Yhä vähemmän olen sitä mieltä, että meidän ei olisi pitänyt erota. Oikeastaan olen ajoittain aika kiitollinen E:lle, että jätti minut (tosin tapa, millä se tehtiin oli kaikkea muuta kuin oikein!!). Itse olen ihmistyyppiä, jonka on todella vaikea antaa periksi ja itse olisin varmasti roikkunut tuossa suhteessa kauan sen ajatuksen kera, että kaiken olisi voinut korjata. No, miten se olisi muka onnistunut, vaikka minä halusin ihan tosissani korjata asioita, niin en oikein onnistunut, ja E ei todellakaan edes yrittänyt enää tammikuussa korjata yhtään mitään, joten lopputulos tuskin olisi ollut mitään tyydyttävää.
Tämä ystävänpäivä on ollut kovin kaksijakoinen. Toisaalta viime aikoina olen saanut huomata, että minulla on paljon enemmän ihmisiä, jotka välittävät kuin kuvittelinkaan. Siis niitä oikeita ystäviä. Toisaalta, vielä kuukausi sitten kuvittelin että E oli paras ystäväni. No, eipä ollut. Jälkikäteen mietittynä ei tainnut olla enää pitkään aikaan. Minä en kai vain osannut päästää siitä irti. Luopuminen on rankkaa. En oikeastaan tiedä, milloin E ei enää pitänyt minua parhaana ystävänään (nyt hänellä ei kai ole sellaista, jos ei uusi nainen ole sitten sellainen). Ja millon se loppui minulta, ennen eroa, sen jälkeen, en tiedä.
Tällaisina päivinä myös iskee se haikeus, kun kaikkialla toitotetaan rakkautta yms., onneksi Suomessa sentään paljon vähemmän kuin useimmissa muissa maissa. Oloa helpottaa kuitenkin aivan mahdottomasti se, että ystäväni ja kummipoikani ovat tulossa tänne pariksi yöksi. Ystävä on ollut rinnallani yli puolet elinajastani ja kummipoikakin kauemmin kuin E oli. Olen tavattoman iloinen ja onnellinen siitä, että minulla on heidät, monta muuta hyvää ystävää ja siihen päälle vielä kavereita sekä tietysti vielä kaksi muutakin kummilasta. He kaikki pitävät minusta ihan vilpittömästi, kuten minäkin heistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti