Yllättävä helpotus oloon

Koska menen ensi viikolla käsileikkaukseen ja koska asunnossani on näyttö sunnuntaina, olin hieman visaisen asian edessä. Miten saada asunto imuroiduksi, kun se rasittaisi kättä liikaa ennen leikkausta. E:lle soitin siis tästä asiasta ja hän lupasi yrittää hoitaa. Ja tavallaan hoitikin. Hän ilmoitti eilen tulevansa imuroimaan äitinsä kanssa. Kahdenkymmenen  minuutin päästä tuli viesti, ettei pääsekään... Jotenkin en ollut enää yllättynyt. Asiat saatiin kuitenkin järjestettyä yllättävän hyvin ja E:n äiti tuli tänne imuroimaan tänään.

Pelkäsin aika lailla E:n äidin kohtaamista, mutta siitä tulikin oikeastaan todella hyvä. Hän imuroi ja lopetti. Kysyi mitä minulle kuuluu. Ensin en halunnut kertoa, mutta sitten jotenkin kerroin kuitenkin vähän. Hän sanoi olevansa todella pahoillaan tilanteestani. Minä tietysti jo itkin. Hän sanoi aina pitäneensä minusta ja että olen aina tervetullut heille. Se tuntui hyvältä. He pitivätkin minusta minuna, ei E:n kumppanina. Minähän olen ollut vihainen myös E:n äidille, kun jotenkin olen rakentanut päähäni jonkun epämääräisen syytösketjun, mutta nyt tuo viha kaikkosi pois, kun ymmärsin, että hän ihan todella piti minusta eikä ajatellut, että minun kanssani E:llä oli pahasti ja teen E:lle pahaa, mitä pelkäsin. Pelkäsin myös, että E:n vanhemmat ovat iloisia kun erosimme, mutta ei se niin mennyt. Tottakai he varmasti ovat E:n puolesta iloisia, jos E on nyt onnellinen, ovathan he E:n vanhemmat, mutta eivät he toivo minulle pahaa. Hän myös sanoi, ettei hän ole eromme jälkeen puhunut oikein E:n kanssa, ei ole puhunut erostamme ja ei tiedä, miksi se tapahtui. E:tä ei ole kuulemma kauheasti näkynyt. Tämäkin tuntui jostain kumman syystä hyvältä, vaikka se tietysti tarkoittaa, että E:llä menee hyvin ja hänellä ei ole luppoaikaa joilloin kävisi vanhemmillaan. Ymmärsin, että E:n vanhemmat (tai ainakin äiti) ihan todella pitivät minusta ja olisivat halunneet minut perheeseensä. E:n äiti vielä sanoi lopuksi, että jos tarvitsen näyttöjen vuoksi apua, voin ottaa yhteyttä häneen suoraan. Sekin tuntui hyvältä, sillä minun ei tarvitse tehdä sitä E:n välityksellä, ja ahdistus ei pääse kasvamaan, jos ihan tosissaan apua tarvitaan. Kuulin myös, miten koirakaverini voi. Se alkoi itkettämään, mutta hyvällä tavalla, surullisella. Minun on sitä pikkukoiraa (joka ei ole enää yhtään pikku) myös kova ikävä.

7.Suru + vähän tätäkin päivää

Olen 'hieman' taas epäonnistunut tänään. Tilanne on nyt hieman hankala, koska lääkärin vihdoin maanantaina soitettua asiat ovat rullanneet eteenpäin ja uusi leikkaus on edessä ensi viikolla. Se on oikeastaan helpotus, koska on mahdollisuus, että käsi paranisi. Käytännön elämää tämä tietysti hankaloittaa. Näyttöjähän on kiva järjestää leikatulla kädellä... Eli siis mahdotonta. Oli siis pakko soittaa E:lle ja ilmoittaa, että en pysty, jonkun on pakko tulla tänne imuroimaan näkyvät roskat pois. 10 minuutin homma. No, puhelua edelsi E:n vastaamattomuus edelliseen puheluun, minun viestini, että vastaa nyt, E:n ilmoitus, että ei aio kommunikoida enää kanssani kuin sähköpostilla. Ahaa, sepä kiva. No soitin hänelle jo valmiiksi ärsytettynä tuosta ilmoituksesta, vastasi sentään. Puhelu ei jatkunut kovinkaan hyvin, kun aloin pyytämään, että E voisi vielä joskus selittää minulle omasta näkökannastaan eromme syitä, ei aio tehdä tätä, koska se kuulemma estää minun irtipääsemiseni. Kiinnostavaa, yritin selittää, että sehän juuri auttaisi, mutta kyllähän minun pitäisi E tuntea. No, puhelu loppui siihen, että yritin selittää ja varmaan taas jankkasin, hän löi luurin korvaan. Ilmoitti taas, että vain sähköpostilla hoidamme asioita. Lähetin tekstarin, jossa ilmoitin, etten aio hoitaa sähköpostilla asioita. Enkä aiokaan. Aion soittaa, koska aion oppia olemaan asiallinen puhelimessa. Häneltä on turha pyytä selityksiä, eihän hän ole ottanut vastuuta tässä jutussa aiemminkaan, miksi nyt kun seurustelee onnelisesti uuden kanssa? No, asiat kieltämällä ja sivuun työntämällä ne joskus vielä palaavat eteen ja sinä päivänä minä olen jo onnellisesti toipunut :)

Fisherin seitsemäs rakennuspalikka on suru. Tällä hetkellä en koe tuota kovin suureksi ongelmaksi, loukatuksi tulleen tunne on vahvimpana minussa nyt. Mutta voi kun olenkaan surrut välillä ja vielä minä surenkin. Suhteen päättyessähän ei surra vain E:tä, mutta kaikkea muutakin. Monet joutuvat suremaan useita menetettyjä mukavia ihmisiä. Minullahan ei ollut vahvoja tunnesiteitä E:n ystäviin tai perheeseenkään, koska E ei halunnut minun heitä oikein tapaavan ja kävi vanhemmillaankin 'salaa', kun minä en kuulemma kuitenkaan halua tulla sinne. Tuo oletus hieman kyllä loukkasi minua, mutta noihin oletuksiin oikeastaan ehdin jo tottua ja eivät ne enää haitanneetkaan. Vaikka nuo henkilöt eivät siis olleet minulle läheisiä, niin silti jostain kumman syystä heidän mielipiteensä minusta ja siitä, että onko se uusi parempi kiertävät päässäni kehää ihan loputtoman tuntuisesti.

Itse olen joutunut suremaan yhteisen tulevaisuuden ja ylipäänsä tulevaisuuden menetystä. Nyt on rakennettava omat tulevaisuudenkuvat, kun vielä hetki sitten ne olivat yhteisiä. Olen myös joutunut suremaan kodin menetystä, vaikka vielä se ei olekaan konkretisoitunut kuin vähän, mutta sinä päivänä kun astun viimeisen kerran tämän asunnon ovesta ulos, tiedän itkeväni surua aivan mahdottomasti, olihan tämä unelmakotini E::n kanssa. Suren toki myös E:n menetystä vieläkin vähän. Yhä vähemmän kylläkin, sillä hän (no, minä myös välillä) käyttäytyy aivan karmeasti. Toisaalta suren sitä, että mihin on kadonnut se E, joka minulla oli? Hän ei ole se kiltti mies, joka hän silloin oli. Suren myös yhteisen vanhuutemme puuttumista. Jotenkin olin ajatellut, että voi kuinka meillä onkaan sitten vanhuksina mukavaa yhdessä.

Tällä hetkellä suren myös varmasti sitä, että minulta vietiin luottamus. Surun ensimmäinen vaihe on shokki ja kieltäminen ja taidan olla tuon luottamussurun kohdalla vielä kriisissä. En tahdo millään uskoa, että E ei kadu ja pyydä anteeksi sitä, että tapaili toista. Suhteemme loppumisen olen jo ymmärtänyt, mutta tämä toinen aspekti on noussut tällä viikolla oikeastaan uudeksi aiheeksi. Surun toinen vaihe on viha, josta kerron lisää myöhemmin, mutta jota olette varmasti aistineet rivien väleistä jo aiemmin. Kolmas vaihe on kaupankäynti. Ehkä olen tavallaan myös tässä, yritän jotenkin salaperäisesti vielä E:n ottamaan vastuuta toiminnastaan. Seuraava vaihe on irtipäästäminen ja viides hyväksyminen, mutta näihin asti en ole kyllä päässyt, enkä pääsekään vielä varmaan vähään aikaan.

Fisher kehoittaa myös kirjoittamaan jäähyväiskirjeen asialle, mitä suree. Tämän taidan jättää seuraaviin päiviin, kun on paremmin aikaa.

Hyvä ero?

Viime yönä tuli luettua toistamiseen Kari Kiianmaan kirja Hyvä ero - Uusi elämä. Jos Fisherin Jälleenrakennuskin on hyvä, niin sen työstäminen on aikaavievää ja hidasta. Kiianmaan kirja taas on enemmän lyhyt yleisluontoinen opas,  mutta oikein loistavasti kirjoitettu, ajatuksiaherättävä ja myös toivoa antava. Kirjassa puhutaan myös eron harkitsemisesta ja siitä, kuinka harkitessa eroa pitäisi miettiä ainakin seuraavia kysymyksiä. Olenkin miettinyt ja seuraaviin mietelmiin olen päätynyt.

