Sata päivää

Sata päivää mennyt ilman E:tä. Suututtaa, vihattaa, surettaa, kaikkia erikseen ja kaikkia yhtäaikaa. Viime aikoina olen vatvonut niitä kaikkia loukkaavia juttuja, mitä E vielä kehtasikin sanoa minulle jätettyään minut tai viimeisinä viikkoina, kun hän jo vehtasi toisen kanssa ihan kunnolla ja tiesi jättävänsä minut. Kuinka ne sattuvatkaan! Vaikka tiedän, että suuri osa noista ei ole totta, on niissä osissa totuuden siemen. Kyllä, olen ujo ja hiljainen, se on ihan totta. Mutta onko se muka syy olla ottamatta minua mihinkään mukaan ja este sille, että minua ei voi esitellä kenellekään? Ei minua haittaa olla hiljainen uudessa seurassa. Ja tutussa seurassa en edes ole mitenkään kovin hiljainen.Eikä E:llä ole sitä paitsi paljon puhumista kyseisessä asiassa, ei hän itsekään uudessa seurassa pahemmin suutaan aukaise. Ja kuinka minä loukkaan hänen ystäviänsä arvostelemalla heille tärkeitä asioita. Niin, onhan se tietysti minunkin mielestä ihan älyttömän loukkaavaa, jos joku sanoo, että sininen on ruma väri tai että harrastamani laji on hullun hommaa. No eipä ole. Vielä vähemmän loukkaavaa se on, jos toinen ei tiedä mieltymyksistäni. Ja vielä vähemmän minua kiinnostaa, jos jonkun mielestä minun pitämäni musiikki on huonoa. Hei, ne ovat makuasioita. Ja mihin nyt yhtäkkiä katosi se, että olen ujo ja hiljainen? Ja miksi ihmeessä E loukkaantuu ystävänsä puolesta siitä, että tälle ehkä tuli vähän paha mieli?

Entä se, että olin aina vain tyttöystävä. Huhhuh. Sanokoon E mitä sanoo, niin yhdessähän me asuimme. E halusi ostaa asunnon kanssani, hän halusi elää kanssani. Kyllähän me avoliitossa elimme, mutta onhan tuo tietysti ehkä jonkun mielestä vähän vähemmän pahan kuuloista pettää tyttöystävää kuin avovaimoa. Sanookohan E:n uusi nainen ex:llänsä (jos nyt on vaivautunut tälle edes kertomaan..) että kuule, et sinä minulle ollut koskaan mikään aviomies vaan ihan pelkkä poikaystävä.

Entä se, kun E sanoi, että meillä oli pelkkää paskaa tai se, kun muistelin, että oli meillä silloin ja silloin yhdessä kivaa, niin E ilmoittaa, ettei hänellä ollut kivaa vaan häntä vain ahdisti. Voihan toki näinkin toki olla, mutta kuka ihme pystyisi elämään 2,5v jonkun kanssa, jos koko ajan ahdistaa ja on hirveää ja miksi ihmeessä silloin ehdottaa toiselle yhteisen asunnon ostoa?

 Tiedän, että E:n kommentit on annettu lähinnä, jotta hänen oma mielensä paranisi tai ehkä hän on ollut vihavaiheessa ja halunnut tahallaan loukata. Tiedän, että noita ei pitäisi miettiä, mutta miksi en vain pysty jättämään noita asioita oman onnensa nojaan. Välillä tuntuu, etten ole päässyt yhtään eteenpäin tässä eroasiassa, vaikka näissä sadassa päivässä nyt voisi kuvitella jonkinlaista edistystä tapahtuneen.

Elämää ei sen enempää

Ilta on mennyt vaihtelevissa merkeissä. Olen miettinyt elämää ylipäänsä, sitä, miksi kaikille täällä ei käy niin hyvin ja miksi joillekin käy. Olen saanut tänään kuulla sekä oikein iloisia, että todella surullisia uutisia. Iloiset uutiset saivat minut oikeasti todella iloisiksi kyseisen henkilön puolesta, vaikka samalla mietinkin, että mitä minun elämästäni tulee, yksinkö täällä aina vaellan ilman, että saan jakaa iloni ja suruni toisen kanssa. Surulliset uutiset taas saivat minut miettimään elämän reiluutta ja epäreiluutta ja sitä, että omat asianihan ovat hyvin. Minultakin on matto vedetty jalkojen alta monta monituista kertaa, mutta ei sillä rajuimmalla tavalla kuitenkaan ja tällä hetkellä olen toiveikas, että eroon liittymättömät ongelmani saattavat olla jopa ratkeamassa. Toisille sitä mahdollisuutta ei anneta. Tätä jään miettimään ja yritän muistaa olla kiitollinen siitä, mitä minulla on. Yksinäinen viikonloppu on muuten mennyt paljon paremmin kuin ikinä olisin uskonut.

