Apatiaa

Vaikka viikonloppu olikin kiva (ensin perjantai meni työkaverin läksiäisissä ja sen jälkeen vielä vikan junan menoon asti kesästä nauttiessa keskustassa) ja ystävä perheineen (johon  kummilapseni kuuluu) oli, niin jotenkin nyt apatia iski. Ehkä se on vain väsymystä helteestä ja parin vilkkaan lapsen seurasta (lapset ovat siis silti niin kivoja, kyllä siinä tuntee olevansa tärkeä, kun vain minä kelpaan lasten seuraksi kahvikuppikaruselliin Lintsillä), mutta ehkä siinä on muutakin. Terveysongelmat ovat yksi iso juttu, käsi on taas kipuillut ja jotenkin kehitin muutama viikko sitten itselleni polvikivun, joka on oikeastaan vain pahentunut, vaikka olen pitänyt jo monta viikkoa taukoa urheilusta (taas). Urheilu on ollut mulle aina hyvää terapiaa, tapa tyhjentää aivot ja taas se on tauolla loputonta kuntoutusjumppaa lukuunottamatta :( Ja siis urheilu oli mun elämäntapa, jonka perään olen haikaillut jo miltei pari vuotta pystymättä siihen palaamaan.

Toinen iso syy apatiaan kyllä myös selvä. Olen huomannut taas ajautuneeni tapaan katsella ihmisten vasempia nimettömiä ja miettiä, että miten nämä kaikki muut onnistuvat ja minä en - harrastin tätä siis myös pitkänä sinkkuaikanani ennen tätä mennyttä suhdetta. Niin, tuntuu, että tässä yhteiskunnassa ihmisen onnistumisen mittari on avioituminen tai vähintään parisuhde ja mikä surullisinta - jään kyseisestä ajatuksesta kiinni niin usein itsekin. Olen muuten oikeasti aika onnistunut elämässäni, mulla on hyvä työ, hyvä koulutus, mulla on ystäviä jne. jne. Mutta näissä miesasioissa tunnun olevan aivan törppö, mistä hyvänä lisäosoituksena nyt tietysti tämä ero, mutta myös sitä ennen ollut, suoraan sanottuna p***a parisuhde. Tästähän onkin sitten taas helppo päästä siihen inhottavaan ajatusluuppiin, jossa voi vaan todeta, että itsessä on vikaa, en minä mitään parisuhdetta ansaitsekaan jne. Ei ole ihan kovin hedelmällinen tuo ajatuskuvio. No, ehkä tämä tästä. Jossain surkeuden puuskassa mietin jo deittiprofiilin perustamista, mutta hylkäsin ajatuksen. Ei vielä. En ole vielä valmis tuollaiseen systemaattiseen seuranhakuun. Mun kokemukset nettideiteistä on ehkä vähän huonot. On sielä mukaviakin ihmisiä, mutta pinnallisuus jyllää melko lailla. Mulle on sanottu (tai siis kirjoitettu) päin naamaa, että olen ruma, ulkonäköni ei ole riittävä jne. Juu, en mä mikään kaunotar toki ole, mutta en mä nyt mielestäni rumakaan ole, ihan tavallinen. Ja mulla on oikeasti mielestäni ihan kauniit hiukset ja kroppakin on jees. Toki, jos mun ulkonäkö ei miellytä, niin on jokaisen oikeus olla mun kanssa treffailematta, mutta ehkä voisi vain todeta, että ei enää kiinnosta, eikä todeta, että oot liian ruma mulle. Niin, mutta siis koska mun itsetunto ei vielä kestä mitään tuollaisia kommentteja vielä, niin nettiprofiilit saavat vielä antaa odottaa itseään, ehkä sitten syksyllä.

Oletko jo ollut iloinen?

Puoli vuotta sitten se tapahtui, kun E jätti minut (toteamalla, että haluaa olla yksin, mikä ei tietenkään ollut totta, mutta tällä kommentillahan siis hänen mukaansa vain suojeltiin minua, pah). Pari päivää tai viikkoa sen jälkeen olen kirjoittanut kalenteriini tämän päivän kohdalle: "Oletko jo ollut iloinen?" No, olenko ollut? Ehkä välillä, hetkiä, vähän. En mitenkään kovin iloinen tai onnellinen, mutta ihan ok on ollut jo paljon. E:n käydessä keskiviikkona tajusin myös vihdoin, että pärjään paremmin ilman häntä nykyään. Siis todella paljon paremmin. Se on jo jotain. Ei tämä puoli vuotta ole helppoa aikaa ollut, mutta olen oppinut paljon itsestäni, menneestä parisuhteesta, siitä, mitä en halua enää joutua kokemaan ja siitä, mitä itse voisin tehdä paremmin.