• Tekeekö ero sinusta onnellisemman, eli onko eroaminen ratkaisu pulmaasi?
• Ei. Ei se tehnyt onnellisempaa, koska käytännössä moni oman onnellisuuteni tiellä ollut asia on kiinni itsestäni. Kunhan tästä hieman toivun, niin pystyn varmaan näkemään tämän vielä paremmin. Mietinhän itsekin eroa jossain vaiheessa, mutta totesin, että en olisi sen jälkeen sen tyytyväisempi tai onnellisempi kuin parisuhteessa E:n kanssa ollessani. Siksi en itse halunnut erota vaan jatkaa. Toki nyt varmaan kohta olen onnellisempi kuin E:n kanssa, mutta se ei kokonaan johdu E:stä vaan siitä, mitä olen itsestäni oppinut.
• Mitkä asiat elämässäsi muuttuvat eron myötä?
• Asun yksin ja minulla ei ole varsinaisesti ketään, jolta voin pyytää apua lampunvaihdossa jne. Minulla ei ole ketään, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia päivän asioista säännöllisesti. Ei ole kainaloa, ei toisen hengitystä viereisellä tyynyllä. Toisaalta ei ole riitoja, toisen syyttelyä ja valehtelua. Olen vastuussa vain itsestäni. Välillä on toista ikävä, välillä tyytyväisyys. Minulla ei ole enää siteitä E:n perheeseen, eikä oikeutta tietää E:n elämästä ja kuulumisista mitään. Minulla ei ole sitä, jonka vuoksi tekisin melkein mitä vain.
• Kuka sinua tukee erokriisin työstämisessä?
• Ystäväni, kirjoittaminen ja ammattiapu. 
• Miksi alun perin valitsit kumppanisi?
• E hurmasi minut kiltteydellään ja pehmeydellään. Hän leipoi leipää, otti aina toiveeni huomioon ja halusi, että minulla on hyvin (myöhemmin ajatellen, hän miellytti, mutta silloin se tuntui kivalta). Hän piti minua kauniina ja ihmisenä, jonka hän haluaa. Hän imarteli minua. Me pystyimme harrastamaan yhdessä ja meillä oli hauskaa yhdessä. Viihdyimme toistemme kanssa ja E oli minun paras pöhköilykaverini ikinä. Hän kolahti kunnolla ja hänessä oli sitä jotain. Hän oli huomioonottavainen ja ymmärtäväinen (tai näin ainakin silloin tuntui, en tiedä, mihin nämä katosivat myöhemmin). 
• Mitä sinun on tehtävä, jotta osaat jatkossa toimia toisin?
• Minun on hillittävä ripustautumistani ja oltava suuttumatta niin pahasti ja niin helposti. Minun on perusteltava suuttumiseni sillä suuttumisen taustalla olevalla tunteeella (huoli tms. ) ja vältettävä huutamista - ehdottomasti. Minun on otettava vastuu omasta sosiaalisesta piiristäni ja mietittävä ensin, onko ehkä itsessänikin vikaa joissakin tilanteissa, jotka tuntuvat pahalta. Minun on opeteltava näyttämään iloni toisen onnistumisista kunnolla
• Miltä elämäsi näyttää viiden vuoden päästä?
• Olen onnellinen ja löytänyt kivan minulle sopivan harrastuksen. Olen yksin tai jonkun kanssa, mutta tyytyväinen elämääni. Minulla on paljon ystäviä, ja he tuovat minulle iloa, sekä minä heille. (ARGH! Viiteen vuoteen on vain niin paljon matkaa...)
• Mitä sinun on tehtävä, jotta unelmasi toteutuvat
• Lakattava vellomasta itsesäälissä ja mietittävä vaihtoehtoja, mistä asioista voisin pitää. Löydettävä kiva koti ja viihdyttävä sielä. Oltava avoimempi uusille tuttavuuksille ja autettava heitä ja otettava apua vastaan. 
• Onko sinulla muita ratkaisuvaihtoehtoja kuin ero kumppanista?
• Olisi ollut, mutta sitä mahdollisuutta ei minulle suotu.
• Sekoittaako uusi ihastus tai rakastuminen päätäsi vähentäen harkintaa?
• No eipä, paitsi E:n uusi rakastuminen tekee minusta entistä vihaisemman. 
• Kuka olet ja mitä haluat elämältä?
• Olen K. Haluan olla tyytyväinen itseeni ja viihtyä itseni kanssa. Haluan omistaa mukavan sosiaalisen verkoston, joka tuo minulle iloa ja johon kuulun. Haluan löytää sielunkumppanini, jonka kanssa osaan olla onnellinen. 
• Onko nykytilasa kyse identiteettikriisin auheuttamasta onnettomasta olosta?
• Eipä kai. Ainakaan minun identiteettikriisini. Tuskin E:llä sellaista myöskään oli, enköhän olisi sen havainnut.

Seuraavaksi kirjassa puhutaan siitä, mitä on hyvä ero. Se täyttää seuraavat tunnusmerkit. Näitäkin olen pohtinut ja seuraavaan lopputulokseen tullut:

• Ajatuksena ei ole vain päästä eroon ihmisestä, vaan pyrkimys muuttaa oma elämä paremmaksi omin teoin.
• Kyllä. En halunnut edes E:stä eroon, olin tottunutu hänen tekemisiinsä. Nyt on vain minä, joka voin elämääni parantaa. 
• Erokriisin ja eron tunteiden työstämienn sosiaalisen verkoston avulla. 
• Kyllä, puhun ystävieni kanssa ja saan sieltä apua ja tukea sekä ajatuksia.
• Panostaminen omaan kasvuun ja itsetuntemuksen lisäämiseen. 
• Olen yrittänyt, eikö tämä blogi kerrokin siitä? Matka on vielä kesken, mutta olen jo hyvässä vauhdissa. 
• Rakentava toiminta suhteessa omaan kumppaniin. 
• AUTS. Ei ole kovinkaan rakentavaa tämä meininki ollut  minun(kaan) puolelta. Toivottavasti ajan kanssa selviydyn tästä vähän paremmin.
• Pyrkimys oppia erosta ja rakentaa toisenlainen elämä. 
• Kyllä, haluan oppia, ymmärtää ja muuttua niiltä osin, mitkä ovat tärkeitä muuttumiskohteita minulle. 

4/5 täyttyy. Aika hyvä.Olen siitä, että olen päässyt näinkin hyvään alkuun.

... ja hirveä yö

En ole nukkunut. En saa unta. En kyllä itkekään, mutta ajatukset kiertää kehää. Onneksi on joustava työaika. Soitin kriisipuhelimeenkin yöllä. Kerroin ja sain ymmärrystä, hyvä ohje oli mielestäni se, että en ota tätä "taantumusjaksoa" romahtamisena vaan toipumisprosessiin kuuluvana. Täytyy yrittää. Puhelun aikana myös tajusin, että E:n jatkuva valehtelu ja muu kohtelu minua kohtaan erityisesti loppuaikoina oli henkistä väkivaltaa. Siltä se tuntui ainakin. Ja eron jälkeen se jatkui. Uhkailu itsarilla, uhkailu, että jos kerron H:n aviomiehelle, niin hän tekee kaikista käytännön asioista helvettiä ja muu vallankäyttö. Se, kuinka E sanoi monta kertaa suhteemme aikana, että minun pitäisi mennä terapiaan (sinänsä toki terapiasta olisi minulle varmasti valtavasti hyötyä, mutta sekö oli se asia, joka olisi meidän parisuhteemme pelastanut) ja tästä hän jaksoi jauhaa monen monituista kertaa. Itse hän koki tehneensä jo velvollisuutensa, kun käy terapiassa.

Toisaalta mietin, teinkö suhteeni aikana itse sitä myös? Olinko henkisesti väkivaltainen? Missä menee kontrolloinnin ja parisuhteessa asioiden jakamisen raja? Raja on kai hiuksenhieno. Itse halusin tietää, missä E on ainakin suunnilleen (tyyliin kaljalla työkaverien kanssa, harrastuskaverin kanssa lenkillä) ja koska hän tulee (lenkiltä tarkemmin, kaljalta tarkkuudella aikaisin/viimeistään viimeisellä junalla/myöhään). Oliko se liikaa kontrollointia? Oliko se liikaa, kun toivoin, että E ei kasvattaisi partaa tai ottaisi tatuointia? Yritinkö omistaa häntä liikaa? Itse koen, että olin E:stä riippuvainen, en mielestäni halunnut omistaa. Halusin olla hänen sielunkumppaninsa, jonka kanssa hän haluaa jakaa sisimpänsä ja kertoa tunteistaan. Ehkä hän kuitenkin koki takertumiseni omistushaluna ja se ahdisti.

Itse halusin kertoa omista menoistani ja aikatauluistani toiselle, että toinen tietää. Mutta olisiko minun pitänyt vain tyytyä siihen tietoon, että E on jossain ja tulee joskus? En minä halua sellaista parisuhdetta, jossa edes omista menoistaan ei voi kertoa. En minä halunnut tietää, ovatko baarissa A ja B ja ketä siellä oli, saatoin kyllä kysyä kun tuli kotiin, että oliko kivaa, montako joit ja mitä joit. Jos joi jotain, mistä minäkin olin kiinnostunut, niin kysyin, oliko hyvää. Oliko se sitten muka liikaa? Enkö olisi saanut toivoa, että hän ei kasvata partaa? Oliko se liikaa omistamista tai rajoittamista? Oliko se omistamista, kun halusin tietää hänen ajatuksistaan ja siitä, miksi hänellä on paha mieli? Olisiko pitänyt vain antaa olla?

Joskus ajattelen, että E oli narsisti. Monet merkit sopivat häneen. Hän murjotti, suuttui helposti, oli pitkävihaisin ihminen, jonka tunnen ja ei tuntenut empatiaa jos minulle tuli jostain paha mieli. Hän oli alussa hurmaava, ja halusi muuttaa yhteen melkein heti. Toisaalta hän valehteli, venytti omalla kohdalla sääntöjä, valitti esimerkiksi kipeänä töihin menevistä työkavereista, mutta teki samaa itse, koki olevansa korvaamaton työpaikallaan (ehkä hän onkin), otti helposti marttyyriasenteen, koki tulleensa väärinkohdelluksi (esimerkiksi pyörälenkeillä autoilijat olivat kuulemma aina todella törkeitä, aika jännä, että minä en ole huomannut samaa) ja ei ollut irrottautunut vanhemmistaan. Mutta toisaalta ei hän ollu narsistit, tarpeeksi moni tuntomerkki ei sovi. Hän tekee palveuksia ystävilleen vähän liikaakin, on avokätinen niille, joista pitää, näki vaivaa minunkin harrastusvälineiden suhteen todella paljon ja uhrautui silloin tällöin.

Välillä iskee kauhea pelko: Mitä jos minä olinkin se narsisti? Mehän teimme melkein aina yhteisissä jutuissa niinkuin minä halusin? Eikö se ole juuri narsismia? Mutta eihän E kertonut mielipidettään! Mitä jos hän kertoikin ja en vain kuunnellut? Minähän kritisoin sitä miten E kohteli minua! Eikö kritisointi ole juuri narsismin tunnusmerkki?

No, en minä ole narsisti. Minuahan säälittää puliukotkin, en halua itselleni kunniaa vaan lähinnä vaivaannun huomiosta, poden huonoa omatuntoa päiviä, jos teen jotain vähänkin väärää jne. Nuo eivät kai sovi narsistiin. Ehkäpä meissä kaikissa on narsistisia piirteitä ainakin muutama. Joissakin enemmän, joissakin vähemmän. Ehkä ne piirteet tulevat esiin tietyissä tilanteissa, minulla kai sitten parisuhteessa kun tunnen itseni turhaksi. Ehkä ne ovat joku puolustusreaktio siihen, että en ole oikeasti turha.

I-H-A-N hirveä päivä

Tämä päivä oli pakko vain elää. Onneksi se on melkein ohi. Ja tiesinhän minä sen, mutta toivoin, että niin ei olisi. No, niin oli.

Tähän asti olen pystynyt olemaan stalkkaamatta monen monta viikkoa. Tänään joku piru päässä pakotti mennä katsomaan. Ja sielä se on. Se toinen nainen, H, on jo Facebook kaveri E:n veljen, tämän vaimon ja E:n ystäväpariskunnan kanssa. Siis kaksi kuukautta meidän eron jälkeen, kun minä näin E:n ystäviä ensimmäisen kerran kuusi kuukautta yhdessä oltuamme, enkä koskaan päässyt sille asteelle, että olisin FB-kaveri heidän kanssaan, kun heidät ihan neljä kertaa suhteemme aikana näin. No, tietysti se tarkoitti, että he ovat yhdessä, E ja se toinen. Pakko oli soittaa, E:lle. Ja kun kysyin, niin kerrankin vastasi. Kyllä, ovat yhdessä. Ei, eivät asu yhdessä - sentään. Ja niinkun E minulle minut jättäessäni sanoi haluavansa olla yksin. E ei soittanut minulle päivällä niinkuin lupasi - en ole yllättynyt, hän valehteli taas. En tiedä vieläkään, onko H:n aviomies tietoinen tästä. Jos tietäisin, kuka hän on, niin nyt kertoisin hänelle. Mutta en tiedä eli en voi.

Poistin E:n FB:stä, poistin E:n skype-kontakteista. Teki kipeää, mutta oli pakko. Silti lähetin sähköisesti E:lle kamalan avautumisen. Ja äsken toisen. Ei kaduta, hän on satuttanut minua niin, että ansaitseekin tulla vähän häirityksi. Yritin soittaakin, mutta eihän hän minulle vastaa. Eihän hän vaivautunut edes ilmoittamaan minulle edes, että sähkölasku oli tullut ja oli maksanut sen yhteiseltä tililtä. Olen itkenyt melkein koko päivän, välillä on helpottanut, sitten se alkaa taas niinkuin nytkin.

Minua inhottaa ja oksettaa. Miten E voi esitellä sen toisen ystävilleen niin pian kun minua ei ollut todellakaan kiire esitellä kenellekään, vaikka toivoin näkeväni hänen ystäviänsä? Perheelleenkin vei H:n näytille viikon päästä erostamme ja oli tästä sopinut jo yhdessä ollessamme (tai no, peli-illasta E:n veljen luona, mutta E:n veli asuu perheinensä E:n vanhempien kanssa samassa paritalossa).

Voi itku, minulla on ihan kamala olo taas. Yhtä kamala kuin juuri eron jälkeen. Viime yönä näin E:stä untakin, siinä pakotin hänet menemään jonnekin kanssani, kun hän oli ensin ollut menossa H:n kanssa. Siinä unessa kai me olimme vielä yhdessä. Miksi olen näin sekaisin ja toimin näin, miksen voi vain kestää? Miksi menen niin suuresta kusipäästä tällaiseksi. Siksi, että se on normaalia. Tiedän sen. Vaikka E sanoo, että pitäisi päästä tästä jo yli, niin ei tarvitse, saan tuntea näin. Ja minua on loukattu niin pahasti, ettei sitä voi edes ymmärtää.

Miksi elämän pitää olla näin epäreilu? Minä itken täälä, yhteisessä kodissamme ja E viettää aikaa sen toisen kanssa. Miksi ne, jotka tekevät paskaa, onnistuvat ja ne, joille tehdään paskaa, kärsivät? Miksi?

Tunteiden oravanpyörä

Eroprosessin tuska on täällä taas. Tuntuu, että olen taantunut kuukauden tässä toipumisessani ja itkeskelen vaan. Itse asiassa viime yö meni ihan plörinäksi, kun aloin nukkumaan mentyäni vaan itkemään ja eipä siinä tullut yhtään nukuttua. Vastaavaa tapahtui viimeksi eron jälkeisenä yönä, ja mietinkin,  miten voin olla taas tässä. Tunteet vaihtalevat tällä hetkellä aika lailla surun, vihan ja arvottomuuden välillä.

Välillä olen aivan älyttömän surullinen siitä, että tässä kävi näin. Surullinen siitä, etten saanut auttaa E:tä, että hän ei oikein missään vaiheessa suhdettamme halunnut avata omaa sisintänsä minulle kunnolla. Ja ajatus siitä, että se toinen saa tietää E:stä kaiken, ahdistaa ihan älyttömästi. He juttelivat kaikki illat vielä meidän yhdessä ollessammekin, ja varmasti E kertoi itsestään vaikka mitä. Hän ei saanut minulta sitä, mitä tarvitsi, mutta se toinen oli parempi, kuunteli ja E sai tarvitsemaansa vastakaikua. Tunnen itseni aivan arvottomaksi ja ihmiseksi, jota kukaan ei voisikaan rakastaa, ei ole ihme, että olen niin surkea miesten kanssa kuin olen, kun olen tällainen. Ja enhän minä ollut E:lle edes avovaimo, vaan pelkkä tyttöystävä, jonka pystyi pyyhkimään pois elämästä parilla hiiren klikkauksella ja sen jälkeen toista ei enää ole. Ajatus siitä, että he pitelivät toisiaan kädestä ihan avoimesti julkisesti jo ennen kuin minut jätettiin ja kaikki pystyivät lukemaan heidän kehonkielestään, että he ovat pari, kun minä odotin huolestuneena kotona, saa minut tuntemaan itseni arvottamaksi ja turhaksi. Rätiksi, jonka voi heittää - ja joka heitettiinkin pois tarpeettomana. Minähän olin E:lle vain harrastuskaveri, ja kun minä en voinut harrastaa, ei minua enää tarvittu. Niinhän E aikanaan sanoi, kun kysyin, miksi ei jättänyt minua silloin kun olin masentunut, vaikka näin uhkasi, että "urheilun vuoksi". Niin, ja kun se syy poistui, olin turha.

Silloin kun suru ei valtaa mieltä, tulee raivo. Raivo siitä, miten toinen voi tehdä näin minulle. Raivo E:n äitiä kohtaan, joka on kasvattanut poikansa vastuunpakoilijaksi tasoittamalla rypyt tieltä. Raivo E:tä kohtaan siitä, ettei yrittänyt. Raivo E:tä kohtaan, että hänen mielestään hänen subjektiivinen oikeutensa olla onnellinen oikeutti hänet kohtelemaan minua näin. Raivo E:n äitiä kohtaan, joka sanoi minulle masennusta potiessani, että minulla ei ole mitään syytä olla surullinen, vaikka tietää täysin alan ammattilaisena, että masentuneelle ihmiselle ei sanota noin. Raivo E:tä kohtaan, ettei hän koskaan irrottautunut vanhemmistaan. Raivo E:tä kohtaan siitä, että minä itken täälä samaan aikaan kun hän tekee sen toisen kanssa ties mitä ja on onnellinen. Raivo ihan kaikkea kohtaan.

Ja sitten tulee taas suru...

6. Hylkääminen

Fisherin kirjassa on päästy seuraavaan lukuun, joka on minulle ehdottomasti se yksi vaikeimmista. Luku on hieman erilainen, kuin muut, sillä luvun nimi on jättäjille syyllisyys ja jätetyille hylkääminen. Itsehän olen kyllä kokenut ihan myös tuota syyllisyyttä ja tavallaanhan joissakin asioissa voin kokea itseni myös jättäjäksi. Jätin E:n joissakin asioissa yksin, jätin loppuvaiheessa puhumatta ongelmista, kun en uskaltanut jne. Toisaalta jätin myös itseni, eli en enää pitänytkään itsestäni ja eipä tämä kovin positiivisesti parisuhteeseen vaikuta. Tuohon asiaan palaan varmasti itsetunto-luvussa ja noita "olin jättäjä"- asioita olen hieman jo johonkin listannutkin, mutta varmaan vielä tullaan palaamaan niihin. Nyt käsittelen kuitenkin tätä asiaa siltä kantilta, että olen jätetty, hylätty. Riipaiseva tunne, jota minun on erityisen vaikea kestää.

Jätetyn osan vaikeus tulee siitä, että itse ei ole irrottautunut suhteesta sitten tippaakaan. Ehkä jollain pelkotasolla olin, mutta itsehän yritin ihan oikeasti niin hyvin kuin vain pystyin. Toisaalta E:n taholta sain kokea vielä syyllistämistä erityisesti loppuaikoina. "Sinä ole ainoa ihminen, jolle tulee tästä paha mieli.", kun räpläsi kännykkää ihan joka paikassa, jopa ravintolssa. "Sinä et luota minuun yhtään.", kun oli taas kerran tullut kotiin monta tuntia sen jälkeen kun oli ilmoittanut, eikä tietenkään vaivautunut tästä ilmoittamaan jne. Varsinkin aluksi eron  jälkeen tuli mieleen lähinnä nämä asiat ja ajatusketju meni jotenkin niin, että "Olisi pitänyt antaa sen olla ok, että kännykkä on hänen paras kaverinsa", tai että "miksi taas suutuin siitä, että toinen ei ilmoittanut myöhästymisestään". Koin siis lähinnä, että minussa on jotain vikaa, vikojeni vuoksi E minut jätti. Minua ei voi rakastaa. Nyt olen jo nämä ajatuksen todennut turhiksi. Toki ei olisi pitänyt suuttua toiselle, mutta kyllä, noista asioista saa tulla paha mieli. Erityisesti, koska kaikille muille E vaivautui ilmoittamaan jopa 5 minuutin myöhästymisistään, niin miksi minun olisi pitänyt aivan tyynesti katsella sitä, että tulee kotiin kaksi tai jopa viisikin tuntia ilmoittamansa ajan jälkeen.

Itselläni on todella ylikorostunut hylätyksi tulemisen pelko ja E:n toiminta vain vahvisti sitä, vaikka hän ei varmasti sitä niin tarkoittanutkaan. Kuitenkin, oma mieli jossain alitajunnassa vahvisti tunnetta siitä, että toinen ei välitä, hän hylkää minut, en ole tärkeä. Koin näitä tunteita käytännössä koko ajan suhteessamme, suureksi osaksi siksi, että tulkitsen liian herkästi monet asiat väärin hylkäämiseksi, mutta toisaalta E:n käyttäytyminen vahvisti myös näitä tunteita todella tehokkaasti. Jos pyydän, että voisimme mennä sellaiseen paikkaan, missä minäkin saan juotavaa, ja E ei ota tätä toivetta mitenkään huomioon, vaan ilmoittaa, että juu me tulemme sinne viinipaikkaan, missä minulle ei ole tarjolla mitään, niin enpä todellakaan tuntenut itseäni tärkeäksi ja kuka  olisikaan tuntenut. E myös jaksoi muistuttaa, että asioita ja ihmisiä ei voi laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta silti pystyi sanoa, että vanhempansa ovat hänen läheisimpiä ihmisiään ja harrastus on hänen elämänsä tärkein asia. Näiden jälkeen sitä tuntee itsensä taas melko vähäpätöiseksi ja turhaksi. Koin toki olevani hänelle tärkeä - niissä helpoissa asioissa, missä hänen ei tarvinnut nähdä vaivaa, mutta jos tuli ristiriitatilanne, esimerkiksi hänen ystäviensä ja minun välillä, niin tilanne meni joko niin, että E valitsi suoraan ystävänsä tai niin, että hän valitsi minut, mutta oli todella pahalla päällä ja käyttäytyi marttyyrimaisesti sitten loppuajan siitä, että JOUTUI valitsemaan minut, vaikka ei olisi halunnut. Ja kuinka monta kertaa hän lupasikaan viettää kanssani koko päivän, mutta suuttui, kun en oikein pitänyt siitä, että hän olisi sitten lähtenyt aamulla harrastamaan ja ollut valmis viettämään kanssani aikaa jo neljältä? Miksi ihmeessä lupaa olla kanssani koko päivän, jos tarkoittaa puolta päivää? En ikinä ymmärtänyt tätä.

No, siinä oli hieman otteita siitä, miten tunsin itseni hylätyksi jo parisuhteessa, mutta entäpä sitten erossa? Alkuun tunsin itseni todella hylätyksi, erityisesti, kun toinen on käyttäytynyt niin välinpitämättömästi, inhottavasti ja kylmästi. Olisin kuvitellut, että hieman olisi E:lläkin omatunto kolkuttanut toimistaan ja vehtailusta toisen naisen kanssa, mutta hän ei tainnut oikeasti kokea tekevänsä mitään väärin - eihän hän kokenut hänessä olevan mitään vikaa silloinkaan, kun ei ilmoittanut minulle tuntien myöhästymisistään. Nyt tämä tunne hylkäämisestä erossa on jo alkanut helpottaa. Tajusin, että hän ei välittänyt minusta enää tippaakaan ja käyttäytyi itsekkäästi, miksi minä itkisin sitä, että joku tuollainen hylkää. E teki väärin, hänhän oli hylännyt minut jo aikaa sitten, vai miksi hän teki minulle, mitä teki, kun pettäminen on hänen mielestään pahinta, mitä toiselle voi tehdä? Olen tajunnut, että se, että E hylkäsi minut erossa lopullisesti, on vain minun voittoni. E ei pysty pitämään lupauksiaan, ja minä en halua tottua sellaiseen. Ansaitsen parempaa.

Suhteemme aikana en nähnyt (tai halunnut nähdä) sitä, että hän ei halunnut sitoutua samalla tavalla parisuhteeseen kuin minä. Hän tarvitsi minua alussa, kun oli itsekin yksinäinen, mutta kun tämä helpotti, en minä ollut enää niin tarpeellinen ja tärkeä. Olkoon hän jonkun kanssa, jolla on samanlainen parisuhdekäsitys, tai sitten yksin (niinkuin eroilmoituksessa ilmoitti haluavansa olla, ennenkuin arvasin toisen  naisen läsnäolon). Minun on ainakin parempi olla kuin E:n kanssa. Nyt en enää tunne, että kukaan hylkää minua, niin kuin parisuhteemme aikana tunsin viikottain, joskus päivittäin. Tämä on toki asia, jossa minun pitää tsempata, tunnen itseni hylätyksi liiankin helposti, mutta nyt kun ymmärrän sen, uskon, että pystyn selviytymään paremmin kuin ennen eroa. Olen törmännyt tässä omaan menneisyyteni peikkoon, joka juontaa varmastikin lapsuudesta. Se, että en kokenut olevani kotona alkuunkaan niin tärkeä kuin pikkusiskoni, auttoi minua toki pärjäämään, mutta on varmasti myös johtunut ylikorostuneeseen hylkäämisen pelkoon.

Loppuun vielä muutama sananen Fisherin kirjasta. Siellä puhutaan hyvistä ja huonoista jättäjistä ja jätetyistä. Hyvät jättäjät ovat yrittäneet työskennellä suhteen eteen ja vasta yritettyään kaikkensa ja todettuaan, että suhde ei tee kummallekaan hyvä, jättää. Huonoilla jättäjillä on uusi kumppani odottamassa ja he uskovat tulevansa onnelliseksi kun päättävät edellisen suhteen. He myös välttävät tunteiden käsittelyä, eivätkä anna jätetylle riittävästi selityksiä. Hyvät jätetyt ovat halunneet myöskin työskennellä suhteen eteen ja ovat olleet väärässä paikassa väärään aikaan silloin kun jättäjän sisäiset ongelmat ovat kasvaneet liian suuriksi. Huonot jätetyt eivät ole uskaltaneet itse lopettaa suhdetta vaan ovat tehneet toisen elämän kurjaksi. Niin, en tiedä, olenko itse huono vai hyvä jätetty, ehkä vähän molempia,  mutta sen tiedän, että E:n käytös minua kohtaan täyttää ainakin kaikki huonon jättäjän tunnusmerkit. Ja sen asian kanssa minun on vain opittava elämään.

Selviytymistä

Ennen kuin julkaisen seuraavan Fisherin rakenuspalikkapostauksen, kirjoitan tänne lyhyesti siitä, kuinka niitä pelottavia tulevaisuuden asioita on taas yksi vähemmän. Viime lauantaina piti olla ravintolaillallinen E:n ystävien kanssa (eli historiallinen tapahtuma), mutta eipä tietysti ollut - ainakaan minulle. Ehkä E vei sinne sen toisen, mutta mahtoipa heillä sitten olla kiusallinen ateria. Itsellänihän oli viime lauantaina vanhalla opiskeluporukalla saunailta ja ystävä kylässä, ja vaikka kyllä päivän mittaan muistinkin tuon tapauksen, niin eipä tuo minulle surkeaa oloa tehnyt. Olin niin ylpeä itsestäni.

Tänään oli sitten toinen tilaisuus, jota olin pelännyt. Ruokakurssi, jonne meidän piti mennä yhdessä. Päätin mennä sinne kuitenkin, sillä tiesin, että E ei tulisi (tai no, ei E sitä minulle ollut sanonut, mutta E:n tuntien tiesin, ettei tule, vaikka koko kurssi olikin E:n idea). Menin ja alun teoriaosuuden aikana mielessä pyöri vain se, että meidän piti mennä sinne yhdessä ja kuinka voisimme olla sielä yhdessä ja ... Asiaa ei auttanut yhtään kurssilla ollut rakastunut pariskunta, jotka olivat menossa kesällä naimisiin. Eikä se, että E ei yllättäen ollut perunut kurssia, vaan hänen nimensä komeili siinä osallistujalistassa. Itse ruoanlaitto-osuus meni ihan kivasti, mutta syödessä sitten oli taas vaikeampaa. Ja entäs sitten matka kotiin. Pillitin bussissa sitä, kuinka tulen yksinään kotiin ja edessä on yksinäinen viikonloppu. No, selvisin kurssista itkemättä, mikä oli hyvä juttu, vaikka ei tämä nyt oikein kauhean hyvin ole sen jälkeen mennyt. 'Mahtavan' viikon kruunaa se, että olen koko viikon odottanut lääkärin soittoa jatkotoimenpiteistä, kun käteni uuden magneettikuvauksen tulokset ovat tulleet ja turhaan olen saanut odottaa ja päivystää puhelimen päässä koko viikon. Toivottavasti ensi viikko olisi parempi.

Huomenna yritän jatkaa itseni kiduttamista ja menen leffaan katsomaan sen pätkän, mitä meidän E:n kanssa piti mennä katsomaan tammikuun alussa, mutta emme menneet, kun E tuli kotiin myöhässä = sen jälkeen, kun olime sopineet lähtevämme  (E ei kuulemma pysty millään salilla ollessaan seuraamaan kelloa), mistä minä tietysti suutuin ja saimme aikaiseksi riidan, ja koko ilta oli taas aivan kamala.

Mutta jos vaan ikinä pystyn, niin huomenna sekin leffan katsominen on tehty. Sunnuntaiksi budjetoin itselleni näytöissä käymistä, kun en muutakaan keksinyt kun tuo viime viikkoinen vamma ei vieläkään salli edes niitä liikuntamuotoja, mitä minä pystyn tekemään.

Vaikeampi viikko menossa

Viime viikko meni tosi hyvin, itkin ainoastaan ambulanssissa, mutta sitä ei lasketa. Tämä viikko ei ole mennyt alkuunkaan niin hyvin. Eilen jaettiin vihdoin E:n kanssa häkkivaraston tavaroita. Tai eipä niissä paljoa jakamista ollut, E:n legot E:lle, minun romuni minulle. Tilaisuus oli asiallinen, vaikka E sanoikin minulle, että ei tarvitsisi olla ilkeä, kun sanoin, että aion antaa välittäjälle palautetta huonosta yhteydenpidosta. Vähän alkoi ärsyttämään, että palautteen antaminen on muka ilkeilyä, kun välittäjä ihan oikeastikin on pitänyt todella huonosti yhteyttä. Selvisin kuitenkin hengissä tilaisuudesta, joka kesti noin puoli tuntia ja jätin E:n kantamaan kamansa autoon, kun itse syöksyin kotiin itkemään. Tämä päivä onkin ollut melkoista taistelua, töissäkin meinasin alkaa yhdessä demossa kyynelehtimään. Selvisin onneksi pelkillä papereihin tuijottamisella. En edes tiedä, mitä itken, kai se on vain jotain yleissurua tästä tilanteesta, ehkä tiedostamatta itkin sitä, että eilinen oli ehkä viimeinen kerta, kun näin E:n kauemmin kuin viisi minuuttia ja nyt on tavarat oikeasti jaettu lukuunottamatta jotain asioita, mitä ei voi jakaa ennen tämän asunnon tyhjentämistä. En siis todellakaan ole vielä lähellekään toipunut, kun toinen sai tuollaisen tunnereaktion aikaan. Tänään illemmalla kiukkukin vielä iski, joten tyyneys, mitä koko viime viikon kesti, on loistanut poissaolollaaan.

Tänään olen jostain kumman syystä miettinyt kaikkia E:n inhottavuuksia, ja nyt tekee mieli kirjoittaa niitä tänne. Toivon, että jossain vaiheessa pääsisin tästä eroon, koska niin kauan, kun haluan kertoa hänestä pahoja juttuja, en ole todellakaan irti. Ehkä julkistaminen auttaisi unohtamaan, joten täältä pesee:

E sanoi monta kertaa, että ihminen on pohjimmiltaan paha. Jotenkin oikeastaan toivon, että olisin ymmärtänyt hänet väärin, mutta kysellessäni tähän tarkemmuksia, hän kyllä ihan oikeasti taisi ajatella näin. E:n tutut ei kuulemma kuitenkaan ole pahoja, joten jostain kumman syystä E:n tunteminen tekee ihmisestä ei-pahan: melkoinen logiikka. E:ltä ei myöskään herunut myötätuntoa tuntemattomille onnettomuusuhreille ollenkaan, eli ei pitänyt onnettomuuksia mitenkään kamalina asioina, jos hänellä ei ollut niihin omaa kosketuspohjaa. En toki odota, että toinen olisi asiaa surkutellut tms. mutta kyllä nyt yleisesti ihmiset ovat pahoillaan, jos tuntemattomille ihmisille sattuu jotain ikävää.

Inhottava muisto on se, kuinka E muisti puhua kotitöistä velvollisuuksina ja esittää marttyyriä (myös) niitä tehdessään ja toinen vielä inhottavampi juttu oli se alituinen valitus siitä, kuinka hänen on pitänyt luopua siitä ja tästä ja tuosta kun olemme yhdessä verrattuna sinkkuaikaan. Kumpikaan juttu ei ollut mitenkään mieltäylentävää ja itsehän E halusi suhteeseen kanssani ryhtyä. Hänellä tosin on hieman omituinen kuva parisuhteesta nähtävästi, koska hänen mielestään suhteessa voi aivan hyvin olla aina  pakahtuneen onnellinen. En tiedä, mistä hän on tuollaista saanut päähänsä, eivät hänen vanhempansa mitenkään onnea säteile esimerkiksi, eikä kyllä kovin moni muukaan hänen tuttavapariskuntansa. No, ehkä viime vuonna naimisiin mennyt ystävänsä voisi olla tällainen, mutta toisaalta koko ihminen on aivan täysin erileinen kuin E ja toisaalta kaikki ei ole sitä, miltä näyttää ja vielä enemmän toisaalta, tuo E:n ystävä kyllä taitaa olla aviomiehelleen melkoisen paljon avoimempi, kuin E koskaan minulle. Miten E voi kuvitella parisuhteen olevan mahtavaa ilotulitusta, onnea ja auvoa, jos hän itse on masentunut, eikä kerro asioita itsestään? E ei tuntunut koskaan laittavan meitä missään etusijalle, tai siltä minusta ainakin tuntui ja omista asioistaan ja syvimmistä tunnoistaan hän ei minulle puhunut, vaikka yritin kysellä. Ehkä kyselin väärin ja hän vain sulkeutui enemmän, mutta puhumattomuutta en kyllä omaksi syykseni ota.

Viime keväänä E oli aivan mahdoton. Minulla oli silloin vankka yritys olla huutamatta kun suutuin ja onnistuinkin, mutta E käyttäytyi kamalasti. Hän suuttui kaikesta, raivostui ihan mistä vaan  ja vielä lähtiessään ulkomaille melkein kolmeksi viikoksi jätti minut tänne puolirampana selviämään täydessä kaaoksessa olevasta kodista. Sovimme muuten myös tuon reissun ajaksi, että ekaan viikkoon ei soitella ja molemmat ihan tosissaan miettii suhdettamme. No, viikon päästä kysyin E:ltä, mitä hän on miettinyt ja oli viikon aikana saanut mietittyä, että haluaa olla kanssani. Mitään muuta ei ollut saanut aikaiseksi mietittyä (no, nyt jälkikäteen selvisi, että oli sielläkin reissussa sitten ihastunut ja sama peli kuin nytkin, toisen kanssa haluttiin viettää mahdollisimman paljon aikaa - ilmankos ei minun kanssani voinut iltaisin oikein puhua). Tämä oli E:lle täysin luonteenomaista, eli hän ei oikeasti nähnyt vaivaa miettiäkseen asioita, vaan yritti vain unohtaa kaikki hankalat ajatusprosessit.

