Yksinäisyydestä

Olen miettinyt sitä, miksi en lähtenyt viime kesänä ja taidan tietää syyn. Yksinäisyys. Nyt se on nimittäin iskenyt päälleni ihan tosissaan, se, mitä pelkäsin niin kovasti eron jälkeen ja mitä silloin ei tullut. Vietän illat yksin, viikonloput yksin. Toissa viikonloppuna olin sentään 'sosiaalinen', kun kävin yksin ravintolassa syömässä ja puhuin tarjoilijan kanssa (olen muuten aika ylpeä itsestäni, kun selvisin koko ravintolakeikasta niin hienosti, pelkäsin ihan kamalasti etukäteen ja mietin, kuinka säälittävä olenkaan, mutta ei se ollut säälittävää, se oli vain haikeaa).

Tänä viikonloppuna puhuin kolme minuuttia puhelimessa äidin kanssa, vaihdoin pari tekstiviestiä  ja siinä oli sosialisoitumiseni. Eli olen siis viettänyt ihan yksin aikaa. Olen toki tehnyt vaikka mitä, urheillut, katsellut leffoja, pessyt mattoja, tehnyt ruokaa, käynyt kaupassa ja taidenäyttelyssä. Viettänyt ihan mukavaa aikaa. Yksinäisyyteni on hieman ristiriitaista, sillä viihdyn kyllä ihan yksinäni ja itsekseni, mutta samalla toisen ihmisen kaipuu on valtava. Olisi kiva turista ihan vain tavallisia asioita, kertoa, mitä söi lounaaksi töissä tai kuinka aamulla näki oravan. Niitä asioita, mitä kerrotaan kun nähdään usein, ihan tavallisia asioita.

Osaltaan olen onnellisempi ilman E:tä. Ei pettymyksiä, valheita ja surkeutta. En ole enää samalla tavalla vihainen ja ole niin räjähdysaltis kuin E:n kanssa. Toisaalta olen myös onnettomampi ilman E:tä. Minulla ei ole läheistä ihmistä, ei ketään jolle voisin soittaa ihan koska vaan ihan tavallisista jutuista, tai ketään, kenen kanssa käydä kaupassa. Minua ei hylätä koko ajan, koska minulla ei ole ketään, joka minut voisi hylätä.

Siksi en lähtenyt viime kesänä, sillä pelkäsin tätä yksinäisyyttä. Siksi annoin E:n kohdella minua niinkuin hän kohteli, koska olin valmis kestämään sen ilman tätä yksinäisyyttä. Jos ei ole kokenut tällaista yksinäisyyttä itse, ei sitä voi ymmärtää. Henkilön, jolla on aina ollut joku, on vaikea ymmärtää, miksi ei halua mennä yksin leffaan. Ei se ole se juttu, että ei voisi mennä yksin. Se on se, kun muistaa taas siellä leffateatterissa, kuinka tämä on se oletusarvo, se, että teen yksin asioita.

Loppuun haluan todeta vielä muutaman sanan tämän mahdollisesti lukeneille ystävilleni. En halua, että kukaan teistä nyt kokee huonoa omaatuntoa tämän kirjoituksen vuoksi. Te olette tänä vuonna antaneet minulle niin paljon tukea ja apua, etten voi koskaan kiittää siitä tarpeeksi. En oleta, että olette minuun aina yhteydessä tms tai teillä on minulle yhtään enempää aikaa kuin nytkään. Teillä on omat elämänne, joita teidän kuuluu elää ja minä olen yksi pieni osa niitä, kuten tekin olette pieni osa minun elämääni. Te teette jo nyt riittävästi. Minun yksinäisyyteni johtuu monista asioista (paikkakunnan vaihto, ujouteni, oma saamattomuus jne), mutta te ette ole se yksi syy, ette millään tavalla. Ja minä pärjään kyllä, olen aina pärjännyt ja lupaan nytkin pärjätä - joskus paremmin, joskus huonommin.