Lisää pelkoa

Edellisessä postauksessa jo kerroinkin, kuinka pelkään kesää, naistenpäivää, ... Vappua en pelkää, koska jo etukäteen oli tiedossa, että silloin olen yksin, koska E on silloin urheilumatkalla, jonne minä en taaskaan päässyt, kun ei tästä minun kehostani oikein ole mihinkään järkevään. Surun paikka sekin. Entä juhannus. Tai joulu. Tai itsenäisyyspäivä, jolloin ystäväni järjestää gaalaillallisen. Nyt sinne on mentävä yksin. Järjestettävä jostain kyyti ja säädettävä asioita. Ei jaksaisi. Ahdistaa jo etukäteen, minulle ei ole paria, minä olen yksin. Minä olen nyt sinkku. Huh. Ensimmäinen kerta kun sen sanon. Vaikka en vieläkään käsitä sitä. En minä ole sinkku, minä en ole mitään. Sinkut ovat vapaita aloittamaan seurustelun, minä en ole. En todellakaan, en vielä pitkään aikaan. En aio päästä vielä tästä yli, vaikka E:n mukaan minun pitäisi. Minulla on oikeus surra! Enkä ole vielä oppinut riittävästi, en vielä tämän eron kokoista määrää.

Mitä tapahtuu ensi jouluna? Minun on mentävä vanhemmilleni taas. Muututtava taas lapseksi ja mentävä viettämään joulua, jota en halua viettää. E:n kanssa oli mukavaa olla sielläkin, nyt minä olen siellä yksin. Ei ketään, joka ajattelisi juuri minua. Ei ketään, kenen kanssa katsella tähdenlentoja, niinkuin ensimmäisenä joulunamme. Toisen joulun vietimme omassa kodissamme kaksistaan. Laitoimme paikat kuntoon, oli ruoat ja kuusi. E oli silloin jo masentunut, hän oli surullinen jo silloin. Muistan lähinnä sen. Olin surullinen, että E ei jaksanut nauttia joulusta kanssani, kun kaikki oli mielestäni hyvin, vaikka käteni oli silloin kipeä kuin mikä.  En saa koskaan tietää, miksi E oli surullinen. Ja voi kun olisin halunnut auttaa häntä! Mutta hän ei antanut minun auttaa häntä, lohduttaa häntä. Kolmas joulumme. Niin, silloin E oli jo mennyt ja minä aistin sen. Olimme molemmat surullisia. Vietimme aaton E:n vanhempien luona osaksi (he asuvat ihan lähellä), kävelimme sinne ja takaisin. E pelasi muut ajat tietokonepelejä, minä kävin kirkossa. Söimme iltapalaksi mozzarellatikkuja ja jalopenopopperseja, kunnon jouluruokaa. Ja minä kun luulin, että hänellä oli kanssani hauskaa. Ehkä hän oli kirkossa ollessani tekstaillut jo sen toisen kanssa. En tiedä. No, viikon päästä hän jo jätti minut ensimmäisen kerran.

Kaikki, joille kerron erosta, kysyvät melkein heti, kuinka kauan olimme yhdessä. Oliko lapsia? 2,5v ei ollut. Tuntuu, että tunnen väärin. Ei noin lyhyt suhde voi olla niin merkityksellinen, ja kun ei ole lapsia, on kaikki helpompaa. Tottakai on. Helpompaa. Ei ole pakko jaksaa, voi soittaa auttavaan puhelimeen kun haluaa, ei silloin kun lapsille käy. Mutta kun ei ole pakko jaksaa, voi myös liian helposti romahtaa, ei minulla ole ketään, ei edes sitä lasta, joka tarvitsisi ja rakastaisi minua. En voi kuunnella pimeässä toisen ihmisen hengityksen ääntä. On vain minun hengitykseni. Ja se on raskas. Eikä minun enää tarvitse siivota toisen sotkuja, en saa tuntea itseäni tarpeelliseksi. Kukaan ei sytytä minulle kutsuvaa valoa. Sytytän itselleni kynttilöitä ja toivon, että ne kutsuisivat, mutta eivät ne kutsu. Vielä. Kun löydän itseni, niin ehkä sitten ne taas kutsuvat. Minä toivon niin. Ja vaikka se oli 2,5v, niin sen piti olla 52,5v, kunnes kuolema meidät erottaa. 

Tänään tajusin, etten tehnyt tarpeeksi töitä meidän eteen. Luulin, että kun kävimme pariterapiassa ja minä hommasin meidät sinne, niin olin tehnyt itse paljon enemmän kuin E. E ei ehkä tehnyt paljoa, mutta mitä sitten. Minä olen itse vastuussa onnellisuudestani, ja jotta olisin ollut onnellinen, olisin voinut tehdä suhteemme eteen enemmän töitä. Mutta entä kun minä olin tyytyväinen arkeemme? E ei ollut, sille olisin kai voinut jotain yrittää tehdä. En tiedä mitä. Ainakin sanoa useammin, että rakastan. Halannut ja silittänyt tukkaa, muistellut yhteisiä muistoja. En tiedä, olisiko se auttanut. Ei kai. Ja halusinko minä sitä? Halusinko minä elää sen miehen kanssa, joka petti lupauksensa niin usein? En tiedä. Halusinko minä tottua siihen, että hän ei pitänyt lupauksiaan? En. Se oli minulle tärkeä asia. Haluan, että jos joku lupaa jotain, niin hän pitää sen, tai ainakin yrittää kaikkensa, että voisi pitää sen. E ei ollut sellainen ihminen, hänen lupaustensa rajat venyivät suuntaan ja toiseen. Ja sitten hän syytti minua siitä, etten luota. Ei, en luottanut. Mutta miksi minun olisi pitänyt luottaa, jos toinen ei pitänyt mitä lupasi? On asioita, joissa voin joustaa ja asioita, joissa en halua joustaa, vaikka voisin. Tuohon asiaan jo totuin, E:n valehteluun ja lupaustenrikkomiseen, mutta halusinko minä sitä halusinko olla tottunut. En.

Loppupäiväni ei mennyt kehuttavasti. Asunto on nyt myynnissä. Kuvat kotoani on kaikkien nähtävillä. Itkin solkenaan. Kaikki menee yhä nopeammin kohti viimeistä niittiä, avainten luovutusta. Kotimatka meni vihan vallassa. Miksi en saa E:ltä selityksiä, miksi hän ei suostu puhumaan kanssani. Miten oppisin hyväksymään, en tiedä.