Tänään tuli vielä mieleen tuossa kotiin tullessani muisto vuoden takaa. Tai vuoden ja viiden päivän. Silloin olin leikkauksessa, minut nukutettiin ja olin herättyäni todella pahoinvoiva loppuillan. Kotiinpääsykin viivästyi yli kymmeneen. E haki minut ja toivoin ymmärrystä ja lohdutusta. Hän toki auttoi minut kotiin ja kantoi tavarani, mutta kun menin heti nukkumaan, hän oli minulle vain aivan tajuttoman vihainen. En tiedä miksi. En kai ollut voinut tehdä mitään, kun aamupäivän olin töissä ja loppupäivän leikkauspaikassa.
E kertoi minulle usein, että hän on hankala vain siksi, että minä nalkutan tai olen niin helposti vihainen. Niin, tiedän, että olen varsin suorasanainen, hermostun helposti ja nalkutinkin kyllä. Mutta tuo muistovuoden takaa vahvisti sen, että ei se ainoastaan niin ollut. E:llä ei ollut mitään syytä olla minulle tuona päivänä vihainen, minä olin pahoinvoiva, kipeä kuin mikä ja tosi surkea, olisin tarvinnut lohdutusta ja tukea. Sitä minä en saanut vaan vihaisen miehen. Sillä kertaa en ansainnut sitä todellakaan. Usein ehkä ansaitsin, mutta ehken sitten niinkään usein kuin E:n sanoista saattoi ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti