Ihmisen ikävä

Vaikka tämä lyhyen suhteen loppuminen ei ole mikään maailmanloppu, on olo vieläkin varsin surullinen. Asiaa ei auta se, että olemme työkavereita ja väkisinkin tekemisissä päivittäin. Mies on edelleen mukava ja tullaan edelleen juttuun, en huomaa välillämme mitään sellaista vaivautuneisuutta. Mutta... Itse olen ihan tosi surullinen ja tuntuu, että mies ei ole yhtään. Sehän ei ehkä pidä paikkaansa ja ehkä mieskin ajattelee vastaavasti. Pari kertaa olen laittanut miehelle viestiäkin työajan ulkopuolella, toisen kerran yhteen isoon juttuun liittyen ja toisen kerran työtä sivuten ja tajusin, että se pitää nyt kyllä lopettaa. Ensinnäkin, jos mies suree, tuo ei ole reilua. Ja toisekseen ei ole reilua myöskään itselleni tuo. Mutta kun, olisi niin kiva, että olisi taas se joku, jolle kertoa siitä oravasta. Mies on toki vastannut, mutta ei kovinkaan innoissaan. Eikä ole aloittanut keskustelua minun kanssani.

Yksinäisyys syöksyy taas päälle kuin haukka. Ja samalla katselen ja kuuntelen töissä, kun mies sopii kavereidensa kanssa leffoista, after work- kaljoista, lomareissuista jne. Ja mä yritän muistaa, koska olen viimeksi käynyt jonkun kanssa leffassa. Onkohan siitä jo reilustikin yli vuosi? Mietin, koska joku olisi kysynyt multa, lähdenkö kaljalle tai ihan vaan jonnekin. Mietin, koska ollaan vietetty aikuisten kesken aikaa, mun kaveritapaamiset kun ovat nykyään lähinnä kaverien lapset mukana tehtyjö (ja siis ne lapset ovat kivoja ja ihania, ja tokihan ne pitä ottaa mukaan, jos ei ole hoitaja jne, mutta on se aika erilaista se tapaaminen tuolloin kun ilman lapsia) ja mietin, että mitä ihmettä teen lomalla. Homehdunko kotona ne kaikki viikot yksinäni? Reissaanko yksinäni, vaikka en pidä siitä? Miten selviän siitäkin taas? Mulla on taas kovin suuri ikävä sitä, että olisi joku, jolle kertoa jutuista, mutta myös vastavuoroisesti joku, joka haluaisi kertoa minulle omista asioistaan. Mulla on ihmisen ikävä.

PS. Tajusin just, että joskus pelkäsin, että E jäisi minun viimeiseksi miehekseni. Ei jäänyt! Mahtavaa!

PPS. Voi kunpa olisi taas sellaisessa kuosissa asiat, että viitsisi valittaa säästä. Nyt sillä ei ole mitään väliä.

Juhannusta

Eipä oli täällä tullut käytyä näemmä melkein kahteen kuukauteen. Ehkä olen siis toipunut erosta vihdoin. No, sinänsä hyvä, koska tämä uusi juttu päättyi eroon maanantaina. En ole surun murtama, mutta toki surullinen.

Viimeisen blogiviestin jälkeen meni vielä ihan mukavasti pari-kolme viikkoa, kunnes kuukausi sitten tuli vähän erimielisyyttä,  ja jotenkin se pisti miettimään asioita ja sitten tuo viime viestissä mainitsemani erilaiset elämänasenteet tulivat vastaan ja moni muu juttu ja sitten se vain jotenkin ei tuntunut hyvältä. Mies olisi kai halunnut jatkaa, olen kuulemma edelleen ihana, mutta sanoi kyllä itsekin, että joo, taidetaan olla liian erilaiset, ettei hänkään tähän usko. Töissä on oltu ihan normaalisti, eikä se ole mitenkään ollut hankalaa tuon eron jälkeen. Tulevaisuus näyttää pysytäänkö kavereina oikeasti vai ei, toivoisin, että pysyttäisiin, koska mies on kyllä edelleen tosi mukavaa seuraa noin kaverimielessä.

Miehelle kyllä sanoin, että olen kiitollinen siitä, että sain kokea hänen kanssaan kuitenkin tollaista normaalia juttua, edellinen suhdehan nyt ei ollut kyllä mielestäni mitenkään oikein normaaliksi laskettavissa. Olen myös iloinen, että annoin mennä, vaikka tässä sitten kävikin näin. Ei mua ole koskaan ennen tollain yllättävästi edes pyydetty treffeille.

Haikeaksihan tuo vetää, ja masentaa, tulee taas mieleen ne kaikki: "en löydä koskaan ketään", "olen tosi yksinäinen" (no se on kyllä aika totta), "sössin aina kaiken", "miten selviän lomasta" jne, jutut. Muutenkin on nyt vähän hankalia aikoja elämässä, ja viikko on ollut tosi vaikea. Onneksi sentään huomiseksi on jotain tekemistä, ettei tarvitse yksin juhannusaattoakin viettää. Ystävät pyysivät heille juhannukseksi, mikä oli tosi mukavaa. Ei tarvinnut edes tunkea väkisin mukaan, tai vihjailla, että mulla ei ole mitään tekemistä.

En oikein ole varma tämän blogin tulevaisuudesta. Blogilista lopetti, enkä oikein tiedä, onko näillä mun tarinoilla enää oikein lukijakuntaa. Uskon kuitenkin blogin "erotuskaa pahimmillan"- osan auttavan useita samoissa vaiheissa painivia, joten varmaankin jätän blogin silti tänne bittiavaruuteen julkiseksi.