Sekavia ajatuksia

En ole tiennyt viime aikoina, mitä kirjoittaa tänne. Pää on aika sekaisin. Toista on ikävä ja ajattelen häntä tosi paljon, vaikka tiedän, ettei suhteestamme olisi tullut pidemmän päälle mitään ja en olisi ollut onnellinen. Jotenkin olisin vielä vain halunnut yrittää. Viimeinen viesti 31:ltä tuli jo yli kaksi viikkoa sitten, eli aikaakin on kulunut. Nyt ei ole enää yhteydenpitoa, ei mitään. Ja niin sen pitää ollakin, koska ei ole mitään yhteistä enää, on parempi olla pitämättä yhteyttä. En koskaan saisi 31:ltä oikeutusta ahdistukselleni, ymmärrystä sille, miksi koin, että hän kohteli minua huonosti, anteeksipyyntöä. Silloin on parempi, etten kuule hänestä mitään (mutta ei minusta ole siihen, hänen poistamiseen FB:stä, vaikka olenkin päättänyt, että seuraavan kerran kun häneltä jotain siellä nään, painan unfollow). Olen myös päättänyt, että jos vielä puoli vuotta erosta haluan kuulla mitä hänelle kuuluu, siihen on lupa, ennen sitä yritän kaikkeni, etten viestittelisi hänelle.

Ajattelin nyt kertoa, miksi suhteestamme ei olisi tullut mitään. Ihan vain, jotta kun kirjoitan sen ulos, se helpottaa ja näen sen taas itse, vaikka ainahan minä samaan lopputulokseen tulen: ei siitä olisi mitän tullut. Haluan korostaa, että mielestäni edelleen 31 on tosi hyvä tyyppi, mukava ja hänessä on  sitä jotain. Meillä oli tosi mukavaa yhdessä usein ja tehtiin huippuja juttuja. Haluan edelleen, että olisin onnistunut hänen kanssaan. Mutta se oli mahdotonta ja seuraavaksi kerronkin joitain juttuja, miksi, tässä toki ne, miksi minulla oli hankalaa, hänen listansa minusta olisi jotain ihan muuta. En nyt puutu omiin ongelmiini ja omaan huonoon käyttäytymiseeni, olen siitä itseäni ruoskinut jo ihan liikaa.

• Avoimuus - kuten jo kerroin, mies ei puhunut. Asioita ei selvitetty, hän ei kertonut asioita. Pieniä valkoisia valheitakin välillä pääsi, tuskin tahallaan, mutta kuitenkin hän niin valitsi. En tiennyt, miltä hänestä tuntuu jne. Oletan, että hän oli tunnelukossa ja ei vain osannut puhua (tästä kielii se, että humalassa kyllä puhui). Kuitenkaan se ei ollut minun vikani, eikä minun tehtäväni ollut olla hänen terapeuttinsa. 
• En tuntenut, että minusta välitetään - tämä on se isoin syy, miksi muutuin ihmishirviöksi välillä. En kokenut, että toista kiinnostaa, hän ei esim. kysynyt, miten lääkärissä meni, muistanut työhaastattelujani, ollut myötätuntoinen, kun olin surullinen jostain jne. En huomannut mistään, että olen tärkeä, että häntä kiinnostaa. Asia vielä korostui, kun hän oli poissa jossakin pidemmän aikaa (hän oli paljon viikkoja poissa), jolloin en saanut edes sitä kosketusta. Kerroin tästä ja toinen ei sanonut mitään, siis ei mitään (ei ehkä osannut, tms, en tiedä). Tätä en osannut itse käsitellä ja ahdistuin mykkyydestä ja usein asia  meni riitelyksi. Toinen myös kovin usein sopi jotain kaveriensa kanssa, vaikka olimme jo sopineet jotain keskenämme, esim. kesällä eräänä viikonloppuna olimme sopineet, että nyt tehdään kivoja asioita yhdessä, parannetaan parisuhdetta, lähdetään aikaisin retkelle jne ja toinen sopikin (ihan edellisenä yönä siis) sitten auttavansa kaveriansa pitkälle iltapäivään asti, vaikka oltiin jo sovittu, että lähdetään puolen päivän jälkeen. Riitahan tästä tuli, koska jälleen kerran hän ihan tietoisesti valitsi kaverinsa meidän parisuhteemme sijaan, vaikka olimme jo sopineet asiasta (tai ei osannut sanoa ystävilleen ei). Kun tähän lisätään, että hän ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan ketään rakastanut (ei edes oikein tiennyt mitä se on) ja kun kerroin häntä rakastavani, oli toinen asiasta todella ahdistunut (ymmärrän, että tuo voi ahdistaa toki), oli tämä minun henkiselle puolelleni vaikea paikka. Rakastaisiko hän joskus, koska edes uskallan kertoa hänelle rakastavani. Tämä asia, se, etten tuntenut olevani tärkeä, kinnostava, hänen rakkaansa, oli se, jonka vuoksi olin henkisesti aika loppu. 
• Toisen kypsymättömyys/ikäkriisi tms. - mies ei oikein ollut kasvanut aikuiseksi ja hän ihan tosissaan sanoi, että olisi kiva käydä opiskelijabileissä (ja hei, nyt puhutaan nelikymppisestä ihmisestä) ja muutenkin todisteli, kuinka tulee toimeen nuorten kanssa jne. Tuntui, ettei halua päästää irti menevästä elämästä (tätä edesauttoi, että kaikki ystävät viettävät samantapaista epämääräistä elämää). Ei ollut asunut edellisen naisystävän kanssa yhdessä, vaikka seurusteltu oli yli kaksi vuotta ja muutenkin mietin usein, että onko sitoutumiskammoinen. Ei myöntänyt, mutta kuitenkin aina minun aloitteestani vain asioita tapahtui (ihan siitä lähtien, että olisi kiva, että se Tinder poistetaan puhelimesta, kun on vietetty aikaa yhdessä tiiviisti jo monta viikkoa).
• Epäsiisteys yms saamattomuus - miehen kotona oli oikeasti kaikki aina rempallaan ja tätä opin toki sietämään, mies oli kuitenkin tosi saamaton monissa asioissa ja vain ihan välttämättömimmän asiat tapahtui. Joskus mietin, oliko mies masentunut (muistakin syistä kuin tästä tätä mietin), kun ei saanut aikaiseksi oikein mitään, roskat saattoivat lojua pöydällä päiviä jne. Tämä ei häirinnyt kovasti nyt, ja en ole itsekään supersiisti, mutta edes jonkinlaista kodin hoitoa toiselta toivoisin. Tulevaisuudessa tämä olisi varmasti haitannut.
• Alkoholi - tämä ei ollut ihan ongelma, mutta aika lähellä, juon itsekin, mutta se ei ole aina tarpeen. Miehelle perjantai ilman after workia kavereiden kanssa ei oikein ollut edes mahdollista ja muutenkin alkoholia kului aika paljon. Sanoin tästä muutaman kerran, mutta toinen ei ollut yhtään huolissaan, vaikka ei kuulemma oikein edes muista, onko ollut paria viikkoa juomatta viiteen vuoteen. Toki ei juonut sitä paria viinilasillista enemmän työviikkohen aikana kuin erityisissä tilanteissa, mutta ei ollut mitenkään tavatonta, että viikonloppuaamut menivät jonkinasteisessa krapulassa ja liikkeelle voitiin lähteä vasta pitkältä iltapäivän puolella. Tämä olisi ollut toinen asia, mistä olisi tullut varmaan myöhemmin ongelmi.
• "Mä vaan oon tällainen" - Tällä hän perusteli kaiken, mykkäkoulun, sen, ettei puhu tunteistaan jne. Ymmärrän toki, että ihminen on jotakin jne, mutta itse en ainakaan itsestäni hyväksy huonoa käyttäytymistä vain siksi, että olen tällainen. En hyväksy, että huudan, ja toivon oppivani tässä paremmaksi, ehkä en opi, mutta en pistä asiaa sen piikkiin, että olen tällainen. 
 

Listan jälkeen haluan vielä korosta, että ei, hän ei ollut niin kamala tyyppi, miltä sain hänet varmaan nyt kuulostamaan. Osa näistä asioista on ensinnäkin vain minun tulkintaani ja hänessä oli tosi monia aivan mahtavan hienoja piirteitä. Niitä en vain halua nyt muistella, koska toivon pääseväni tästä erotuskasta irti.