Loman loppu

Loma on vietetty ja huomenna olisi taas aika mennä töihin. Ei haittaa yhtään, tällä hetkellä työ taitaa olla yksi parhaiten elämääni koossa pitävä asia. Toivottavasti heti löytyisi jotain tekemistä, mihin uppoutua, kaipaisin sitä aika lailla.

Ulkomaanmatka oli ja meni. Kokemus oli hieno ja jäi vahvasti plussan puolelle, vaikka loppupuoli lomasta olikin henkisesti todella vaikeaa. Ensimmäinen viikko meni oikein mukavasti, välillä oli haikea mieli, kun E:n kanssa tuonne piti mennä alunperin ja koko reissu oli E:n ehdotus. Ja sitten hän ei halunnutkaan, ehkä hän kuvitteli korjaavansa kaiken tuon matkan avulla, en tiedä. Toinen viikko olikin sitten todella vaikea. Vihaisuus iski pintaan aika lailla ja samoin ahdistus. Näin kahtena yönä unta eron jälkeisestä ajasta, unissa yritin saada E:n pitämään lupauksensa, mutta niin ei käynyt, ja lisäksi E:n ystävät pitivät minua täysin hulluna jne. Unet eivät varmasti parantaneet oloani. Ahdistus ja viha pyörivät selvästi kolmen asian ympärillä:

1. En tiedä perimmäisiä syitä, miksi E ei enää halunnut olla kanssani ja halusi erota. Tiedän, että näitä syitä on, sillä kesällä hän sanoi, että terapeutti oli kehottanut häntä eroamaan. Jotain hän on siis terapeutille kertonut, mutta minä en saanut sitä koskaan tietää. E ei aio puhua asiasta kanssani, hänhän sanoi, että kirjoittaa minulle sähköpostin, mutta eipä ole kuulunut, eikä kuulukaan, tiedän sen. Silti asia vaivaa minua kamalasti, miksi hän ei halunnut olla kanssani, mikä minussa on vikana?
2. Suhteemme aikaiset asiat. Se, että hän ei ollut pahoillaan valheistansa jne. Hän ei pyytänyt minulta anteeksi sitä, että hän valehteli koskaan. Ehkä hän koki sen oikeutetuksi, tai ei kokenut sitä valehteluksi, en tiedä. Lisäksi ärsyttää, että tuntui että kaikki asiat olisivat olleet minun vastuullani. Esimerkkinä, että E kysyi ihan viimeisinä viikkoinamme minulta vihaisesti, miksi me emme ota itsestäme reissussa kuvia, jossa molemmat ovat, se kun olisi hänelle tärkeää? Sanoin varmaan, etten tiedä, tai etten ollut edes ajatellut asiaa, sillä minulle se ei ollut niin tärkeää. Myöhemmin tajusin, että niin, jos se oli hänelle tärkeää, niin miksei hän sitten ehdottanut sitä? Oliko tuokin minun vastuullani? Tuntuu tyhmältä vatvoa tätä, sillä eihän noita asioita enää ole. Minulle ei enää valehdella, minua ei enää syytetä. Jotenkin kuitenkin haluaisin jotain anteeksipyyntöä, sitä, että minulla olisi myös E:n mielestä oikeus tunteisiini. Että minulla sai olla paha mieli, kun hän valehteli. 
3. Se, että nyt E:lle ei tuota mitään vaikeuksia esitellä ystäviään tälle uudelle jne. Minulle hän kertoi koko ajan syitä, miksi minä en näe koskaan hänen ystäviään, miksi emme näe pariskuntana hänen ystäviään pariskuntana jne. Syitä löytyi, minä olen kuulemma mustasukkainen (en ymmärrä, mistä hän tämän keksi, koska tämä oli jotain, mitä en varmasti ollut, miksi olisin ollut, luotinhan E:hen), hänellä ei ollut ollut tapana nähdä ystäviään pariskuntana, hänen ystävillään ei ollut aikaa, minä olin liian ujo ja hiljainen jne. jne. Nyt noita syitä ei ole. Uusi on kai sitten niin mahtava ja mukava, nyt yhtäkkiä hänellä onkin tapa pariskuntatreffeihin, aikaa riittää jne. Häntä ei tarvitse hävetä ja pelätä uuden puheitaan toisin kuin minun (kyllä, puhun usein hyvin kärkevästi, mutta eikö se ole sitten minun häpeäni, eikä E:n, jos sanon jotain noloa?). Yhtäkkiä E:n harrastuksetkaan eivät ole ykkösjuttu. Meidän reissun varaamisen jälkeen hän sanoi minulle, että hänelle pitää nyt antaa pisteitä, kun suostui lähtemään kanssani parin viikon lomalle, vaikka se menee erään kisan kanssa päällekkäin. Ei tuntunut kivalta. Vielä vähemmän kivalta tuntui, kun menin tietysti vakoilemaan, miten hänellä meni kisassa, niin eihän hän siellä ollut ollut, ei ollut edes ilmoittautunut. Ei se kisa sitten niin tärkeä ollutkaan, luultavasti se toinen ajoi helposti siitä ohi. Meidän aikanamme näin ei koskaan ollut, sain aina kuulla ja tuntea, että harrastus on tärkein. Minä en ollut ikinä harrastusta tärkeämpää ja sekös sattui silloin ja sattuu edelleen. 

