Onko se nyt menoa?

Naistenpäivä oli ja meni. Käytiin syömässä, mentiin vielä sen jälkeen kävelemään ja mies vain otti kädestä, ihan niin kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Minä en tiennyt mitä tehdä. Mies on kiva, mutta en todellakaan tiennyt, pidänkö hänestä tarpeeksi, kun nuo työpaikkajutut ovat vähän haastavia kuitenkin. Mies vei vielä junalle ja pussasi. Mä olin entisestään hämmentynyt. Nähtiin toisen kerran ja puhuttiin puhelimessakin, nähtiin kolmannen kerran ja puhuttiin lisää. Viihdyin miehen seurassa, mutten tiennyt riittääkö se. En ollut oikeastaan ihastunut, viihdyin vain. Sitten tapahtui jotain ja tarvitsin kipeästi apua. Mies tuli, näki minut haavoittuvimmillani, piti huolta ja - minä ihastuin. Nyt ollaan hengailtu yhdessä viikon ajan ja tunteeni voimistuvat (mieshän nyt on ollut ihan myyty kuulemma jo koko vuoden ja nähtävästi osittain aiemminkin). En tiedä, miksi tätä kutsutaan, töissä tämä on salaisuus, mutta ystävilleni olen toki juorunnut asiasta. Ensimmäistä kertaa eron jälkeen tuntuu oikeasti helpolta, hyvältä ja oikealta. Mies on mulle hyvä ja toivottavasti minäkin hänelle. Ehkä se on nyt sitten menoa. Toki tämä on ihan alussa, mutta nyt ei epäilytä. Aion antaa vain mennä.

Naistenpäivää odotellessa

Nyt on kyllä melkoisen ihmeellisiä asioita tapahtunut minun elämässäni! Työkaveri kysyi, saako tarjota minulle naistenpäivän kunniaksi aterian! Huomenillalla mä menen siis syömään. Vieläpä jopa mukavan miehen kanssa ja toki tunnen hänet jo aika hyvin, meillä synkkaa ainakin töissä hyvin. Miehessä on vain yksi ongelma: hän on työkaveri. Työpaikkaromanssit eivät yleensä tuo työpaikalle mitään hyvää. No, siitä viis nyt, huomenna mut viedään syömään. Vähän jännittää jo.