu tulevaisuudestakin, mikä kertoo mielestäni siitä, että kai hän tosissaan on. Ainakin väittää olevansa, kun kysyn.

En oikein tiedä, onko miehen oma historia (melko paljon lyhyitä suhteita, joiden vuoksi on miettinyt, mikä mättää, sitten toki muutama pidempikin) sellainen, että hän varoo hieman, koska välillä tuntuu näin tapahtuvan. Ei olla kauheasti puhuttu menneisyydestä, ehkä minun menneisyydestäni enemmän, olenhan lörpöttelijä, mutta pitäisi ehkä ottaa puheeksi. Tällaisia tulee välillä mietittyä, vaikka missään ei ole mitään vikaa, oma historia kai sen tekee. Kun ollaan yhdessä, tuollaiset huolet kyllä unohtuvat miltei aina. Olen vieläkin hämmästynyt siitä, että mulla on mieskuvio, jossa mies on hyvä sekä paperilla, että hänessä on sitä jotain. Ja välillä sitä on vaan niin onnellinen miehen kainalossa, että hymyilyttää niin, että sattuu.

Tinder minun näkökulmastani

Tavallaan olen varsin rutinoitunut tinder- ja nettitreffailija. Melkein voisi todeta, että harrastaja :) Olen käynyt elämäni aikana ainakin viisilläkymmenillä treffeillä, jotka on sovittu sähköisten laitteiden välityksellä. Olen siis treffaillut netin kautta jo paljon ennen tätä blogia. Mitään ihmeellistä en tosin ole oikein löytänyt ennen tuota 31:stä. Monta aika hirveää tyyppiä, monta mitäänsanomatonta, monta ihan kivaa, monta mua kiinnostaa mutta häntä ei ja mitä vielä. Nyt ajattelin kerrata Tinderkokemuksiani tässä lyhyesti.

Tinder, tuo pinnallisuuden ja seksin vonkauspaikka. Monelta taholta olen kuullut Tinderistä heruvan vain seksiä ja mitään vakavaa ei sieltä kannata etsiä. Omat kokemukset lienevät erilaiset. Itsehän kyllästyin nettideittailuun ja otin Tinderin kuvioihin, koska se vaikutti helpolta. Arveluttihan se vähän, mutta tuosta pinnallisesta sovelluksesta tulikin yllättäen erittäin kätevä paikka etsiä treffiseuraa ja ihmisiä, jotka etsivät jotain vakavampaa.

Tinderissä profiilin arviointi tapahtuu lähinnä ulkonäön perusteella, mikä on kuulemma pinnallista ja tosi kamalaa. Mietin vain, että miten siellä baarissa sitten ihmisiä arvioidaan. Tosiasia on, että toisen ulkonäön ja olemuksen on jotenkin miellytettävä. Olen saanut monet "pakit" nettideiteillä kuvien vaihtamisen jälkeen ja se on erityisen nöyryyttävää. Tinderissä tämä ei ole niin suuri vaara, jos kuvat ovat about oman näköisiä. Olen ehkä kertonut, etten liene kulmakunnan kaunein tyttö, ihan tavallinen vain. Tinderin hyvä puoli on, että jos jonkun kanssa tulee match, hänen mielestään ulkonäköni lienee ainakin suhteellisen ok ja siihen juttu tuskin kaatuu.

Tinderissä jutustelu on melkoisen pintapuolista. Monet aloittavat keskustelun "Moi, miten menee?" tms. fraaseilla. Tätä kritisoidaan paljon. Minusta tuo on ihan hyvä tapa kokeilla kepillä jäätä. Ihan relevantti kysymys tuntemattomalle ihmiselle. Miksi pitäisi kysellä mitään sen ihmeellisempää, kun ei edes tiedä, haluaako toinen edes vastata, vai onko hän ns. matchien kerääjä. Nykyään ei edes tiedä, koska toinen on ollut viimeksi online, joten miksi tuhlata toiseen aikaa kovastikin, jos hän ei ole enää edes aktiivinen Tinderissä. Toki vähän persoonallisemmat avaukset esim. henkilön kuvista on ihan kivoja, mutta minulle perinteinen aloitus oli tasan yhtä hyvä.