E:n loputon itsetunnon pönkitys minun hyvinvointini kustannuksella. E oli saanut päähänsä, että minua haittaa kaikki, mitä hän tekee. Joten hän sitten päätti kysyä aina, että "Haittaako?", kun esim. meni suihkuun. Tämäpä tuntuikin kivalta. Jaksoin kuitenkin vastailla hänelle hetken, että ei haittaa (ja usein vielä jouduin varmistamaan, että ei oikeasti haittaa, kun toinen kysyi sitäkin vielä). Kerroin hänelle sitten, että tuo käy minulle melkoisen raskaaksi ja, että kerron kyllä, jos joku juttu haittaa minua, mutta hän jatkoi silti tätä tapaa. Argh! Hän myös valitti aina, etten kannusta häntä tarpeeksi jne. mikä onkin melko paljon totta. Kuitenkin, kun joskus esimerkiksi kysyin häneltä jostain kisasta ja sanoi tehneensä ennätyksensä johon sitten yritin kannustaa, että sehän meni sitten tosi hyvin, niin E sitten lyttäsi tuon ja totesi, että ei se nyt kyllä hyvin mennyt. Pieleen meni sekin kannustusyritys ja eipä se nyt kauheasti rohkaissut yrittämään kovemmin tuota kannustamista.

E myös tuntui häpeävän itseään välillä ihan tosissaan. Esimerkiksi piilotteli kovasti sitä, että kuuntelee klassista musiikkia, eikä suostunut koskaan kuuntelemaan sitä minun kuulteni, vaikka itse sanoin, että sitä olisi joskus kiva kuunnella yhdessä. En tiedä, mitä tuossakin oli taustalla.

E:llä oli myös täysin omituinen käsitys siitä, että toiselle nauraminen on aina pahansuopaa. Jos tein jotain pöhköä ja kysyin häneltä vitsillä, että miksi naurat mulle, niin vastasi aina, että "En naura sinulle, minä hymyilen sinulle." Tämä juttu jäi ikuiseksi arvoitukseksi, kuten sekin, että miksi sanoi jo erottuamme ja tavaroita jakaessamme minun ollessani vihainen, että "Luoja anna mulle voimaa" ja erityisesti se, kun totesin, että ethän sinä usko mihinkään, niin totesi mulle, että mistä mä muka tiedän, mihin hän uskoo. No niin, olettaisin tietäväni, kun koko yhdessäoloaikamme oli sitä minulle sanonut ja tuskin nyt oli mitään hengellistä herätystä siinä kolmessa viikossa kokenut - vaikka mistäpä minä tiedän sen toisen naisen vaikutuksista. E myös muuten totesi, että jos olisimme menneet naimisiin, niin minä olisin pakottanut hänet liittymään kirkkoon, mikä oli aivan käsittämätöntä, koska en voisi koskaan tehdä niin. Itse hän totesi joskus, että voisi liittyä kirkkoon minun vuokseni ja silloinkin muistaakseni sanoin, että ei minun vuokseni tarvitse kirkkoon liittyä.

E:n kasvatuksesta voi olla montaa mieltä, mutta itseä häiritsi aina kovasti se, että E ei oikein osannut antaa anteeksi. Hänen mielestään anteeksi pitää pyytää vain, jos on rikkonut jotain vahingossa. Toisaalta olin kuulemma ensimmäinen ihminen, joka kertoi hänelle, että kaikkea ei voi saada. Hän ei myöskään halunnut, että lohdutan häntä, jos hänellä oli paha mieli ja toisaalta, jos hän oli pettänyt taas jonkun lupauksensa, hänen ratkaisunsa oli, ettei lupaa minulle enää mitään, ei suinkaan se, että pitäisi lupauksensa. Huh, kaikkea mäkin olen kestänyt. Kun vielä lisätään loppuun muisto siitä, kuinka toinen sanoi minulle ollessani masentunut, että "Jos vielä palatessani matkaltani olet masentunut, jätän sut. Tämä ei ole uhkaus." ja se, kuinka hän monta uhkaili itsemurhalla (mutta ei suostunut tietenkään lähtemään mihinkään päivystykseen, kun yritin näissä tilanteissa häntä sinne melkein väkisin raahata), niin kai sitä nyt pitäisi pikkuhiljaa jo itsekin uskoa, että ei minun elämäni varmaan kovinkaan onnellista olisi koskaan ollut E:n kanssa.

Tekipä hyvää kirjoittaa nämä!

4. Yksinäisyys ja 5. Ystävyys

Fisherin kirjassa mennään eteenpäin. Käsittelen nämä kohdat yhdessä, koska molemmat ovat minulle tällä hetkellä varmasti helpoimpia noista rakennuspalikoista.

Yksinäisyys iskee varmasti kaikille eronneille jossain vaiheessa päin kasvoja. Minulle se tapahtui ihan heti. Olin niin yksin, minulla ei ollut sitä toista, olen vain yksin, minulla ei ole ketään. En myöskään uskaltanut olla yksin, vaan järjestin mahdollisimman paljon itselleni ohjelmaa ja iltaisin soittelin vuoronperään ystävilleni ja aamuisin isälleni, kun pelkäsin yksinoloa. Tässä asiassa olen ottanut kuitenkin isoja harppauksia viime aikoina. Viihdyn yksikseni jo aivan hyvin ja monena päivänä en puhu kenenkään kanssa puhelimessa. Tänäänkin saikulla olen ollut käytännössä koko päivän yksin ja on ollut oikein mukavaa (no, ainakin silloin kun kipulääkkeet ovat vaikuttaneet) vain olla, katsella dvd:tä ja parannella itseäni. Viihdyn itseni kanssa. Jotenkin sitä parisuhteessa vain tottui siihen, että oli se toinen ja ei tarvinnut olla yksin. Lisäksi E:n kanssa ollessani oma yksinoloni ahdisti. Nyt oikeastaan melkein odotan sitä hetkeä kun pääsen kotiin ja saan puuhailla omiani, ihan juuri niitä minulle tärkeitä asioita, jotka unohtuivat johonkin parisuhteen aikana. Tässä ei siis tällä hetkellä pahemmin ongelmaa, varmaan vielä niitä epätoivon hetkiäkin tulee, mutta tuskin mitään viikkokausien yksinäisyysmasennusta. Osaan olla yksin.

Ystävyys on minulle myös helppo juttu. Minulla on ihan mahtavia ystäviä ja olen tutustunut paremmin muutamaan ihmiseen eron jälkeen: olen siis saanut uusia ystäviä. Eräs vanha ystävyyssuhdekin on elpymisen asteella, ja muutamat muut, joissa tavattiin harvakseltaan ovat myös muuttuneet aktiivisemmiksi. Itse asiassa, menetin yhden ystävän, joka osoittautui vilpilliseksi, eli huonoksi ystäväksi (siis E) ja olen saanut monta uutta tai uusvanhaa tilalle! Olen siis saanut kovin paljon ja menettänyt kovin vähän ainakin tässä ystävyysasiassa! Lisäksi, kuten aiemmin jo kerroin, meillä ei ollut yhteisiä ystäviä E:n puolelta ja en nähnyt hänen ystäviään kuin muutaman kerran, joten en menettänyt siinäkään ketään. Koiraystäväni taisin menettää, mutta siitäkin on luvattu, että saan kyllä olla yhteydessä, jos itse vain haluan. En tiedä, onko tämä oikeasti totta (on siis E:n veljen ja tämän vaimon koira), ja vielä pitkään aikaan en voi heihin ottaa yhteyttä, koska en ole kunnolla erosta toipunut, mutta minulla on kyllä mahdollisuus varmastikin vielä lenkittää tuota koiraa jonakin päivänä - jos siis itse näin haluan.

Ystävät ovat olleet minulle myös aivan korvaamaton apu ja he ovat vilpittömästi halunneet kuunnella minua: kiitos siitä. Olen todella onnekas, että minulla on niin monta hyvää ja tärkeää ihmistä elämässäni. Olen myös oikein tyytyväinen sosiaalisen elämäni määrään, elänhän nyt sosiaalisempaa elämää kuin koskaan ennen aikana, jolloin olen asunut pääkaupunkiseudulla. Niin ja olen muuten ystävystynyt vähän jo itsenikin kanssa. Olen oppinut pitämään ominaisuuksistani (kuten sinnikkyys ja oikeudenmukaisuus), jotka tuntuivat parisuhteessa ollessani vielä vääriltä ja virheellisiltä, kun E toi asiat esille, miten toi. Olen myös opetellut hieman sosiaalisuutta (puhun naapurimummoille, jos törmään heihin rapussa) ja kannustusta (lähetin työkaverille tsemppiviestin työreissuun). Onnistumisista on tullut hyvä mieli ja olen oppinut niidenkin myötä pitämään enemmän itsestäni :) Oloni on useasti kevyt, vaikka vaikeita hetkiäkin toki edelleen on.

Ystävät ja yksinolo, molemmista pidän tällä hetkellä erittäin paljon.

Onni onnettomuudessa

Eilen tapahtui jotain, mikä sai minut (taas) tajuamaan, että hyvä, että meidän suhteemme loppui. Tajusin nimittäin, että E ei todellakaan välittänyt minusta enää yhtään suhteemme loppuaikoina. Tokihan hänen käytöksensä eron jälkeen on tätä jo viestittänyt, mutta eilisen tapahtumat osoittivat, että välittämistä ei ollut loppuaikoinakaan enää hänen puoleltaan. Sen tajuaminen teki minut surulliseksi, mutta toisaalta tajusin, että minulle ei tehnyt hyvää olla suhteessa, jossa olin aivan turha, se josta ei välitetty. Ansaitsen parempaa ja ilman suhdetta on parempi kuin E:n kanssa loppuaikojemme parisuhteessa.

Olen ehkä kertonut, kuinka E ei suhteemme viimeisellä viikolla vastannut puhelimeen, kun eräänä iltana huolesta soikeana soitin hänelle n. viisi kertaa vartin sisään. En silloin ajatellut asiaa kuin siltä kannalta, että mitä jos hänelle on sattunut jotain, mutta mitäpä jos minulle olisi sattunut jotain ja hän ei vain vaivautunut vastaamaan (koska hän tosiaankin ei vain vaivautunut vastaamaan, oli nähnyt, että soitan, mutta toinen nainen vei voiton). Niin, eilisen tapahtumat olisivat voineet hyvin tapahtua silloin tasan kahdeksan viikkoa sitten, kun olimme vielä yhdessä. Eilen nimittäin liukastuin pahasti uimahallin portaissa ja ilta päättyi ambulanssikyydillä päivystykseen. Selvisin onneksi lopulta isolla säikähdyksellä, todella pahoilla ruhjeilla ja (toivottavasti) parin päivän saikulla, vaikka ainekset pahempaankin olivat, kun en ensimmäiseen tuntiin päässyt edes jaloilleni ja ambulanssin kyytiin minut siis tosiaan kannettiin paareilla. Nyt olen siis kunnossa noita kivuliaita ruhjeita lukuunottamatta ja sen ymmärtäneenä, että E ei välittänyt. Silloin kun soitin hänelle, olisin voinut olla kaatunut samalla tavalla, matkalla ensiapuun. Eilen tietysti ensimmäinen ajatus oli se, kuinka yksin olen, ei ole ketään, kelle soittaa ja pyytää apua, jos tämä olisi tapahtunut kahdeksan viikkoa sitten, minulla olisi ollut E tukenani. Mutta kun ei olisi ollut, E ei vastannut puhelimeen, hän ei olisi ollut siellä. Niinkuin hän ei enää loppuvaiheissa ollut tukenani missään. Ansaitsen tosiaan parempaa.