Enää ei ole myöskään koko ajan sitä toisen (ei siis välttämättä E:n) kaipausta vaan alan olemaan ihan itsenäinen yksikkö. Tietysti yksinolossa on hankaluuksia, mulla kun ei ole sinkkuystäviä (siis ainoastaan työkavereissa on muutama sinkku, muuten en sellaisia ihan oikeasti tunne!), joiden kanssa voisi reissata pitempiä reissuja tms, mutta muuten menee ihan jees. Kyllä tämä tästä, puolen vuoden päästä ollaan varmasti jo melkoisen hyvässäkin kuosissa, kun nytkin menee jo näin hyvin. Ehkä en edes huomaa sitä vuosipäivää, sillä tätä puolivuotispäivääkään en olisi muistanut, jos ei kalenterissa olisi tuota kysymystä lukenut.

Minä aion vielä olla iloinen.

Selvisin...

No niin, E:n vierailu kesti noin kymmenen minuuttia. Vei tietokoneensa ja osan kirjoistaan. En huutanut, en raivonnut, en romahtanut, mutta itkin kyllä vähän. Itkin kun kysyi, että miten nuo minun terveysongelmat voivat ja kerroin, että yksi ongelma ratkesi ja että se oli ihan vain lääkäristä kiinni ja olisi ollut kiva päästä ongelman löytävälle lääkärille aiemmin, mutta kun E ei viime kesänä sitten halunnutkaan auttaa (siis E lupasi kysellä tutultansa lääkäreitä, koska tämä tuntee monia hyviä, mutta sitten ei suostunutkaan lähettämään tekstiviestiä tälle henkilölle, kun oli puoli vuotta aiemmin kysynyt lääkäreitä käsiongelmaani liittyen, niin olisi ollut liian noloa kysyä taas, jos toinen vaikka hermostuu), niin mahdollisuus meni. Itkin myös, kun E alkoi jankkaamaan hinnanalennuksesta kämpän suhteen ja totesin, että hän kyllä tietää mun rahavarat ja menot oikein hyvin ja sen, että paljonko mulla on lainaa ja että ei mun taloudellinen tilanne tän asunnon vuoksi nyt ihan loistava ole. Totesin myös, etten halua sekuntiakaan täälä enää asua, koska mulle on tehty täälä niin paljon pahaa. E:hän siihen sitten totesi, että niin on hänellekin. Ei sitten huomannut, että meissä on se ero, että mä edelleen asun täällä... Muuten E oli kyllä oikein ystävällinen ja kun sanoin, että välittäjä oli virhevalinta, niin oli jopa samaa mieltä.

Mua ei harmita yhtään, että itkin. Saipahan E huonon omantunnon, jos hänellä sellainen on, vaikka eihän se mua nyt varsinaisesti auta, mutta jotenkin ajatus lohduttaa. Ja mulla on oikeus itkeä, jos itkettää. Sitä paitsi yritin taistella itkua vastaan kyllä ihan kunnolla, eli ei tää mikään tietoinen itkuun purskahdus ollut. Selvisin siis ihan kunnialla kuitenkin ja olen siitä ylpeä.

Pelottaa

E tulee käymään keskiviikkona. Hakemaan jotain kirjojaan ja tietokonettaan. Ja tuomaan paperin asunnonvälityssopimuksen jatkosta allekirjoitettavaksi (välittäjähän siis vaivautui lähettämään sen mailin, missä sopimus oli, ihan vaan E:lle ja kaikkea muutakin säätöä tässä on ollut asian tiimoilta). Niin, mutta mua pelottaa tuo tapaaminen. En ole tavannut E:tä neljään kuukauteen. En ole tavannut häntä sen jälkeen kun oli varmaa, että ovat sen toisen kanssa virallisestikin yhdessä (se toinen lienee muuten saanut jo avioeron, joten onnea vaan!).

Pelkään, että skitsahdan. Pelkään, että romahdan. Pelkään, että käyttäydyn taas kuin hullu. Pelkään. Vihaan jo valmiiksi keskiviikkoa.

Perjantaina tulee muuten kuluneeksi jo puoli vuotta erosta. E ja se toinen ovat olleet yhdessä (ainakin epävirallisesti) jo seitsemän kuukautta, ehkä jopa kauemmin.

Tänään pelottaa pitkästä aikaa se, että saanko unta.