Nyt on siis mennyt taas yksi viikko vähän vaikeammissa merkeissä. Onnistuin vielä hieman sairastumaan juuri reissun jälkeen, joten kurjuus oli aika lailla maksimissaan. Eroahdistus, tyhjä jääkaappi, ei ketään kotona minua odottamassa, ei ketään kelle puhua, sairaus ja huono olo, asunnon myynti ei näytä oikein etenevän ja joudun asumaan täällä vielä ties kuinka kauan jne.

Muutenkin olen taas hieman jumissa. Mietin ihan kamalasti sitä, miksi E teki jotain, miksi käyttäytyi niin ja näin yms. En osaa olla mietimättä häntä. Eikö minun pitäisi miettiä itseäni, omaa käytöstäni ja mikä on sen taustalla. Kyllä, pitäisi. Mutta jo suhteemme aikana yritin selvästi enemmän ymmärtää E:tä kuin miettiä itseäni. Kävin jopa E:n äidin kanssa puhumassa pitkästi, jotta ymmärtäisin E:tä paremmin, vaikka varmaan hedelmällisempää olisi ollut yrittää ymmärtää itseäni. Itseäni voin muuttaa, en toista. Ehkä yritin ymmärtää E:tä, jotta voisin muuttaa itseäni joksikin, joka olisi hänelle hyvä. Hänhän ei suostunut koskaan kertomaan, millainen hän minun haluaisi olevan, vaikka tiesin, että hän haluaisi muuttaa jotain. Oma lähtökantani oli kuitenkin väärä, ei minun pidä muuttaa itseäni toisten takia, vaan itseni vuoksi. Jos olen sinut itseni kanssa, olen helpommin sinut muidenkin kanssa. Ehkä tämän ymmärtäminen olisi voinut pelastaa suhteemme. Tai sitten ei, sillä meitä oli kaksi ja en ihan oikein ole varma, oliko E valmis omalta puoleltaan valmis muutokseen. Usein tuntui, ettei ole tai ainakaan hän ei halunnut siitä minulle puhua. En ikinä ymmärtänyt E:tä kunnolla, sillä hän pelkäsi avata itseään minulle. En tiedä, pelkäsikö hän oikeasti minua, kuten minulle sanoi (mikä sattuu myös ihan kamalasti), vaiko sittenkin, pelkäsikö hän itseään ja sitä millainen hän oli.

Lomalle

Sairasloma kun loppuu, niin uusi loma alkaa. Huomenaamulla aikaisin lähtee lento kaukomaille. Unelmalomani, jonne piti mennä E:n kanssa on siis aivan nurkan takana. Hieman jännittää, että tuleeko surkea mieli, mutta eiköhän siskonkin kanssa reissussa kivaa ole. Onneksi sain siskon mukaan tuonne, muuten vaihtoehdot olisivat olleet yksin reissuun lähtö, mikä olisi ollut aika ankeaa ja pelottavaakin, onhan kohde sellainen, etten sinne yksin edes uskaltaisi varmaan lähteä tai sitten vaihtoehtona olisi ollut olla menemättä, mikä olisi ollut vielä ankeampaa kuin yksin reissaaminen. Asiat kääntyivät kuitenkin parhain päin. Kämppäkin on taas näyttökunnossa, kiitos siskon imurointiavun ja fiiliskin on ihan hyvä.