Niin, mutta aika mahdotontahan tuo suhde oli minun näkökulmastani. Vaikka olisin ollut enkeli, en olisi ollut onnellinen. Silti, on ikävä sitä kaikkea kivaa mitä meillä oli. Tehtiin mahtavia juttuja yhdessä. Koettiin. Toisen kainalo oli maailman paras paikka ja kai vieläkin olisi.  Ja niin, toisessa on vaan sitä jotain. On ikävä, mutta jonain päivänä pystyn päästämään kai siitäkin irti. 

Huhhuh

Voitin itseni ja luin tämän blogin ensimmäisiä tekstejä tänään. Alkoi vähän ahdistamaan, kun mietin, että huhhuh, oliko mun mies (siis 31) samanlainen kuin E. Enkö oppinut mitään, kun käyttäydyin taas samanlailla. Koska minä huusin, olin inhottava, odotin toisesta apua yksinäisyyteeni jne. Ja toinen oli kännykässä kiinni, ei puhunut, ei kertonut omista tunteistaan. Niinpä, enkö oppinut mitään ekasta kerrasta. No, tajusin, että jotain olin oppinut kuitenkin. Kerroin 31:lle monen monituista kertaa, että skitsahtelujeni ja pahan mielen takana on todella usein se, että koen, etten ole hänelle tärkeä, en ole rakastettu, hän ei välitä. Kerroin tämän, mutta mikään ei muuttunut hänen käytöksessään tai hän ei ollut pahoillaan. Hän on itsekin sanonut olevansa sosiaalisesti hieman huono, ja sitä hän totisesti oli. Surullisesti kyllä hän ei osaa tai pysty puhumaan kenellekään. Niin, mutta E:n kanssa en osannut kertoa tästä hylätyksi tulemisen pelostani, nyt osasin. Hyvä minä sentään tästä!!!

Tällä kertaa toivon oppivani nyt vähän lisää. Jälleenrakennus kirja on lainattu ja viides päivä eron jälkeen on ollut varmaan parempi kuin viides päivä edellisen eron jälkeen. Nyt ei toki asuttu yhdessä ja ei ole enää muuta yhteistä juttua kuin muutamat valokuvien lähetykset (kunhan 31 tekisi sen...). Enää ei nähdä koskaan ehkä. Se on surullista. Toista on edelleen ikävä, mutta jotenkin nyt on helpottanut ihan hirveästi se, että toinenkin on surullinen tästä erosta. Kun näimme vielä kaksi kertaa viikolla eron jälkeen, hänkin itki ihan hirveästi. Toista kyllä ajattelen vielä ihan hirveästi, mutta toki, olimme päivittäin ainakin jotenkin tekemisissä vajaan vuoden, eihän se heti unohdu. Ja se, että toinen nyt löytäisi uuden naisen - huh, ajatuskin kauhistuttaa!!! Jotenkin ajattelen, että hän ei voi onnistua kyllä muidenkaan kanssa, koska on niin tunnelukossa tms. Kuitenkin, takana mielessä nakertaa, että mieheni löytävät aina sen vaimonsa minun jälkeeni, mitä jos 31:llekin käy näin, hänhän sanoi oppineensa eniten tästä suhteestä, puhuneensa enemmän kuin koskaan (en tajua, miten vähän on puhunut ennen...), että ehkä hän nyt osaa ja löytää sen oikean ja mä jatkan tätä miesten kouluttamista, jos jonkun löydän (ja raivoamista jne). No, olen päättänyt mennä terapiaan, tämän päätin jo suhteen aikana. Ehkä se antaa mulle eväitä tuohon suuttumisen kontrollointiin.

PS. En halunnut kirjoittaa tätä blogia suhteemme aikana viime kuukausina, asiat olivat jo sekaisin ja jo viime blogipostauksen aikaan asiat olivat oikeastaan huonosti. En vain kehdannut myöntää, että tämäkin keissi taitaa olla menossa pieleen.