14. Luottamus

Kolmas yksinäinen viikonloppu putkeen... Jostain kumman syystä tämä viikonloppu on mennyt paljon paremmin kuin edellinen, vaikka olen tehnyt paljon vähemmän ja en ole oikein voinut edes urheilla. Olen kyllä saanut aikaiseksi pakattua taas pari laatikkoa (pakkaan valmiiksi tavaroita, joita ilman pärjään vaikka muuttoon menisi pitkäkin aika vielä, jotta muuttostressi pienenisi edes vähän), pessyt loputkin matot, siivonnut jne. Ehkä tämä on ollut helpompi viikonloppu, koska perjantai oli mukava töissä, ja töiden jälkeen vielä kotimatkaakin kuljin työkaverin kanssa, joten yksinäisyys ei alkanut jo perjantaina. Lisäksi puhuin eilen puhelimessa ja tänäänkin on samaa luvassa, joten en ole ehtinyt oikein edes haikailemaan :) Ensi viikonloppuna taas lähden kotiseuduille ja tiedossa on sosiaalista toimintaa moneksi päiväksi putkeen, joten mikäpä sen mukavampaa.

Sitten taas Fisheriin. Tässä Fisherin luvussa, joka liittyy luottamukseen, puhutaan ensin erilaisista suhdetyypeistä. Suhde voi olla suhde, missä nojataan toisiin, eli ollaan riippuvaisia, toisaalta se voi olla myös tukahduttava, jossa todetaan esimerkiksi, ettei voi elää ilman toista jne. Toisaalta suhteessa toinen voi pitää toista jalustalla tai suhde voi olla ns. isäntä-orja suhde. Toisaalta on selät vastakkain -suhde, jossa nojataan toiseen, muttei kuitenkaan katsota samat suuntaan tai sitten on marttyyri-suhde. Onneksi lopuksi kuvataan vielä terve suhdekin!

Minun ja E:n suhde oli varmaan vähän kaikkia noita epäterveitä suhteita. Tunnustan vihdoin, että olin E:stä ja hänen hyväksynnästään riippuvainen, toisaalta alussa tukahdutumme toiselle ja E piti selvästi minua jalustalla. Jossain vaiheessa hän myös totesi olevansa minun orjani (mitä hieman kyllä ihmettelen, en ainakaan kokenut toimivani näin, mutta ehkä hän koki, toisaalta ehkä tämä oli taas marttyyriuta). Selät vastakkain suhteessa olimme lopussa (Fisherkin toteaa, että monet ovat tässä tilanteessa juuri ennen eroa) ja itse koin olevani E:n kanssa marttyyrisuhteessa, E:hän osasi ihan mahdottoman hyvin olla se marttyyri, mikä on todella inhottava keino syyllistää toista täysin.

Luottamus on tärkeä asia. Eron - ja erityisesti petetyksi tulemisen jälkeen - toiseen luottaminen ei ole helppoa. Tiedän, että tämän kokemuksen jälkeen minun on varmasti vaikea luottaa toiseen. On kuitenkin uskallettava. E oli poikkeustapaus, häneen ei voinut luottaa monessakaan asiassa. Ympärilläni on kuitenkin monia hienoja esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat luotettavia, kaikki ystäväni esimerkiksi! He ovat jotain ihan muuta kuin E, jolle nyt lupausten antaminen merkitsi vain sanahelinää ja joka katsoi olevansa oikeutettu tekemään asioita, mitä hän ei muilta sallinut. Onneksi en joudu enää kestämään sitä, minun oikeustajuni oli joskus todella pahasti koetuksella E:n kanssa.

Vielä muutama sana luottamuksesta Fisherin ulkopuolella. Niin, olen ehkä puhunut ristiriitaisesti luottamuksestani E:hen. En luottanut ja toisaalta luotin. Minä tosiaan luotin siihen, ettei E koskaan pettäisi tai tekisi väärin ns. isoja asioita. Toisaalta,  pienissä asioissa hän osoittautui täysin epäluotettavaksi ja aina tällaisen tapauksen jälkeen kesti hetki, että luotin häneen näissä asioissa. No, sitten tuli taas seuraava vale jne. Inhottavaa oli, että E syytti minua siitä, että minä en luota häneen. Hän oli juuri jäänyt valheesta kiinni ja sillä sekunnilla minun olisi kuitenkin pitänyt luottaa häneen! Argh. Ja entä se, että hänen mielestään ratkaisu siihen, ettei hän pitänyt lupauksiaan oli se, ettei enää lupaa minulle mitään, eikä suinkaan se, että olisi pitänyt lupauksensa - tai edes yrittänyt sitä kovasti. Voi morjens, sanon minä, miksi ihmeessä en lähtenyt aiemmin? On vain nyt hyväksyttävä se seikka, että E:n kanssa arvostelukykyni petti. Hän ei ollut luottamukseni arvoinen, mutta se ei tarkoita sitä, etteivät muut ihmiset voisi olla.