Yllättävän paljon on olo kohentunut näissä vajaassa kolmessa kuukaudessa (tarkalleen ottaen 12 viikossa). Jos alkuun kaikki oli vain mustaa, tuskaa, surua, kiukkua, syyllistymistä ja ahdistusta, ollaan tultu eteenpäin ihan kunnolla. Nykyään ei ole enää ollenkaan mustaa ja kiukku sekä ahdistuskin ovat vain ajottaisia. Silti E:n toinen nainen kuvio satuttaa edelleen, ja tuskinpa se koskaan lakkaa kokonaan satuttamasta. Tänään kuitenkin pystyin jo siirtämään kameran vanhoja  kuvia koneelle ihan neutraaleilla fiiliksillä, vaikka mukana olikin kuvia minun ja E:n yhteisistä tekemisistä. Nyt ne ovat koneella arkistoituna ja niitä voi sitten joskus muistella yhtenä ajanjaksona elämästäni.

Olen myös toki oppinut paljon ja vaikka oppimiskokemus onkin ollut melkoisen tuskallinen, on se ollut ehdottomasti kannattava. Olen oppinut miettimään omia tunteitani ja sitä, miksi jotkut tilanteet elämässäni ovat olleet niin kovin kipeitä. Olen myös havainnut kehityskohtia omassa toiminnassani ja toivottavasti oppinut jo sanomaan toisille kannustavammin asioita. Sitä, suutunko edelleen yhtä herkästi ja voinko hillitä noita vihaisuuden tunteita, en vielä tiedä. Tuollainen käytös kun on kuulunut minulla lähinnä parisuhteeseen ja ehkä jossakin määrin lapsuuden perheeni välisiin ihmissuhteisiin. Tätä sitten testataan ehkä tulevaisuudessa. Olen myös lähentynyt joidenkin ystävieni kanssa ja saanut ihan uusiakin, tämä on ainakin ollut tosi hyvä juttu!

Kaiken kaikkiaan edelliset 12 viikkoa ovat olleet ehkäpä elämäni raskaimmat tunneskaalaltaan. Tiedän, että matka on vasta alussa, mutta nyt ajattelin yrittää pitää erosta reilun kymmenen päivää lomaa. Fisher on palautettu kirjastoon, jotta voin sen taas uudelleen lainata ja eron kokoaikainen ruotiminen kyllästyttää. Blogi luultavasti hiljenee pariksi viikoksi, jos nyt reissussa ei tapahdu mitään romahtamisia.

Tsemppiä erityisesti kaikille, jotka ehkä tällä hetkellä painivat juuri tulleen eron kanssa, siitä voi selvitä ainakin vähän selvemmille vesille, vaikkei nyt siltä tuntuisikaan.

9. Irrottautuminen

Päivät jatkavat kulkuaan. Olen siis saikulla, enkä ole f2f kommunikoinut kenenkään ystäväni tms. moneen päivään, mutta mieli on silti oikein hyvä. Toki joudun kuluttamaan aikaa monilla aivottomilla tavoilla, mutta ihan kivasti on mennyt. E ärsyttää joskus, vaikken nyt hänen kanssaan kommunikoikaan mitenkään, kun ei ole mitään kommunikoitavaa. Tuleva lomamatkakin lähestyy kovaa vauhtia, enää muutama päivä ja sitten pääsen johonkin ihan muualle - vihdoin. Monta lomaa on mennyt pieleen viime vuosina terveysongelmien vuoksi, mutta nyt ollaan kovaa vauhtia menossa ansaitulle lepotauolle jonnekin ihan muualle.