Uusi ero

Ei olla enää yhdessä. 31 on historiaa. Eilisestä lähtien. Mulla ei ole enää ketään. On maailman pahin olla. En jaksaisi tätä nyt. En jaksa tätä enää. Mulla on 31:stä kamala ikävä. Mutta mulla ei ole lupa kysyä enää hänen kuulumisiaan. Hän ei kohdellut mua hyvin. Tunsin itseni hylätyksi monen monituista kertaa. Kerroin sen hänelle.  Hän myönsi, ettei ole ollut lähellä. Hän ei ollut iloinen kanssani, hän ei puhunut suhteestamme. Hän minut jätti, minä kai olisin vielä halunnut yrittää, vaikkei siitä mitään tullutkaan. Hänellä on paha olla itsensä kanssa, hän ei puhu asioistaan kenellekään, ei edes minulle. Alkuun vähän puhui, enää ei. Tuntuu pahalta lukea nuo viimeisimmät päivitykseni. Tuntuu pahalta vaan koko ajan. Tuntuu etten selviä. Kirjoitan tätä töissä, kun en pysty tekemään mitään. En kestä yksinäisyyttäni. En kestä elämääni. Mulla on meitä niin kova ikävä. Mulle ei enää toivoteta hyvää yötä. Mun kuulumisia ei kukaan tiedä. Mun haaveet tavallisesta, ehkä jopa perhe-elämästä olivat ehkä siinä. Mä olisin niin kovasti halunnut onnistua hänen kanssaan. Miksi se ei onnistunut? Miksi toinen ei osaa puhua, miksi niin hyvä mies on pilannut itsensä noin. Hän ei ole kuulemma koskaan rakastanut ketään. Ei hän rakastanut minuakaan. Hän ei osaa rakastaa. Kuka haluaa miehen, joka ei rakasta. Minä rakastan häntä vieläkin. En osannut olla hänen kanssaan. En ollut hänelle tärkein, kaverit menivät edelleni usein, mulle sai tehdä pahan mielen. Mulla oli usein paha mieli ja musta tuli kamala. Haukuin hänet täysin. Ei niin saa tehdä. Se oli ilkeää. Olen siitä tosi pahoillani. Saako niin tehdä, että hän ei keskustele suhteestamme. Olen ihan sekaisin. Hän ei enää edes yrittänyt. Minä yritin viimeiseen asti. En tiedä heittäytyikö hän koskaan suhteeseemme oikeasti. Miksi tässä kävi näin? En ole nyt ehjä, juuri nyt en pärjää.

Miksi en voi onnistua kenenkään kanssa? Miksi olen tällainen? Miksi mun kanssa ei voi olla normaalisti, miksi mua ei voi rakastaa? Miten mä pärjäisin? Miten selviän yksinäisestä työmatkasta ulkomaille? Miten selviän mistään? Miksi? Miksi? Miksi?

Ei me koskaan opittu puhumaan. En saanut koskaan miestä avautumaan mulle. Häntä esimerkiksi ahdisti joku juttu, mutta ei kertonut siitä minulle. Yritin kysellä, mutta ei hän kertonut. Hän sanoi eilen, ettei sano kenellekään (siis eilen), että ollaan erottu. Yksin aikoo pärjätä. Hän ei ole puhunut suhteestamme kenellekään eikä kuulemma välttämättä aio puhua erostammekaan. Puhumiseen hän ei itse tehnyt aloitetta milloinkaan. Eikä puhunut oikein silloinkaan, oli vain hiljaa.

Mutta sitten tulee mieleen ne kerrat kun minä olin se inhottava. Hän toi minulle kerran kukkia, mutta sinäkin iltana pahoitin mieleni jostain ja riitaan ja minun huutamiseeni se päättyi. Ja tietysti taas haukuin hänet. Koin itse itseni hylätyksi niin kovin usein, muttei se oikeuta käyttäytymään niin, vihaisena haukkumaan hänet lyttyyn.

En tajua, miten selviän tästä. Jotenkin, mutta juuri nyt ei tunnu yhtään siltä.

Miten löydän koskaan sen elämän, missä voisi olla hyvin. En halua uutta miestä. Haluan 31:n. Vaikka hänen kanssaan oli usein paljon pettymystä ja en saanut suhteelta henkisesti sitä, mitä tarvitsin. Hän kuitenkin silitteli minua ja otti kainaloon. Tosin ei enää ihan lopussa sitäkään.  Mulla on häntä niin kova ikävä.