Eilinen myös osoitti, että peloistani huolimatta selvisin. Pääsin ambulanssilla ensiapuun ja sain hoidettua itseni sieltä taksilla kotiin (tuskallisen kolmen tunnin päästä). Selvisin ihan yksin. Pärjään kyllä. En tarvitse E:tä vaikeimmissakaan asioissa. Case closed - ainakin hetkeksi. 

3. Sopeutuminen

Fisherin kirjassa kieltämisen ja pelon jälkeen kolmantena rakennsupalikkana on sopeutuminen. Tämä sopeutuminen ei tarkoita sopeutumista erotilanteeseen, vaan tässä on tehtävä pohtia, miten itse käyttäytyi parisuhteessa. Oliko oma sopeutunut käyttäytyminen esimerkiksi yli- tai alivastuullista vai omaksuiko esimerkiksi hoivaavan roolin tms. Useimmiten, jos toinen on ylivastuullinen, on toinen alivastuullinen ja nämä roolit vielä vahvistuvat, kun ylivastuullinen tavallaan pakottaa alivastuullisen olemaan vielä alivastuullisempi ja toisinpäin. Nämä roolit heijastavat useimmiten aiemmin elettyä elämää, ja vanhempien toiminnalla on suuri merkitys tässä.

Tämän rakennsupalikan miettiminen on minulle todella hankalaa. En oikein tiedä, millaista minun sopeutumiskäyttäytymiseni oli. E:stä osaisin heti kertoa - ainakin oman mielipiteeni, mutta omaa käyttäytymistä ei ihan niin analysoidakaan. Toisaalta löydän itsestäni melkoisesti ylivastuullista roolia, mutta toisissa asioissa olin alivastuullinen. Alivastuullinen olin tuossa itseni pääkaupunkiseudulle kotouttamisessa ja muihin tutustumisessa, odotin sitä E:ltä liikaa (tosin E ei kyllä ottanut tässä todellakaan ylivastuullista roolia). Toisaalta muissa asioissa olinkin sitten ylivastuullinen. Arkemme kuitenkin häiriintyi näistä rooleista, kun jouduin leikkaukseen ja olin käytännössä täysin avuton ja hyödytön arjen pyörittämiseen. E ei kestänyt tätä, hän ei halunnut ottaa vastuuta asioista. Toisaalta minullekin tilanne oli aika kamala. olinhan tottunut aina pärjäämään. Tuon vastuullisuuden lisäksi olen melkoinen perfektionisti ja kun toinen oli varsin suurpiirteinen, niin sanomistahan siitä tuli - molemmilta. Minä olin kuulemma kontrollifriikki, hän mielestäni saamaton. Molemmat olivat oikeassa, minä olen kontrollifriikki tietyissä asioissa ja hän myönsi itsekin olevansa ihan puhtaasti laiska tekemään mitään kotitöitä. Hän oli myös toisten miellyttäjä ihan viimeiseen asti ja alussahan elomme siis onnistui mainiosti, mutta sitten tuli monia konfliktitilanteita, kun hänen olisi pitänyt miellyttää montaa eri ihmistä yhtä aikaa. Arvatkaapa onnistuiko minun hieman ylikorostunut oikeudenmukaisuudentajuni kestämään sitä, että toinen ei sitten aina seissytkään sanojensa takana, kun ei pystynyt samalla miellyttää  esimerkiksi ystäviään.

Olimme siis liian erilaisia monilta ominaisuuksiltamme ja oikein korostimme niitä toistemme puolia - pahassa. Toisaalta kuten Fisherkin toteaa, alivastuulliset alkavat helposti kapinoida, ärtyvät, tulevat vihaiseksi ja turhautuvat. Ja näinhän meilläkin tapahtui. Minä taas en kestänyt yhtään tätä, sillä tunsin taas, että minut hylätään ja en ole tärkeä. Uskonkin (hieman alussa tämä ajatteluprosessi vielä), että monien tekemisteni taustalla oli ja on hylätyksi tulemisen pelko. Kirjassa annettiin myös kotitehtäviä. Minun pitäisi pyytää jotakuta tekemään puolestani jotakin. Hm. Tätä täytyy miettiä. Mitäköhän pyytäisin ja keneltä (se, että tämä tuntuu vaikealta taitaa vahvistaa sen, että olin ylivastuullinen...). Toinen tehtävä oli hemmotella itseään jotenkin. Tätäkin täytyy miettiä, koska en koe, että nyt juuri tarvitsisin mitään ihmeellistä. Ehkäpä voisin viettää perjantaina itseni hemmottelupäivää ja tarjota itselleni seuraa sen oman parhaan ihmisen kanssa - siis itseni ja rohkaistua menemään vaikkapa yksin leffaan ja käydä sen jälkeen leivosostoksilla.

Tällä viikolla omassa kodissani oli siis näyttöjä. Asuntomme myyminen on kuitenkin luultavasti hankalaa ja en tiedä, että pitäisikö vai eikö pitäisi alkaa juosta itsekin näytöissä. Huh. Viimeksi kun sitä tehtiin, oltiin E:n kanssa yhdessä liikkeellä, aivan innoissamme. Viimeksi kun muutin, tein sen E:n kanssa yhdessä ajatuksella: "Ihanaa, nyt ei tarvitse moneen vuoteen muuttaa." No, eihän se nyt sitten ihan niin mennyt. Viimeksi emme joutuneet tekemään kompromissia asunnonhankinnassa, saimme juuri sen mitä halusimme. Nyt ei ole vaihtoehtoja niin paljoa, Helsingin hintataso kun on mitä on. Viimeksi muutin aivan innoissani ja onnellisena, nyt innostus ei varsinaisesti ole käsin kosketeltavaa. Ei huvittaisi sisustaa, ei huvittaisi tehdä mitään. Miten järkkään muuton? Asunko loppuelämäni yksin?

Viikonloppu lapsuusmaisemissa meni ihan kivasti. Ahdistusta ei ollut paljoakaan, mitä nyt matkalla lapsuudenkotiin kyyneleet valuivat silmistä solkenaan, kun muistelin sitä edellistä kertaa siellä. Siellä loppui E ja K. Myös kotitalossa olo oli alkuun surullista ja kun näin ne sukanalut, joita äiti E:lle oli kutonut ja kutoi muuten juuri silläkin hetkellä kun E jätti minut, niin paha olo tuli taas hetkeksi asumaan sisääni. Mutta niin se myös lähti pois ja kun lähdin sitten pois sieltä moikkaamaan kummipoikaani, en enää muistanutkaan miettiä sitä, että kun viimeksi lähdin, olin viemässä E:tä pois elämästäni, nyt vaan iloitsin, että pääsen näkemään ystäviäni.

Miten muuten menee. Surua on paljon ajoittain, ajoittain ei niinkään.  Samoin vihaa. Ymmärrän silti jo vähän eromme perimmäisiä syitä. Ymmärrän, että meidän molempien olisi pitänyt pysähtyä miettimään käytöstämme jo paljon aiemmin, jolloin asioita olisi voinut vielä korjata. Keskusteluyhteys olisi pitänyt saada toimimaan. Toisaalta ymmärrän, että olin vastuussa parisuhteemme rakoilusta, mutta toisaalta kyllä tiedän, että en minä siinä se ainoa ongelmallinen ollut. Toista on vaan liian helppo syyttää pahan olon keskellä (niinkuin taisimme molemmat tehdä). Vaikka siis ymmärrämme eromme, niin silti en ymmärrä, enkä hyväksy E:n tapaa tehdä se. Jättäminen ensimmäisen kerran puhelimella, toisen kerran vanhemmillani, toinen nainen kuvio ja E:n käytös (osin myös omani) eron jälkeen ovat tehneet tästä erosta likaisen ja inhottavan. Mielestäni parisuhteemme olisi ansainnut hieman arvokkaamman lopun, kun sen kerran oli loputtava.

Miksi kaikki alkoi?

Tämä viikko on ollut keskimääräistä helpompi. Mahdolliset lukijatkin voivat ehkä päätellä sen siitä, että uusia blogitekstejä ei ole oikein ilmestynyt. Ei ole ollut niin paha olo, että olisi ollut pakko kirjoittaa. Toisaalta on ollut hieman kiirekin. Maanantaina olin ystävälläni syömässä ja kotona vasta myöhään, tiistaina oli taas säännöllinen harrastusiltani ja keskiviikkona oli pakko siivota - näytöt tulossa ja lähdin pitkäksi viikonlopuksi aikaisemmille kotiseuduilleni - kiitos etätyömahdollisuuden. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jouduin tulemaan junalla. Se oli hankalaa ja haikeaa. Tulin yksin. Koska viimeksi tulin yksin? En edes muista, olenko koskaan pääkaupunkiseudulla eläessäni tullut tännepäin niin yksinäisenä kuin nyt olin, sillä vaikka muutaman kerran matkustinkin tänne yksin, oli siellä jossain vielä minun oma E:ni.

Huominen pelottaa. Silloin on se pelottava naistenpäivä. Päivä jolloin E toi varmasti kukkia. Tuoko kukaan enää koskaan minulle kukkia? E ei tuo. E toi niitä muulloinkin ihan ex tempore. Siis ihan oikeasti! Eikä kyse ollut mistään perinteisestä 'haluan hyvitellä, kun tein jotain pahaa'- kukista vaan ihan 'haluan ilahduttaa sinua'- kukista. E:ssä oli siis myös ne puolet, jotka olivat niin kovin hyviä, vaikken niitä täällä niin korostakaan, mutta tietysti niitä oli ja tuo kukka-asia oli yksi niistä vähimmistä hyvistä puolista. Oli monia niin paljon parempiakin asioita.

Huomisessa pelottaa myös se, että palaan sinne, missä hän minut jätti. Lapsuudenkotiini. Niin, kuinka hän voi tehdä sen siellä? Minun paikassani, paikassa, jossa kasvoin 18 vuotta ja jossa sukuni on kasvanut jo kymmeniä vuosia ennen minua. Mutta minun on muutettava se paikka jälleen lapsuudenkodikseni paikasta, jossa minut jätettiin. Huomenna on ensimmäinen askel sillä polulla ja ensimmäinen askel on aina se vaikein.

Olen miettinyt muutaman kerran suhteemme alkua. Jos meidän juttumme olisi onnistunut, olisi se ollut kuin satu. No, kaikkihan me kai tiedämme, että sadut eivät ole totta ja niin ei ollut tämäkään. Suhteemme alku ja asiat, mitkä kuulin paljon myöhemmin kun E uskalsi ne sitten kertoa tavallaan imartelevat minua vieläkin, mutta toisaalta saavat minut miettimään, että rakastuiko hän minuun vai ideaan minusta.

