Puoli vuotta sitten se tapahtui, kun E jätti minut (toteamalla, että haluaa olla yksin, mikä ei tietenkään ollut totta, mutta tällä kommentillahan siis hänen mukaansa vain suojeltiin minua, pah). Pari päivää tai viikkoa sen jälkeen olen kirjoittanut kalenteriini tämän päivän kohdalle: "Oletko jo ollut iloinen?" No, olenko ollut? Ehkä välillä, hetkiä, vähän. En mitenkään kovin iloinen tai onnellinen, mutta ihan ok on ollut jo paljon. E:n käydessä keskiviikkona tajusin myös vihdoin, että pärjään paremmin ilman häntä nykyään. Siis todella paljon paremmin. Se on jo jotain. Ei tämä puoli vuotta ole helppoa aikaa ollut, mutta olen oppinut paljon itsestäni, menneestä parisuhteesta, siitä, mitä en halua enää joutua kokemaan ja siitä, mitä itse voisin tehdä paremmin.
Enää ei ole myöskään koko ajan sitä toisen (ei siis välttämättä E:n) kaipausta vaan alan olemaan ihan itsenäinen yksikkö. Tietysti yksinolossa on hankaluuksia, mulla kun ei ole sinkkuystäviä (siis ainoastaan työkavereissa on muutama sinkku, muuten en sellaisia ihan oikeasti tunne!), joiden kanssa voisi reissata pitempiä reissuja tms, mutta muuten menee ihan jees. Kyllä tämä tästä, puolen vuoden päästä ollaan varmasti jo melkoisen hyvässäkin kuosissa, kun nytkin menee jo näin hyvin. Ehkä en edes huomaa sitä vuosipäivää, sillä tätä puolivuotispäivääkään en olisi muistanut, jos ei kalenterissa olisi tuota kysymystä lukenut.
Minä aion vielä olla iloinen.
Jälleen kerran samoja ajatuksia itselläni. Ystävättäreni oli yökylässä, ja sellaisina hetkinä tunnen itseni vahvaksi selviytyjäksi, ja tilanteeni tulee vain harvoin mieleeni. Mutta yksinollessani pyörittelen asiaa kovasti, keskittyminen esim.elokuvaan on hankalaa, ja koen pohjavireeltäni olevani onneton. Tästä siis itse päättelin, ettei suurin ongelma nimenomaan ole eksä tai tekonsa, vaan siitä johtuva oma elämäntilanne. Yritin muistella, milloin viimeksi olisin ikävöinyt tai kaivannut eksän seuraa, ja siitä on jo kuukausia. Itseäni on ihmetyttänytkin se, ettei olo ole tämän helpompi vaikken häntä kaipaakaan. Prosessin alussa kun ajattelin olevani toipunut, kun vaan saan hänet pois systeemistäni. Mutta suurimmaksi kompastuskiveksi onkin muodostunut tämä yksinäisyys, alakuloisuus, ja pettymys siitä ettei elämä mennytkään ollenkaan niin kuin toivoin...
VastaaPoistaJoo, itsekin sitä miettii usein, että miksi tässä nyt kävi näin ja miksei tämä voinut mennä paremmin jne. On helppo miettiä itse epäonnistuneensa, mutta sitten pitäisi yrittää muistaa, että yksin ei olisi voinut kuitenkaan kaikkea pelastaa.
PoistaItse jo ennen lopullista eroa mietin, että minulla on vain huonoja vaihtoehtoja: parisuhteessa oli suuria ongelmia ja olo oli kurja, mutta ilman toista olisin yksin ja olo olisi kurja. Silloin en ollut valmis olemaan yksin, mutta toinen teki sitten sen päätöksen puolestani ja ei minulla ei ollut vaihtoehtoja. Ehkä, jos olisin saanut miettiä asiaa tarkemmin, olisin puolen vuoden päästä ollutkin valmis eroon (tai sitten en), nyt en sitä mitenkään ollut.
Minä olen onnekas ja voin kertoa olleeni jo iloinen eron jälkeen. 3,5kk takana, johon tosin voisin lisätä yhden kuukauden lisää, sillä exäni ei tosiaan pitänyt minuun mitään yhteyttä viimeiseen kuukauden aikana opiskellessani ulkomailla. Jokaisen eroprosessi etenee eri tahtia ja voin jo sanoa, että olen taas tyytyväinen elämääni. Toivon samaa sinullekin sydämeni pohjasta.
VastaaPoistaNäin ulkopuolisena vaikuttaa siltä, että koska teillä on edelleen yhteinen asunto, se vaikeuttaa ylipääsemistä petetyksi tulemisen lisäksi. Minä jäin asumaan yhteiseen asuntoomme eron jälkeen (joka on kuitenkin vuokra-asunto) ja huomaan edelleen välillä kuinka mieleen tulee ajatuksia, kuten tässä pöydän ääressä me silloin söimme hänen leipomaansa kakkua ja hän suuteli minua ja sanoi rakkaimmakseen ja joskus mennessäni nukkumaan muistan miltä tuntui nukkua hänen vieressään, miltä hänen kehonsa tuntui. Katsoessani portaita yläkertaan muistan, kuinka tullessani kotiin hän tuli ne portaat alas tervehtimään ja keskeytti työskentelyn/pelaamisen.
Mutta nuo hetket käyvät mielessä onneksi vain välillä. Sinua on satutettu pahemmin ja kuten yksi parhaista ystävistäni sanoi erottuani: Voi kunpa voisin ottaa osan tuosta tuskasta kärsittäväksi.
Olet oikeassa, että tuo asunto varmasti pitkittää tätä prosessia. Asuntonäyttörumba on ihan riittävän inhottavaa muutenkin ja kun nyt on siihen pakkotettu toisen toimesta (ja vielä niin, että toinen ei joudu tekemään mitään!) niin kyllä se on ainakin minulle asia, mikä tuottaa katkeruutta. Mulla ei kyllä tuollaiset hyvät muistot pahemmin enää tule mieleen, lähinnä juurikin tuo kyllästyminen elämäntilanteeseen (siis asumiseen), jolle en oikein voi mitään puskevat pintaan. Olen muutenkin huono tällaisissa elämän väliaikaisjärjestelyissä ja kun en tiedä, koska tämä päättyy, niin...
PoistaOlen kyllä tässä miettinyt, että olen oikeastaan silti päässyt eteenpäin aikas lailla jo, vaikken nyt niin iloinen ole vielä ollutkaan. Voisi mennä paljon huonomminkin nimittäin.
On mukavaa kuulla, että sinä olet ollut jo iloinen (kyllä sen blogistasikin muuten huomaa). Se antaa voimaa minulle uskoa, että kyllä se ilo vielä minullekin tulee, ihan varmasti!