No, mutta yhdeksänteen Fisherin rakennuspalikkaan, eli irrottautumiseen. Voisi ajatella, että olen irrottautunut E:stä, kun nykyään ajattelen jo, että onneksi pääsin hänestä. Eron jälkeiset tapahtumat, kuten se, että hän ei ota vastuuta mistään ja käyttäytyy naurettavasti, ovat vahvistaneet tätä fiilistä. En todellakaan halua olla ihmisen kanssa, joka on itse se pettäjä ja jättäjä ja sitten katsoo, että hänen ei tarvitse ottaa mitään vastuuta esim. näytöistä, vaikka minulla on käsi leikattu, ja en vaan yksinkertaisesti pysty hoitamaan kaikkia asioita näyttöihin liittyen. Toisaalta se, että hän ei esimerkiksi pysty puhumaan kanssani puhelimessa käytännön asioista kertoo myös siitä, että hän ei ole itse käsitellyt eroamme ja eikä selvästi aiokaan - hän pakenee (tästä Fisher puhuu ja toteaa, että pakenijoilla irrottautuminen kestää kauemmin). No, mutta takaisin minuun. En ole kuitenkaan irrottautunut E:stä, sillä ajattelen häntä edelleen joka päivä. Nykyään nuo ajatukset ovat lähinnä ketutusta, joskus vihaakin. Minun pitäisi pystyä irrottautumaan hänestä myös niin, että noita tunteita ei enää tulisi - ainakaan kuin ihan silloin tällöin.

No, mitäpä tehdä sille, että irrottautuminen olisi tehokkaampaa. Itse koen, että asunnon myymättömyys ja se, että asun täällä, hidastaa prosessia. Ikävä kyllä asunnon kaupaksi meno ei oikein ole omissa käsissäni, joten tämä on vain kestettävä. Vaikka se päivä, jolloin asunto on myyty, on varmasti tuskallinen, on tuo myös varmasti todella onnellinen päivä minulle. Tuo päivä myös tarkoittaa, että kaikki siteet E:hen katkeavat - lopullisesti. Tavallaan se on aika pelottava ajatus, muistuttaahan se minua siitä, että minut hylättiin, että toinen oli minua parempi. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni, että ensinnäkin, mitä sitten, jos joku oli parempi E:lle, koska E oli huono minulle ja toiseksi, nythän minulla on mahdollisuudet vaikka mihin!

Irrottautumisprosessi on siis vielä käynnissä, mutta ainakin se on alkanut ihan kiitettävästi, enää ihan pieninä hetkinä tulee E:tä ikävä.

8. Viha

No niin, pääsimme sitten Fisherin rakennuspalikoissa minulle melko vaikeaan aiheeseen, eli vihaan. Ongelmana ei siis todellakaan ole, että ko. tunnetta ei löydy, vaan se, että vihaa taitaa olla liikaakin ja se on hallinnut minua suuresti eron jälkeen, minkä on varmasti aistinut kirjoituksista rivien välistä ja joskus ihan siitä itse tekstistäkin.

Voi kuinka vihainen olenkaan ollut. Olen ollut vihainen E:lle, E:n perheelle ja E:n ystäville. Olen ollut vihainen itselleni. Nyt tuo viha on kuitenkin hellittänyt. Edelleen olen ajoittain vihainen E:lle ja joskus myös hänen ystävilleen, mutten enää perheelle. Viime lauantain kohtaaminen E:n äidin kanssa poisti tämän. Ymmärsinkin, että vihaisuus E:n läheisille on ollut enemmän pelkoa siitä, että he pitävät minua pahana ihmisenä. Tämän vuoksi yhä edelleen haluaisin selvittää E:n ystäville oman versioni asioista, jotka johtivat eroomme ja muistakin asioista, mitä he ehkä tietävät. Jonkun kumman asian takia tuo tuntuisi niin kovin tärkeältä, vaikka he eivät itse olekaan minulle tärkeitä ihmisiä. Toisaalta tiedän, että eiväthän minunkaan ystäväni ole kuulleet E:n versiota, joten puntit ovat tasan. Eniten kai pelkään, että törmään E:n ystäviin ehkä vielä jossakin ja jos tästä urheilukuntoon kuntoudun, niin kohtaaminen on hyvinkin todennäköistä.

Mutta vihaan. Enää olen oikeastaan aidosti vihainen vain E:lle, ja hänellekin lähinnä hetkittäin. Eniten olen enää vihainen tästä toinen nainen kuviosta, muut asiat, kuten suhteemme loppumisen ymmärrän. Ymmärrän, että emme sopineet toisillemme, kommunikaatiomme ei toiminut jne. Suoraan sanottuna, eihän siitä mitään tullut. Vihaisuus suhteemme loppumistavasta ja E:n asioiden hoitamisesta onkin sitten vaikeampi juttu. Miten voisin hyväksyä nuo? Yksi askel on toki se, että asunto saataisiin myytyä jolloin käytännön asiat välillämme loppuisivat, mutta tämä ei nyt näytä oikein etenevän. Toinen asia, joka auttaa, on aika. Kolmanneksi, joskus ehkä annan E:lle anteeksi nämä. Hyväksy en varmasti koskaan suhteemme loppumistapaa, mutta jonkinlaiseen anteeksiantoon toivoisin pääseväni. Haluan myös antaa anteeksi itselleni kaiken sen, mitä tein suhteessamme ja sen, miten olen käyttäytynyt (siis ne huonosti menneet kohtaamiset E:n kanssa) eromme jälkeen. Näissä jälkimmäisissä olen jo melkein maalissa, ymmärrän paremmin, miksi suutuin monessa tilanteessa jne.