Niin, olin jo pitkään kirjoittanut blogia urheiluharrastuksestani ja sivuttiinhan siinä sivussa joitakin elämän isoja asioita kuten esimerkiksi muuttoja yms. E oli lukenut blogiani jo nähtävästi hetken - meillähän oli yhteinen harrastus. Minä en siis tiennyt E:n olemassaolosta mitään. Hän ei ollut useimmitenkaan top3:ssä kisoissa, eli hän oli tuloslistoissa niitä ynnä muita. No, olin sinä kesänä kertonut muuttavani Helsinkiin blogissani. Lisäksi E oli kuulemma  nähnyt minut joissakin kisoissa kesällä ja ajatellut, että onpa tuo kaunis. Hän oli päättänyt saada minut. Niin, hän oli blogini ja minun näkemiseni perusteella päättänyt saada minut. Oli kuulemma vain ihmetellyt, että miten en ole varattu. No, muutin Helsinkiin ja harrastuspiireissä oli helppo törmätä - varsinkin, jos toinen oli tietämättäni tässä kai hieman aktiivinenkin ja kävimme yhdessä ihan vain lenkillä.  No, sitten tapahtui ikävä välikohtaus, jossa menetin puhelimeni ja koska olin juuri muuttanut Helsinkiin ja E oli oikeasti ainoa henkilö, jonka tunsin, niin olin häneen jotenkin yhteydessä, kun tuo välikohtaus hieman ahdisti ja siitä se sitten lähti. E kolahti minuunkin kuin metrin halko, joten toki molemmat halusimme lopulta toisemme.

Jälkikäteen, kun kuulin, että hän oli jo ennen tapaamistani päättänyt saada minut, mietin kovasti, että halusiko hän oikeasti minut, vai oliko hän blogini perusteella muodostanut kuvan minusta? Halusiko hän minut vai tyttöystävän, jonka kanssa harrastaa? Hän kertoi minulle kadehtineensa aina ystäväpariskuntiaan, jotka harrastivat yhdessä, hänkin halusi samaa. Toisaalta tiedän, että E:lle kauneus oli tärkeää ja hän piti minua niin kovin kauniina. Kukaan ei ole ennen pitänyt minua niin kauniina. Vielä jätettyäänkin minut hän sanoi eräänä kertana asioita selvitellessämme, että voi kun sinä olet kaunis - ihan spontaanisti, ilman mitään tarvetta. Tuo oli minulle kovin imartelevaa. En pidä itseäni mitenkään kauniina - ihan tavallisen näköisenä vain. Mutta E:lle olin kaunein. E myös palvoi minua alussa - liikaakin. Hän halusi olla kanssani aina. Tehdä kanssani mitä vain tein jne. Hän kutsui minua kultarakkaakseen jo kovin pian - liian pian. Kukaan ei ole rakastunut minuun noin vahvasti, enkä minä ollut koskaan ennen rakastunut kehenkään niin vahvasti. E:n ainut vika oli se, että laittoi lettutaikinaan sokeria. Hänhän leipoi leipääkin! Niin, liikaa liian pian. Sitähän se oli. Mutta kun sen piti olla se kaunis satu. Ikävä kyllä emme eläneet onnellisina elämämme loppuun asti.

Haluan silti uskoa vielä vähän satuihin, sillä onhan niitä surullisiakin satuja olemassa.

Oivallus

Tänään illalla väsyin ensimmäisen kerran erooni ja sen ruotimiseen. En jaksa miettiä vain sitä. Alkaisikohan elämä tästä siis vihdoinkin edes vähän helpottaa?

Helpottavaa päivässä oli ainakin oivallus, jonka tänään tein. Minä menetin tässä erossa vähemmän kuin E.

E menetti periaatteensa. Sen, että ei petä. Minä en menettänyt periaatteitani. Ja mikä vielä isompaa, E menetti minut. Luotettavan huipputyypin, minunlaisiani on vain yksi miljoonassa. Minä menetin "vain" E:n, ihmisen, joka ei osannut pitää kiinni siitä yhdestä ainoasta parisuhteen periaatteesta, joka oli hänelle ehdoton. E:n, jonkalaisia on kai viisi tusinassa.

 Kyllä mä tästä siis selviän, ihan varmasti.

Ei mahdollisuutta

Eilinen meni ihan hyvin. Tänään on sitten ollut taas vaikeampaa. Se kun toinen ei välitä, ja itse välittää, on musertava tunne. Se, että toinen on niin kylmä, sattuu. Se, että hän mitätöi kaiken hyvän, mitä oli ja tuhoaa kaikki valokuvat. Ehkä se on itsepuolustusmekanismi? Yritän ajatella järjellä, että jos hän olisi sinut asian kanssa, hän pystyisi suhtautumaan minuun neutraalisti, ystävällisesti ja asiallisesti, sekä ymmärtäen minunkin näkökulmaani ja suruani. Näin ei nyt ihan tunnu olevan. Miksi kun toinen on minulle tuollainen, en lakkaa välittämästä? Miksi hän ei voisi olla minulle täysin yhdentekevä? Mutta ei hän voi koskaan olla minulle yhdentekevä, hän vei pienen palan sydäntäni. Ja sitä en saa koskaan takaisin. Tämä pala on vielä paljon isompi kuin se, jonka L aikanaan vei, niin tämä on isompi, koska luulin, että E on se oikea. E:n kanssa puhuimme siitä, kuinka olemme vielä vanhanakin yhdessä. E kertoi, kuinka hänelle tuli hyvä mieli, kun hän näki vanhoja pariskuntia, ja hän mietti, että meistäkin tulee tuollainen. Mutta ei meistä tullut.

Niin, ne vaikeat hetket. Isännöitsijä soitti ja pyysi tekemään toiminnantarkistusta. Lupauduin viime keväänä taloyhtiön toiminnantarkastajaksi, kun kukaan muu ei suostunut. Nyt sekin sitten pitää tehdä. Talossa, josta muutan pois, talossa, jonka piti olla kotini pitkän aikaa. Sitten vielä välittäjä soittaa ja haluaa sopia yksityisesittelyistä. Hyvähän se on, jos asunto kiinnostaa, mutta niin kovin surkeaa ja surullista. Ei oikein kestäisi tätä, että kerralla pitää luopua unelmista, miehestä, kodista. Tuntuu, että kaikesta on pitänyt luopua. Terveysongelmatkin jatkuvat. Ja kaikki nämä tapahtuvat niin, että minulla ei ole mitään valtaa asioihin. Ne vain tapahtuvat ja minä yritän jotenkin selvitä. No, olihan minulla valtaa parisuhteeseeni ja syytä on myös minussa, mutta se, että unelmat vietiinkin sitten kerralla pois, niin se ei ollut vallassani.

Muutenkin olen todella surullinen siitä, että tuntuu, etten saanut mahdollisuutta. E lupasi uuden vuoden jälkeen, että yritetään vielä, mutta hänen yrittämisensähän ei ollut yrittämistä, vaan toisen tapaamista mahdollisimman paljon. Hän kai yritti koko syksyn, ja minä olin huono silloin, en yrittänyt riittävästi tai oikein ja se ei riittänyt. Kävimmehän me pariterapiassa jne. Silti en oikein tiedä, mitä minun olisi pitänyt tehdä, koska hän ei kertonut. Kun kysyin, millainen minun pitäisi olla, hän vastasi aina, että "olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet". Sehän on sinänsä oikea vastaus, että toista ei  voi muuttaa, mutta olisin varmasti voinut tehdä joitakin asioita toisin, jos olisin tiennyt mitä. Jos hän olisi kertonut, että riipun hänessä liikaa, olisin ehkä miettinyt asiaa tarkemmin. Ehkä en olisi silti keksinyt sitä, ehkä se vaati eron, että keksin tuon. Surullista se silti on.

E kertoi kyllä, että haluaa, että huudan hänelle vähemmän. Tämän hän kertoi keväällä. Yritinkin huutaa vähemmän ja mielestäni onnistuinkin siinä oikein hyvin pari kuukautta. E:n käytös ei muuttunut tuona aikana mitenkään, hänellä oli raivokohtauksien kausi menossa silloin. Ne eivät vähentyneet, vaikka en huutanutkaan. Sitten luisuin takaisin huutamiseen, mikä oli minulta väärin. Toisaalta puolustelen itseäni sillä, etten saanut mitään positiivista palautetta asiasta silloin, kun onnistuin olemaan huutamatta ja se ei vaikuttanut mihinkään. Ja tuo asia on minulle todella vaikea, en kai osaa ilmaista itseäni muuten kunnolla ja jotenkin käyttäytymismallini kai on, että kuvittelen kiukkuni menevän huutamalla paremmin perille. E taas kammoksuu huutamista aivan yli kaiken ja tuolloinhan viimeinenkin kommunikaation onnistuminen riitatilanteessa estyy.

Minua harmittaa silti vielä tämä suhteemme loppu. Joulukuussa kävimme viimeisen kerran pariterapiassa ja lopetimme sen, koska meillä meni paremmin, tulemme takaisin, jos tarvitsee vielä. No, seuraavana päivänä minä taas suutuin (en edes muista mistä, varmaan jostain ihan älyttömästä), kun olimme syömässä ulkona ja seuraavana iltana olikin se kuuluisa ilta, jolloin E tuli kotiin viikolla humalassa keskellä yötä (kai silloin tuo ihastus puhkesi lopulta) ja minkä jälkeen hän muuttui täysin. Se siitä paremmin menemisestä. Ehkä, jos en olisi ollut vihainen sielä ravintolassa, näin ei olisi käynyt. Ehkä, jos olisin ollut parempi, näin ei olisi käynyt. Mutta ei kaikki ollut minun vikaani silti. Tiedän sen. Miksi E:n piti aloittaa tuo oma pelinsä siinä vaiheessa kun meillä oikeasti oli mennyt vähän paremmin? Lapin reissu onnistui kivasti ilman pahempia riitoja ja minä kuvittelin, että eiköhän asiat tästä selkiä pikkuhiljaa. Itsekin aloin olla sinut kipujeni kanssa ja jotenkin toiveikas tulevaisuudesta. E ei kai sitten ollut. Se on surullista. Voi kun hän olisi kertonut minulle asioita, voi kun olisin osannut olla sellainen, että hän puhuu minulle. Mitä jos hän on nyt oppinut puhumaan ja hän onnistuu toisen kanssa? Mitä jos hän oppi meistä, että pitää puhua? Miksi minun piti olla hänen harjoituskappaleensa, miksi minä en saanut mahdollisuutta, miksi minun tulevaisuuteni vietiin? Miksen minä saanut uuden vuoden jälkeen enää mahdollisuutta, vaikka hän lupasi niin?

Voi E, voi E, voi E

Tänään on taas ollut sellainen päivä, että huhhuh. Pari kertaa on ollut pakko soittaa E:lle, mutta olen saanut jotenkin tärisevillä käsilläni valittua jonkun ystäväni numeron ja muutaman minuutin vuodattamisen jälkeen olen pystynyt hillitsemään itseni. Molemmat kerrat kun meinasin E:lle soittaa liittyivät niihin kamaliin ajatuksiin, jotka päässäni pyörivät E:stä ja siitä toisesta. Vaikka E on osoittanut eromme jälkeen olevansa varsin julma ihminen ainakin minun näkökulmastani, ja en enää varmaankaan ottaisi häntä takaisin (ainakin välillä ajattelen näin) niin ajatus siitä, että E on sen toisen kanssa saa minut hulluksi. Aamulla tajusin, että hehän ovat facebookissa jo E:n kesäloman jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä viestitelleet toistensa seinille. Inhottavaa. Järki sanoo, että jos jo silloin olisivat vehdanneet, niin olisivat tehneet sen vähän enemmän salassa. Tästähän tuli valtava soittamistarve E:lle. Mitähän sekin olisi sitten muka auttanut? Olisin vain kiljunut puhelimeen jotain epämääräistä ja E olisi saanut vastinetta omille sanoilleen, että käyttäydyn hysteerisesti. Toinen soittamistarvekerta liittyi myös sosiaaliseen mediaan. Koska E:n toinen työskentelee/työskenteli E:n työpaikalla konsulttina, oli E kirjoittanut reilu viikko sitten sille toiselle, eli H:lle suosituksen LinkedIn:ssä. ARGH!!! "H:ta voi suositella kaikkiin tehtäviin, hän on sitä ja tätä ja tota. H olisi minun numero yksi valinta, jos minun pitäisi palkata henkilö tehtäviin xx" Ällöttää, tottakai haluat hoitosi palkata, ja antaa vielä hieman bonusta. Näinkö ne työpaikat jaetaankin?! Teki mieli soittaa E:lle ja kehottaa häntä kirjoittamaan suosituksiin vielä rivi: "H:n kanssa on myös hyvä pettää omaa avovaimoa, se, että H on naimisissa ei ole mikään hidaste tälle vaan H on aina valmis auttamaan tarpeissanne." No, ystävälle soitto auttoi tähänkin tarpeeseen, vaikka vieläkin ällöttää. Toisaalta, E tekee itsestään idiootin tuollaisella toiminnalla, koska ei ole mitenkään ammattimaista kirjoittaa suosituksia omille kumppaneilleen/ihastuksilleen/hoidoilleen tai miksi tämä tapaus nyt lasketaankaan.Täysin selvää. on, että minun pitäisi nyt piilottaa kaikki E:n päivitykset kaikista sosiaalisista medioista hetkeksi, kunnes olen itse päässyt eteenpäin. Helpommin sanottu kuin tehty. Todellakin.

