2. Pelko

Fisherin kirjassa kieltämistä seuraava rakennuspalikka on pelko. Pelkään kyllä kovasti. Se on ihan totta. Tällä hetkellä myös suren kovasti. Ero konkretisoituu todella; E ei tule enää koskaan olemaan osa elämääni, enkä minä hänen. Punttisalilla rehkiminen auttoi onneksi hetken akuuttiin suruun, vaikka kyllä se itku on tullut senkin jälkeen. Jostain tuli myös ensi kertaa häpeä kuvioihin: mehän olimme vain 2,5 vuotta yhdessä, miten voin mennä näin rikki? Yritän muistuttaa, että E:n kanssa oltiin kuitenkin ihan todella vakavissamme, ostimmehan yhdessä asunnonkin ja melkein otimme koiran. Ja eikö se, että menin näin rikki kertonut, että olin oikean henkilön kanssa suhteessa, sen, jota rakast(a/i)n? Minulla on oikeus mennä näin sekaisin, minulla on oikeus surra!

Mutta siihen pelkoon. Mitä kaikkea pelkäänkään. Yksi tehtävistä on kirjoittaa lista peloista. Ja täältä pesee:

• Tulevaisuutta pelkään kuten kai melkein kaikki muutkin eronneet. Pelkään sitä, etten tiedä yhtään, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, pelkään, etten tule enää koskaan onnelliseksi. Pelkään koko tulevaisuutta.
• En löydä enää ketään, olen yksin loppuelämäni. Tämä on todella iso pelko. Mistä löydän jonkun, joka olisi edes puolet yhtä sopiva kuin E (jepjep, E:n vioista huolimatta olen näemmä vaiheessa, jossa E oli niii-in täydellinen)? Ja minä kun olen niin säälittävä miesten kanssa, minusta kukaan ei oikein koskaan ole kiinnostunut.
• Jokseenkin täysin kummallinen pelko on, että mitä E:n läheiset ja ystävät ajattelevat minusta. Vaikka en heitä oikein kunnolla tuntenutkaan ja pohjimmiltaan he eivät olleet minulle tärkeitä ja en kaipaa heitä (kai), niin jotenkin minua pelottaa, että he kaikki ajattelevat, että minä olin E:lle huono ja kohtelin E:tä huonosti, niinkuin usein teinkin. Pelkään, että he kaikki ovat helpottuneita, kun E pääsi minusta eroon.
• Käytännön asiat pelottavat, koska asunto menee kaupaksi, jäänkö tappiolle, mistä löydän tarpeeksi nopeasti uuden asunnon, josta pidän?
• Pelkään yksinäisyyttä. Se voi olla kovin musertavaa, enkä jaksaisi sitä. 
• Pelkään terveysongelmieni olevan lopullisia, jolloin en voi enää palata rakkaimman harrastukseni pariin täysipainoisesti.
• Pelkään ihan tosissani, että E onnistuu sen toisen kanssa. Heistä tulee onnellisia ja he elävät elämänsä loppuun asti yhdessä ja jälleen E:n läheiset ovat tyytyväisiä, että minusta päästiin.
• Pelkään työpaikan menetystä, mitä jos meille tulee YT:t, ja minä lähden.
• Pelkään sitä, etten ole enää rakastettava. Kuka tällaista ripustautuvaa hullua voisi rakastaa?
• Pelkään, etten voi enää luottaa ihmisiin. E petti minua, miten pääsen sen yli?
• Pelkään E:n välinpitämättömyyttä, koska se satuttaa niin kovin.
• Pelkään, että minut hylätään taas.
• Pelkään kaikkea omituista, koiria (joo-o, vaikka meidän piti ottaa yksi), kaikkia hulluja, jotka tekevät pahaa ja ampiaisia.
• Pelkään, että olen paha ihminen. Mitä jos minä olenkin vain kateellinen, vääränlainen ihminen, joka ei ansaitsekaan mitään hyvää?
• Mitä jos en tulekaan ehjäksi? Taisi blogin nimikin olla huonosti valittu?
• Mitä jos jään tähän eroon kiinni? Jos vellon näissä tunteissa vielä vuodenkin päästä?
• Pelkään, kun on pärjättävä omillaan. Vaikka ennenkin jouduin päättämään niin paljosta, niin sain kuitenkin toisen hyväksynnän päätöksilleni (kai). Nyt olen täysin vastuussa omista päätöksistäni, jos mokaan, ei kukaan jaa kanssani vahinkoa, kun onnistun, ei kukaan jaa kanssani iloa. 
• Pelkään, että minusta tulee katkera, vihainen ämmä.
• Pelkään, etten sittenkään opi tästä erosta mitään.

Seuraava homma onkin se, että annan pelon tulla ystäväkseni. Vähän ollaan vielä vaiheessa tämän kanssa... Toisaalta, haluan oppia tästä erosta. Ja kun tunnistan pelkoni, niin voin ehkä oppia. Sainhan jo myönnettyä (ja tunnistettua!), että olen ripustautuja. Ei se niin helppoa ollut, vaikka kai sen muut näkivät kilometrien päähän. Ehkä olen ottanut yhden askeleen jo tällä pelkopolulla.