Vihasta on myös hyötyä. Se on auttanut olemaan ikävöimättä toista. Niin, todella harvoin ikävöin enää E:tä. Oikeastaan en enää koskaan. Ikävöin kyllä parisuhdetta ja jotakuta (vaikkapa E:tä), mutta E:tä henkilönä en enää ikävöi, sillä hän oli oikeastaan mies, joka ei sopinut minulle oikein ollenkaan. Ulkoisesti hän toki sopi, harrastuksemme ja tavoitteemme olivat samanlaisia, mutta luonteemme ja elämäntapamme olivat liian erilaiset ja käyttäytymismallimme  aiheuttivat jatkuvia yhteentörmäyksiä.

Fisher puhuu myös syntipukeista ja marttyyreista vihan kohteina. Tämä onkin aika osuvaa minun ja E:n suhteelle, sillä yritin tehdä E:stä syntipukin aina kun olin vihainen. E:lle tämä rooli ei ollut ominainen, kaikkea muuta, jolloin hän alkoi marttyyriksi. Ja voih, kun toinen on marttyyri, niin siinä oikeastaan syyllistetäänkin sitä toista. Ja näinhän se meillä meni, lopulta minä tunsin itseni syylliseksi siihen asiaan, josta ensin syytin E:tä tai johonkin asiaan liittyvään, ja olo oli kamala. Esimerkkinä, jos E oli pettänyt jonkun lupauksensa, päättyi tilanne lopulta siihen, että tunsin itseni todella syylliseksi, kun en voinut luottaa E:hen ja tämä johti taas hylkäämisen pelkoon. Huh, eihän tuo nyt voi hyvin loppua.

Miten olen sitten selvinnyt vihastani? No, vihaamalla. Ikävä kyllä E:n kanssa kohdatessa (tai joskus netin kautta maililla/chatilla) olen kohdistanut vihani häneen, mikä ei ole hedelmällistä ollenkaan ja seuraukset ovat olleet yleensä kamalia. Joskus olen onnistunut olemaan tekemättä tätä, olen esimerkiksi soittanut ystävälleni ja asiat eivät ole menneet enemmän solmuun. Vielä en pysty kohtaamaan E:tä rauhallisesti, mutta tämä on tavoitteeni ja matkalla ei olla aivan alussa, sillä pystyn ajattelemaan E:tä ja sitä toista ilman, että tulen vihaiseksi, ahdistuneeksi tai surulliseksi. En oikeastaan tunne mitään. Heidän näkemisensä ei kuitenkaan varmasti onnistuisi noin välinpitämättömästi, mutta ehkä joskus...

Loppuun haluan sanoa, että eroprosessissa olen oppinut, että viha ja vihaisuus ovat OK. Minä saan olla vihainen. Vihan purkaminen toisiin onkin sitten eri juttu. Vihan kohteeseen vihan purkamista kannattaa välttää, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää. Vihan tunteet voi kertoa jollekulle toiselle tai kirjoittaa vaikka blogiin. Vihaisuudessa on myös syytä ottaa vastuu omista tunteistaan. Pitää kertoa, että minä olen vihainen, ei heti syyttää toista. Tuttu neuvo, aloita lauseet kertomalla omat tunteet alussa on hyvä vinkki. On siis sanottava, "Minä olen vihainen, kun et pessyt pyykkiä niinkuin lupasit.", eikä "Sinä et koskaan pese pyykkiä.". Kannattaa myös opetella laskemaan kymmeneen, onko tilanne todellakin vihaisuuden arvoinen? Vihaisuuden taustalla on myös usein jokin muu tunne, joka pitäisi oppia tunnistamaan. Itsellä se oli E:n kanssa usein huoli, kun hän tuli viisi tuntia lupaamansa ajan jälkeen kotiin. Onhan ihan eri asia sanoa, että "Minä olin huolissani sinusta kun et tullut kotiin kun lupasit" kuin  "Minä olen vihainen kun et tullut kotiin kun lupasit". Ensisijaisen tunteen tunnistaminen on kuitenkin hyvin vaikeaa ja itse en ainakaan vielä osaa sitä vihaisena tehdä, mutta yritän kovasti.