Yksinäisyydestä

Olen miettinyt sitä, miksi en lähtenyt viime kesänä ja taidan tietää syyn. Yksinäisyys. Nyt se on nimittäin iskenyt päälleni ihan tosissaan, se, mitä pelkäsin niin kovasti eron jälkeen ja mitä silloin ei tullut. Vietän illat yksin, viikonloput yksin. Toissa viikonloppuna olin sentään 'sosiaalinen', kun kävin yksin ravintolassa syömässä ja puhuin tarjoilijan kanssa (olen muuten aika ylpeä itsestäni, kun selvisin koko ravintolakeikasta niin hienosti, pelkäsin ihan kamalasti etukäteen ja mietin, kuinka säälittävä olenkaan, mutta ei se ollut säälittävää, se oli vain haikeaa).

Tänä viikonloppuna puhuin kolme minuuttia puhelimessa äidin kanssa, vaihdoin pari tekstiviestiä  ja siinä oli sosialisoitumiseni. Eli olen siis viettänyt ihan yksin aikaa. Olen toki tehnyt vaikka mitä, urheillut, katsellut leffoja, pessyt mattoja, tehnyt ruokaa, käynyt kaupassa ja taidenäyttelyssä. Viettänyt ihan mukavaa aikaa. Yksinäisyyteni on hieman ristiriitaista, sillä viihdyn kyllä ihan yksinäni ja itsekseni, mutta samalla toisen ihmisen kaipuu on valtava. Olisi kiva turista ihan vain tavallisia asioita, kertoa, mitä söi lounaaksi töissä tai kuinka aamulla näki oravan. Niitä asioita, mitä kerrotaan kun nähdään usein, ihan tavallisia asioita.

Osaltaan olen onnellisempi ilman E:tä. Ei pettymyksiä, valheita ja surkeutta. En ole enää samalla tavalla vihainen ja ole niin räjähdysaltis kuin E:n kanssa. Toisaalta olen myös onnettomampi ilman E:tä. Minulla ei ole läheistä ihmistä, ei ketään jolle voisin soittaa ihan koska vaan ihan tavallisista jutuista, tai ketään, kenen kanssa käydä kaupassa. Minua ei hylätä koko ajan, koska minulla ei ole ketään, joka minut voisi hylätä.

Siksi en lähtenyt viime kesänä, sillä pelkäsin tätä yksinäisyyttä. Siksi annoin E:n kohdella minua niinkuin hän kohteli, koska olin valmis kestämään sen ilman tätä yksinäisyyttä. Jos ei ole kokenut tällaista yksinäisyyttä itse, ei sitä voi ymmärtää. Henkilön, jolla on aina ollut joku, on vaikea ymmärtää, miksi ei halua mennä yksin leffaan. Ei se ole se juttu, että ei voisi mennä yksin. Se on se, kun muistaa taas siellä leffateatterissa, kuinka tämä on se oletusarvo, se, että teen yksin asioita.

Loppuun haluan todeta vielä muutaman sanan tämän mahdollisesti lukeneille ystävilleni. En halua, että kukaan teistä nyt kokee huonoa omaatuntoa tämän kirjoituksen vuoksi. Te olette tänä vuonna antaneet minulle niin paljon tukea ja apua, etten voi koskaan kiittää siitä tarpeeksi. En oleta, että olette minuun aina yhteydessä tms tai teillä on minulle yhtään enempää aikaa kuin nytkään. Teillä on omat elämänne, joita teidän kuuluu elää ja minä olen yksi pieni osa niitä, kuten tekin olette pieni osa minun elämääni. Te teette jo nyt riittävästi. Minun yksinäisyyteni johtuu monista asioista (paikkakunnan vaihto, ujouteni, oma saamattomuus jne), mutta te ette ole se yksi syy, ette millään tavalla. Ja minä pärjään kyllä, olen aina pärjännyt ja lupaan nytkin pärjätä - joskus paremmin, joskus huonommin.

Irtipääsemisen vaikeutta

Ei ole huvittanut viime aikoina kirjoitella, vaikka ehkä olisikin aihetta ja aikaakin ollut. Olen muistellut viime kesää ja sitä, mitä tapahtui tasan vuosi sitten. Kuinka E asui pois kotoa kolme viikkoa ja minä itkin tuon ajan yksinäni. Kuinka E syytti omista teoistaan minua, eikä ottanut vastuuta. "Jos sinä et olisi ollut vihainen, niin minä en olisi sanonut niin ja näin." Niinpä niin, jos minä olen vihainen, niin oikeuttaako se sanomaan päin naamaa minua huoraksi tai että "Vihaan sinua.", eikä silloin tarvitse pyytää anteeksi. En puolustele omia tekojani, mutta ei ole mielestäni reilua myöskään syyttää minua omistaan.

