Ikävä

Eikö tämä surea olo voisi helpottaa? Sunnuntaiaamu tuntuu ylivoimaiselta taas. En saa enää koskaan olla E:n kanssa. Hän ei enää nuku vieressäni, en edes tiedä, näenkö häntä ennen kauppakirjojen allekirjoittamista sitten joskus, en kai. Olen samalla surullinen, vihainen ja pelokas. Pelkään ihan todella, että E ja se toinen onnistuvat. Se olisi kamalaa! He varmaan nukkuvat nytkin vierekkäin. Tai mistä minä edes tiedän, aikooko se toinen erota, vai onko E:llä ja toisella vain salasuhde. Mutta se toinen aikoi erota. Heistä tulee onnellisia, minun onneni on siellä. Minä en saanut sitä ja elän elämäni yksin. Tiedän, että siinä käy niin. Edellinen ex (siis ennen E:tä), jonka kanssa erottiin ihan sovussa, löysi uuden pari kuukautta erostamme (8 vuotta sitten ) ja nyt he ovat onnellisia, kahden lapsen vanhempia. Olen ihan tyytyväinen, että tuo ex on onnellinen, toivon hänelle kaikkea hyvää, mutta se, että minä elin sinkkuna viisi vuotta kunnes tapasin E:n ja nyt taas kävi näin, pelottaa ihan todella. E luultavasti löysi elämänsä naisen ja minä olen aina vain yksin. Kuinka epäreilua se on? Miksen minä saanut olla hänen elämänsä nainen, niinkun hän minulle alussa kertoi. Ja miksi minä olin se, kenen kanssa hän opetteli olemaan? Miksi toinen saa nauttia siitä, että E tietää nyt, että kannattaa tutustuttaa toinen ystäviinsä, että pitää puhua ongelmista ja kaikki muu? Miksi minun piti kestää E:n masennusta 1,5 vuotta ja terapian vaikeat alkuvaiheet? Miksi se toinen saa sen, mitä minä odotin? Ja miksen minä saa mitään?