Muut päivän hankalat hetket liittyivät leffakäyntiin. Se, kun leffassa äiti jäi katsomaan lapsensa perään, toi mieleen hetken, jolloin E nousi bussiin pois luotani erosta noin tunnin päästä. Toinen hetki oli, kun tuo äiti tajusi, ettei pääse koskaan olemaan osa lapsensa elämää. Niin, silloin itkin sitä, että minä en saa olla osa E:n elämää. En saa tietää, vaikka hän sairastuisi vakavasti ensi vuonna, en saa tietää hänen ilojaan ja surujaan. Yhtä surulliseksi tekee se, että E ei halua tietää enää minun asioitani, vaikken tosin ole varma, halusiko hän enää pitkään aikaan. Ainakaan niin paljoa häntä ei kiinnostanut, että olisi käynyt lukemassa blogiani (siis harrastusblogia, joka on nyt pienellä tauolla) useammin kuin kerran kuukaudessa - kuinka imartelevaa.

Muuten olen hieman miettinyt E:n luuloja eron jälkeen ja jo suhteemme aikana. Hän ehkä luulee, että haluan hänet takaisin, kun aina silloin tällöin repsahdan säälittävään viestittelyyn. Kuten jo siis aiemmin totesin, niin olen nyt sentään päässyt sen verran eteenpäin tässä tilanteessa, että ehkä vain noin 50% ajasta toivoisin E:n olevan vielä kanssani. Muun ajan olen aika tyytyväinen, että kukaan ei enää petä minulle antamiani lupauksiaan jne. E myös kuvittelee, että teen jotain älyttömiä kostotoimenpiteitä. Hän ihan oikeasti meni aivan sekaisin, kun puuskahdin, että olisi pitänyt heittää hänen tavaransa parvekkeelta alas tai että soitan H:n aviomiehelle. Hän siis ihan oikeasti ajatteli, että tekisin niin niille tavaroille, joita täällä on ja aivan kaheliksi hän muuttui tuon H:n aviomies kommentin jälkeen. Huhhuh, sanon minä. Mietin, että eikö hän tunne minua sen verran, että tietäisi, etten tee niin, vaikka nyt suutuksissani sellaista sanoisinkin.

E myös oletti asioita minusta. Noin kuukauden yhdessäolomme jälkeen hän kertoi minulle tietävänsä, että minä en halua lapsia. Olin melkoisen yllättynyt tästä tiedosta. Totuushan on, etten tiedä, haluanko lapsia, vaikka pidänkin lapsista erityisesti pieninä annoksina :) En oikein koskaan saanut selville, miksi E ajatteli näin. E:n omasta lapsien haluamisesta en tiedä, koska hän aina sanoi, että tässä asiassa tehdään niinkuin minä haluan. Niin, juu toki olisi pitänyt tehdä kuten minä haluan - ainakin jos en olisi halunnut lapsia - mutta kyllä tällaisissa asioissa sillä toisellakin puoliskolla pitää olla oikeus sanoa oma mielipiteensä. No, meille tuo asia ei ollut ajankohtainen, joten ei siitä kovasti puhuttu. Silti olin kyllä varsin loukkaantunut E:lle kun hän melko ilmoitusluontoisena asiana kertoi minulle tuon "tietonsa". E oletti myös minun mielialojani, muita haluamisiani, sitä, mitä haluan E:lle jne. jne. Myös minä oletin liian herkästi E:n tunteita ja mietteitä. Tämä on todellakin sellainen asia, mihin pitää jatkossa kiinnittää huomiota. Siis ihan missä tahansa ihmisten välisessä kanssakäymisessä on vaarallista olettaa, koska oletus menee usein pieleen. Kysyminen voi olla ihan hyvä idea usein... Eli tämä menee listaan harjoiteltavia asioita.

Nyt pitää mennä kyllä nukkumaan...

Välillä helpottaa, välillä ei

Joka toinen minuutti on parempi olo, joka toinen minuutti kamala. Tiedän, että tein monia asioita väärin E:n kanssa. Ripustauduin, olin liian riippuvainen, en iloinnut hänen kanssaan hänen asioitaan kunnolla, oletin löytäväni sosiaalista elämää hänen kauttaan ja vielä monta muutakin asiaa, jotka keksin varmaan myöhemmin. E varmaan tuntui tukahtuvansa, olevansa loukussa, sidottu. Hän halusi olla vapaampi.

Toisaalta kaikki ei ollut minun vikaani, usein tuntui, että meillä oli eri säännöt. Silloin alkuvaiheessa, kun vielä pystyin urheilemaan, E sanoi minulle, että hänestä tuntuu, että harjoitusohjelmani on minulle tärkeämpi kuin hän. Mietin asiaa ja totesin, etten ole E:lle reilu ja yritin muokata ajankäyttöäni siihen suuntaan, että saimme enemmän yhteistä aikaa. Entä E sitten. Alkuun harjoitukset eivät olleet niin tärkeitä, mutta sitten niistä tuli elämä. Sanoihan hän, että se on hänen elämänsä tärkein asia. Niin, miksi hänelle se sai olla elämän tärkein asia, mutta minulle ei? En tietenkään halunnut, että oma urheiluni olisi minulle tärkeintä vaan E. Mutta miksi E:llä sai olla toisinpäin, kun hän oli moittinut minua samasta asiasta? Miksi hänen pääsiäisloman suunnitelmat olivat pelkkää harjoittelua, eikä hän edes kertonut sitä minulle etukäteen, vaan itse vietin loman odotellen, olisiko hänellä minulle ehkä muutama tunti aikaa. Miksi hän sanoi minulle, jos hän joskus laittoi jonkun yhteisen asian harjoittelunsa edelle, että nyt hänelle pitää antaa pisteitä? Mitä ihmeen pisteitä, ei parisuhde ole pisteiden keräilyä? Sainko minäkin pisteitä, kun siivosin asuntomme lattiasta kattoon E:n ollessa harjoittelureissussa? En tainnut saada, mutta en kyllä halunnutkaan, halusin ilahduttaa sillä E:tä.

 E:n edellisessä pitkässä suhteessa, hänen ex oli sanonut olevansa harrastusleski. Nyt E etsi minut, joka harrastin myös samaa lajia, niin että voimme tehdä yhdessä. Mutta sitten minä en enää voinut ja kaikki meni rikki, minustakin tuli harrastusleski. En kuitenkaan halua, että harrastus olisi suhteemme liima, vaan että se kestäisi tällaiset vaikeudet. E:n kanssa ei kestänyt. Siksi oli hyvä, että se loppui. E kertoi minulle, että hän oli kateellinen ystäväpariskunnalleen, jotka pystyivät harjoittelemaan yhdessä. Tuntuu hassulta, että hän ei nähnyt, miten kaikki muuttui lapsen tulon myötä, miten heillä ei sitten mennytkään enää niin hyvin. Mies harrastaa yhä, vaimo ei niin paljoa. Ainakaan eivät yhdessä harrasta kovinkaan paljon. Mutta E ei nähnyt sitä, hän ajatteli haluavansa samaa, ja hän ajatteli, että jos meille tulisi lapsi, se ei muuttaisi hänen harrastamistaan, onhan hänellä oikeus jatkaa samaa rataa harjoittelunsa kanssa (ainakin minun silmissäni tuo E:n ystävä jatkaa harjoitteluansa melko lailla kuin ilman lastakin). Minä en olisi halunnut sitä. Olisin halunnut, että molemmat voivat jatkaa harrastamista. Tämä olisi tarkoittanut, että molempien harrastusmäärät olisivat tippuneet. En usko, että se olisi sopinut E:lle. No, onneksi emme olleet lapsia hankkimassakaan. Ja onneksi sitä koiraakaan ei tullut, sillä en tiedä, olisiko E pidemmän päälle suostunut tinkimään harrastuksestaan. Aluksi varmasti kyllä, mutta pidemmän päälle ei.

Kuulin E:ltä myös usein asioista, mistä hän on joutunut luopumaan, koska on minun kanssani. Se ei tuntunut kivalta. Luovuinhan minäkin asioista hänen vuokseen, enkä koko ajan muistuttanut häntä niistä. Mutta ehkä minä sain enemmän suhteeltamme kuin E. Minun elämäni muuttui ratkaisevasti positiivisemmaksi, koska yhtäkkiä minulla olikin Helsingissä jotain  kovin tärkeää, minkä vuoksi täällä olla. Olin myös juuri muuttanut, joten elämäni ei ollut vielä ehtinyt tasaantua. E:n elämä muuttui positiivisemmaksi lähinnä siinä asiassa, että oli joku, muuten se jatkoi samaa rataa, johon hän oli tottunut. Ja sitten niistä totutuista rutiineista piti luopua. Tiedän kuitenkin, että E oli todella onnellinen alussa kanssani. Hänen univaikeutensa hävisivät (palatakseen myöhemmin takaisin) ja jossain vaiheessa hän pääsi myös eroon pakottavasta tarpeesta tarkistaa, ovatko lieden levyt päällä yms. Ehkä se ei johtunut vain minusta, mutta haluan ajatella, että tein hänelle myös hyvää, vaikkei hän sitä itse myönnäkään - ainakaan vielä.

Nyt tuntuu taas hetken rauhalliselta, kirjoittaminen auttaa. Muistin taas, kuinka inhottavasti E minua joskus kohteli. Toisaalta ymmärsin, että minä tarvitsin E:tä enemmän tavallaan. E oli minulle se syy asua täällä pääkaupunkiseudulla. Nyt minulla olisi tavallaan tilaisuus muuttaa takaisin sinne tärkeimpään kaupunkiin, jos löytäisin sieltä töitä. Ihmiset ovat kyselleet, meinaanko tehdä niin. Alusta asti olen kuitenkin ollut vähän sitä vastaan. Tajuan nyt, ettei se kaupunki tee minua onnelliseksi tai onnettomaksi. Ehkä tämä pääkaupunkiseutu on sittenkin minun kotini nyt. Vaikka on vieläkin asioita, minkä takia en pidä täällä asumisesta, niin olen kai sittenkin kotiutunut tänne. Tuntuisi kauhealta nyt lähteä taas uuteen (tai vanhaan) kaupunkiin. Haluan oppia olemaan onnellinen täällä.