Minun olisi pitänyt lähteä vuosi sitten, tiedän sen nyt. Olisin säästynyt niin kovin paljolta. Toisaalta, kai näin oli tarkoitettu ja kai tästä seuraa jotain hyvääkin. Olen käynyt monia asioita läpi ja oppinut itsestäni ja käyttäytymisestäni asioita. Toivottavasti en toista enää samoja virheitä ainakaan siinä mittakaavassa kuin aiemmin.

Toisaalta välillä olen muistanut ne hyvät jutut. Olen päässyt vähän urheilemaan ja haikeus on sitä myötä iskenyt, kun muistan, kuinka mukavaa se oli E:n kanssa. Se oli jotain, mitä tuskin enää saan kenenkään muun kanssa. Työkoneellakin oli pari kuvaa niistä meidän kahden välisistä jutuista ja sitä myöden kyyneleet ovat välillä tulleet pintaan. Surua en ole vielä surrut loppuun selvästikään. Jonain päivänä muistan noita asioita niin, että mieleen tulee vain pieni haikeus, ja silloin on kai suru surtu.

Tuntuu, että olen jäänyt tähän asiaan liikaa kiinni. Ajattelen sitä edelleen päivittäin - en tietoisesti, mutta kyllä se vain jotenkin tulee mieleen ja tuollehan ei oikein voi mitään, en minä ainakaan pysty vaikuttamaan siihen, mitkä asiat yhtäkkiä putkahtavat mieleeni. Onneksi sentään tuo miettiminen ei ole enää pakkomielteistä, vaan pystyn ajatukset jotenkin työntämään taka-alalle tarvittaessa ainakin melkein aina.

Asuntoasian keskeneräisyys tietysti pitkittää prosessia, mutta sille en voi mitään. Kerroin E:lle jossain mailissa, kun keskustelimme autopaikasta (josta en todellakaan edes tiedä, että ottiko E sen vai ei, välittäjä oli häntä kehottanut autopaikan ottamaan, vaikka sitä ei voi 'periyttää' asunnon ostajalle), että jos halutaan, voi asunnon hintaa laskea sen pari tonnia, mutta se ei vaikuta hintaan, millä myyn. Kerroin toki myös, etten suostu kertomaan, millä hinnalla myyn, sillä kun ostimme asunnon, E kertoi muutamallekin välittäjälle ihan avoimesti maksimihintamme, ja muutenkin aion nyt yrittää pitää langat käsissäni edes tässä yhdessä asiassa. No, tähänhän E totesi, että emmehän voi suunnitella myyntistrategiaa, jos ei tiedä, millä hinnalla myyn ja että hän on minun puolellani ja minun pitäisi kertoa aikeistani hänelle. Silloin minulla kyllä aika paljon keitti yli. Ilmoitin, että en ole ihan kokenut hänen olevan minun puolellani pettäessään, jättäessään, syyttäessään ja kertoessaan häpeävänsä minua ja että eipä häntä ole tähän astikaan kiinnostaneet mitkään myyntistrategiat tai se, millä hinnalla suostun myymään. Totesin vielä loppuun, että hän kyllä tietää rahatilanteeni ja etten oleta saavani voittoa, välittäjän palkkion jne, joten siitä voi päätellä myyntihintaa. Ei ole vastannut. Minua kyllä kiukutti oikeasti niin kovin paljon tuo E:n maili. Minun vikanihan tässä on sekin, ettei asunto mene kaupaksi, kun emme voi suunnitella myyntistrategiaa. Pah, E:tä ei ole kiinnostanut asia tähän asti ollenkaan, mutta ehkä se toinen nainen on vihdoin saanut avioeron ja he suunnittelevat yhteenmuuttoa tms. No, tuohan ei minulle kuulu, mutta en todellakaan aio edelleenkään kärsiä tässä vielä viisinumeroista lukua tappiota, nelinumeroinenhan tappiohan tiedossa on jo varmasti.

Miksi oloni on edelleen tällainen? Miksi en pääse irti? Kuinka kauan tämä vielä kestää? Koska pääsen aloittamaan uutta elämääni, enkä leiju vain välitilassa? Miten oppisin elämään hetkessä niin, etten miettisi tulevaisuutta tai menneisyyttä?