Viha on siis vielä kesken oleva prosessi, mutta uskon olevani jo ainakin puolessa välissä, ainakaan en enää ole niin vihainen kuin vaikka kuukausi sitten ja olo on paljon kevyempi. Anteeksiantamisprosessi tE:lle ja itselle ovat hyvässä vauhdissa. 

Hyvästi

Hei E. Käsitellessäni suruani eroprosessissa on eräänä keinona jäähyväiskirjeen kirjoittaminen. Niin, tässä se nyt on. Sinähän et koskaan tätä lue, mutta osoitan tämän silti sinulle. Koska sinulle minun pitää sanoa jäähyväiset, sinulle ja minulle, meille. Meidän kodillemme, meidän tulevaisuudellemme.

Jää hyvästi E. Sinä, joka sait minut tuntemaan itseni kauniiksi ja joka pidit minua aina niin kauniina, sinä, joka olit minusta ylpeä. Hyvästit sinulle, joka teit oman osasi meistä. Jää hyvästi, sinä joka opetit minulle ne pääkaupunkiseudun tiet ja veit minut silloin ensimmäisenä syksynä ensiapuun. Jää hyvästi, sinä joka sanoit minulle kauniita asioita ja pidit minusta huolta. Sinä, joka sait oloni tuntumaan turvalliseksi ja opetit, että aina ei voi pingottaa, vaan voi ostaa ne molemmat karkkipussit, jos ei osaa päättää, kumman haluaisi. Sinä, joka opetit minut juomaan shampanjaa ja opetit, että minä ansaitsen sen. Sinä, joka nostit minut ilmaan juuri niinkuin halusin. Jää hyvästi E, joka tiesit heti, kun minun teki mieli paistaa vohveleita, osasit lukea ajatukseni. Jää hyvästi E, sinä, jonka kanssa nauroin enemmän kuin kai koskaan ennen, kun kaurahiutalepurkki tippui tiskikoneeseen. Jää hyvästi E, sinä, jolle tuoksuni ja hihitykseni olivat rakkaita asioita.

Jääkää hyvästi, me. Jääkää hyvästi ilmeet, pöhköilyt ja ne lempieläimemme. Jääkää hyvästi meidän kotimme, K ja E, E ja K. Jääkää hyvästi ne hetket, kun vain oli hyvä olla ja tiesimme tasan, että tässä se on, onnemme. Jääkää hyvästi, me, joiden piti ottaa se pieni söpö koira ja me, joiden piti olla yhdessä vielä vanhanakin.

Jää hyvästi, yhteinen tulevaisuutemme. Yhteinen ensimmäinen pitkä lomamme, yhteiset unelmamme, yhteiset suunnitelmamme. Teitä ei koskaan tullut ja suren sitä. En saanut kokea sitä, kun olit niin onnellinen, kun pääsit vihdoin näyttämään minulle ne kaikki paikat, mitä halusit. Suren sitä, etten saanut tehdä sinua onnelliseksi, mutta sanon niille toiveille nyt hyvästi.

Jää hyvästi, yhteinen kotimme. Se ei ole enää meidän kotimme, se on minun. Eikä se sittenkään ole minun kotini. Minun sydämeni ei ole siellä. Se odottaa jossain, missä se saa olla taas vapaa, ilman yhteisen kotimme kahleita. Jää hyvästi, yhteiset suunnitelmamme ja unelma-asuntomme. Se ei ole enää unelmani, sieltä puuttuu jotain, minun on tehtävä uudet unelmat.

Haluan myös sanoa jäähyväiset itkulle, riidalle ja huonelle itsetunnolle. Jääkää hyvästi, petetyt lupaukset ja valeet. Jääkää hyvästi ne lukemattomat kerrat, jolloin tunsin itseni olevan syyllinen kaikkeen ja minulla oli paha olla. Jääkää hyvästi myös ne lukemattomat kerrat, joilloin sinä tunsit olevasi syyllinen kaikkeen ja sinulla oli paha olla. Jääkää hyvästi ne kerrat, jolloin olimme eri puolilla ja meillä oli paha olla. Jääkää hyvästi, ne kerrat, jolloin suutuin epäreilusti. Jääköön hyvästi ne kerrat, jolloin suutuit epäreilusti. Jääköön hyvästi ne kerrat, jolloin vain epäonnistuimme. Jääkää hyvästi, hylätyksi tulemisen tunteet ja vähättelysi. Jääköön hyvästi se, että minulla ei saanut olla paha mieli, tai etten saanut olla vihainen. Jääköön hyvästi se tunne, että meillä oli eri säännöt. Jääköön hyvästi se, että annoin polkea itseäni vielä vähän lisää sittenkin, kun olin jo uponnut.