Tinderjutustelun pinnallisuus on myös sinänsä hyvä, että kaikki miehet eivät ehkä ole siinä aina niin kovin taitavia, chattailussa, vaikka kasvotusten juttu luistaisi hyvinkin. Kun jutustelu on niitä näitä, ei rankkaa tuollaisia henkilöitä heti lähtökohtaisesti pois. Voin kertoa, että 31 ei varsinaisesti loistanut kommunikoinnillaan...

Itse otin viimeisellä Tinderkerrallani (vuosi sitten oli se ensimmäinen ja syksyllä olin ihan hetken myös aktiivinen) periaatteen, että jos toinen kysyy treffeille, niin menen, oltiin sitten juteltu pitkään tai ei. Miehistä ei toki koskaan tiedä, mitä he etsivät, mutta jos käyn kahvilla, niin treffeistä toki selviää halusivat he sitten mitä vain. Kohtuullisen nopeasti sovitut treffit olivat sinänsä hyviä, että toisesta ei muodostu vääriä mielikuvia. Näin kävi tällä kertaa monesti. Juttelu oli sujunut hyvin, mutta tosielämässä tyyppi oli täysin epäsopiva. Ja sitten toisinpäin. Mitäänsanomaton chattaaja paljastui ihan mahdottoman söpöksi ja ihanaksi mieheksi. Toisekseen turhaan tyyppiin ei tule tuhlattua liikaa aikaa, jos toinen ei ole mitenkään potentiaalinen. Tapasin Tinderistä tosiaan nyt syksyllä ihan urakalla miehiä (16 alle kuukaudessa!!!) ja niin ihmeellistä ja kummallista kuin se onkin, yksi niistä ajattelee mua nyt maailman toisella puolella.

Itse voin suositella kaikille Tinderiä. Jos oman profiilin kuvat ovat kunnon naapurintyttömeininkiä ja esittelytekstikin kertoo perustiedot, joita parisuhteessa, mutta ei seksisuhteessa tarvitaan, voi sieltä löytää jotain vakavampaakin, ainakin mun kokemusten perusteella. Sanoisin, että Tinderdeiteistäni 90% etsi sitä parisuhdetta sitten kuitenkin. Ei se sovellus, vaan miten sitä käyttää. 

Uudet vuodet

Kaksi vuotta sitten mun uusi vuosi oli aivan järkyttävä. Exä (en halua enää kutsua häntä muuksi) jätti mut vähän ennen vuoden vaihtumista puhelimessa. Tokihan siinä meni vielä se pari viikkoa kun ihan oikea ero tapahtui, mutta tuolloin ero oli jo siinä. En vieläkään tajua, kuka tekee noin ihmiselle, jonka kanssa elää, noin ei jätetä, ei tuollaisena hetkenä. Uusi vuosi oli toivottavasti elämäni hirvein. Yritin päästä läpi kriisipuhelimeen (vihdoin joskus viideltä onnisti), soittelin vanhemmilleni (jotka eivät vastanneet), siskon kanssa pääsin sentään puhumaan. En nukkunut ja olin shokissa. En oikein edes enää tiedä, miten selvisin siitä yöstä. Kipu oli käsinkosketeltavaa, vaikka olikin henkistä.

Myöhemmin kun mietin asiaa, niin tiesinhän minä sen jo silloin, että ero oli oikea ratkaisu, joten siitä voin toki kittää exää. Uutena vuotena eroaminen puhelimessa ei ollut oikea ratkaisu. Muutenkin puhelimessa tuollaisten asioiden hoitaminen on keskenkasvuista, ihme, ettei pistänyt tekstaria, mikä näin jälkikäteen ei edes olisi ihmetyttänyt..

Tänä uutena vuotena ja sen ympärillä puhelimen välityksellä on tullut paljon mieluisempia viestejä. "Mulla on ikävä sua.", "Tykkään susta." Mahanpohjassa kipristelee mukavasti. Mies ei ole unohtanut. Kysyi vielä, että kuvittelinko oikeasti, että unohtaisi. Niin, niinhän minä kuvittelin, en kai vieläkään oikein usko, että kymmenien netti-/tindertrefien jälkeen löysin jotain muutakin kuin "ihan kivan ja mukavan miehen". Taisin löytää sitä kemiaa, ihan yllättäen.