Valhettako vain?

Viime aikojen tapahtumat ovat saaneet minut pohtimaan suhdettamme. Sainko  ihan oikeasti olla E:n elämässä läsnä, vai kuvittelinko vain. Kysyin, että kuinka paljon hän on valehdellut minulle ja hän sanoi, että ei niin kovin paljoa valehdellut, mutta hän on jättänyt kertomatta paljon asioita. Mitä asioita, en koskaan saa tietää. Eron jälkeen hän jäi vielä yhdestä valheesta kiinni, mikä liittyi yhteen reissuun, jonne hän kysyi, että mennäänkö, sitten jotenkin sovittiin, ettei kumpikaan mene nyt, ehkä muutaman vuoden päästä. No, kävi ilmi, että E oli jo minulta kysyessään maksanut ko. reissun varausmaksun. Nyt sanoi peruuttaneensa reissun, kun hänellä ei ole varaa. Hah, ja minulle kun hän sanoi, ettei nyt varaa sitä. Vaikka oli siis jo silloin varannut. Tästä tulee surullinen olo. Oliko kaikki valetta? Mikä oli, mikä ei?

Annoinko minä E:n olla osa elämääni. Yritin kai ainakin. Ehkä E:kin yritti, mutta ehkä se ei riittänyt minulle. En tiedä. Tiedän vain, että loppujen lopuksi on hyvä, että tässä kävi näin. Jos E pystyi tapailemaan selkäni takana tietoisesti toista naista, niin en halua olla sellaisen ihmisen kanssa. Tuollaiset reissuvalheisiin mä kai jo jotenkin totuin, mutta se, että toinen pystyi tekemään jotain oman moraalisäännön vastaista (tai nyt en enää tiedä, oliko hänellä edes sitä yhtä moraalisääntöä), niin ei, en halua elää sellaisen tuuliviirin kanssa. Ja miksi yhä edelleen luotan hänen lupauksiinsa, kuten "hoidan kaikki käytännön asiat, ettei sun tarvitse, jne."? Jos hän ei pitänyt lupauksiansa yhdessä ollessamme, niin miksi nyt pitäisi? Miksi hän nyt olisi muuttunut rehelliseksi? No, käytäntö on osoittanut, että ei, hän ei ole muuttunut.

"Sanoit jo alkuun, valheita en,
Milloinkaan tulisi sulta, kuulemaan.
Sanat on turhaa, tänään mä sen, ymmärsin
Hiljaisuus kertoi paremmin."