Katsausta menneeseen ja nykyhetkeen

Lueskelin vanhoja blogikirjoituksia ja huh huh. Olipa se kamalaa aikaa, se talvi ja kevät. Suoraan sanottuna, minä en edes tiedä, millainen ilma talvella oli - se oli minulle ihan sama. Muistan myös miettineeni, että ihan sama, saanko vammani kuntoon enää koskaan, kun E lähti.

Nyt on jo aika lailla toinen ääni kellossa. Onneksi minulla ei ole E:tä. Hän oli muuten aika kamala ihminen. Täysin väärä minulle. Olen päässyt jo vaiheeseen, missä on paljon isompia elämän murheita kuin ero. En enää ajattele eroa joka päivä, tai kyllähän se jotenkin käy kai mielessä, mutta aika neutraalisti. Olen enemmänkin en-löydä-enää-koskaan-ketään, vaiheessa. Nettideittailu ei etene, en edes kirjoittele tällä hetkellä kenenkään kanssa, kun miehet eivät vastaa viesteihini eivätkä myöskään ota minuun muuten yhteyttä. Tästä olen toki tullut siihen johtopäätökseen, mitä ennenkin olen päässäni pyörittänyt, että a) olen ruma b) olen epäkiinnostava. Toisaalta tiedän, että minuun on ihastunut moni mies sen jälkeen kun on oppinut tuntemaan minut (harmimpi homma, että vaikka olisinkin ollut ko. henkilöihin itsekin ihastunut, niin se on ollut sitten ihan eri aikaan :(), joten b lienee valetta.

Vajaassa kahdeksassa kuukaudessa olen kulkenut pitkän matkan. Tammikuussa olin pohjalla, helmikuussa pysyin siellä ja oikeastaan tipuin vielä alemmaksi, maaliskuussa kurotin hetken kuilusta romahtaakseni sinne taas. Huhtikuussa olin pitkällä lomalla ja taisin pahasta olosta huolimatta päästä jo vähän eteenpäinkin elämässäni. Toukokuussa jouduin taas kestämään tunti kerrallaan, kun tuntui niin pahalta, mutta loppukuusta jo vähän helpotti taas. Kesäkuussa koin joitakin ilon hetkiä ja ketutti, mutta olo oli keskimäärin jo muuta kuin toivoton. Heinäkuussa jouduin kohtaamaan E:n ja selvisin jotenkin, taisin myös tällöin kirjoittaa tänne ensimmäisen postauksen, jossa E:tä ei mainita (to, Elokuussaella iso virstanpylväs) olin lomalla ja olin ensimmäistä kertaa yli vuoteen onnellinen. Elämä tuntui kivalta, elämä alkoi olla tavallista. Aloitin myös treffailemaan. Syyskuussa tavallinen elämä jatkui ja tästä se jatkuu edelleen.

En muista enää kunnolla, millaista meillä oli E:n kanssa. Hänen ilmeensä eivät ole enää mielessäni ja en enää halua häneltä selityksiä. En halua nähdä enää häntä tai selvittää eroa hänen kanssaan. En jaksa enää vihatakaan kovin usein. Olen selvinnyt hyvin. En olisi uskonut pääseväni tähän pisteeseen. Olenpä minä ollut mahtava!

PS. Jos sinä, joka olet juuri eronnut, et jaksa uskoa tulevaisuuteen, niin koita jaksaa. En minäkään uskonut, että elämästä tulee jälleen tavallista, mutta niin siitä kuin varkain tuli. Ja ystäväni taitavat olla aika lailla onnellisia, että minulla ei ole E:tä. He taisivat tietää jo kauan ennen minua, että se mies ei todellakaan tee minulle hyvää, eikö niin?