Jäähyväiset sinulle E. Jää hyvästi, sinä, jonka kanssa koin tähänastisen elämäni onnellisimmat ja onnettomimmat hetket. Sinä et niitä tehnyt, mutta sinun kanssasi minä ne koin, ne minun tunteeni. Vaikka välillä mietin, miksi lähdin tähän koskaan mukaan, miksi olin niin tyhmä, niin tämä kokemus mahdollisti minulle kaiken sen, mitä olen oppinut tämän eron myötä. Se mahdollisti myös sen, mitä opin suhteemme aikana. Sen, että minäkin voin olla kaunis ja elämästä pitää nauttia. Nuo asiat sinä minulle opetit ja olen niistä sinulle ikuisesti kiitollinen. Mutta nyt on tullut aika pitää noista opeista kiinni, ja sanoa muulle hyvästi.

Jää hyvästi E.

Toivoo,
K

Tätä päivää

Taisin jo kerran todeta, että blogin päivitystahti on kääntäen verrannollinen siihen, kuinka hyvä fiilis kulloinkin on. Tässä mennään siis nyt hyvää vaihettä, joka on siis jatkunut viime lauantai-illasta. Väliin mahtui myös leikkaus, joka meni ihan hyvin ja nyt sitten ollaan saikulla ensi viikon loppuun. Sen jälkeen onkin pari viikkoa lomaa ja reissu. Reissuun piti mennä E:n kanssa, mutta kun tässä nyt kävi näin, niin saatiin junailtua asiat niin, että pääsen sinne mun siskon kanssa. Vähän kyllä jännittää, että miten kestän tuon, mutta ainakaan tällä hetkellä E:tä ei ole yhtään ikävä, joten jos olo pysyy samanlaisena, niin enköhän voi nauttia matkasta ihan kunnolla. Ja matkan jälkeen ei olekaan enää mitään juttuja, mitä meidän piti E:n kanssa tehdä, joten ainoa jäljelläoleva yhteinen asia on asunto. Toivoisin, että joku nyt oikeasti ostaisi sen mahdollisimman pian. Välittäjä ei ikävä kyllä mun mielestä oikein tunnu hoitavan hommiansa. Pitäisi soittaa sille, mutta ei oikein jaksaisi.

Tässä sitten viime päivityksen olen tajunnut yhden asian meidän parisuhteesta. Kirjoitin varmaan tännekin, että meille oli suuri ongelma se, että minä en voinut enää urheilla. Tämä haittasi suhdettamme ja sain kyllä kuulla tästä E:ltä. Minun ongelmanihan kestivät reilun vuoden suhteemme lopusta. Minun terveysongelmani siis ajoivat suhteemme kriisiin. Mutta hetkinen, oliko se sitten kuitenkaan niin? E oli masentunut 1,5v, eli miltei puoli vuotta ennen kuin minun ongelmani alkoivat häiritä suhdettamme, niin E sairastui ja sairaus kesti (ja ehkä kestää vieläkin) loppuajan. Kyllähän tuo nyt oikeasti vaikuttaa suhteeseen, kun toisella on joka ilta (siis oikeasti, ihan joka ilta), paha mieli. Mutta niin minä vain taas syyllistin itseäni siitä, että minulla on terveyshuolia ja E vahvisti kyllä tätä syyllisyyttä. Enää en kuitenkaan suostu tuosta syyllisyyttä kokemaan, sillä ihan yhtä paljon, jos ei enemmänkin, E:n terveysongelmat tulivat väliimme. Muutenkin olen vapautunut melko paljon syylllisyyden tunteista, joita minulla oli hyvin paljon sekä ennen eroa, että sen jälkeen. Kukaan ei enää syyllistä minua, päinvastoin, saan monelta taholta oikeutusta tunteilleni. Olo on usein niin kovin paljon kevyempi kuin ennen.