Miten se voi olla reilua, että E on saanut käydä eroprosessia läpi mielessään minun kanssa ollessaan ja minun on pitänyt kestää hänen ahdistuksensa ja masennuksensa tästä (ja se ei ollut ihan pientä, vaikken tiedäkään, mikä kaikki johtui eroajatuksista ja mikä muusta) ja hänen ei tarvitse kestää minun erotuskaani?
Miten se voi olla reilua, että hän on saanut aloittaa puhtaalta pöydältä; uusi asunto, uusi nainen ja muutenkin asiat hyvin. Minä taas kidun vanhassa kodissa ilman sitä omaa ihmistä, opettelen elämään ilman autoa (en olisi ikinä uskonut, että sekin tuntuu näin vaikealta) ja tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa?
Miten se voi olla reilua, että minä en voi edes harrastaa rakasta harrastustani/oikein mitään muutakaan liikuntaa, mikä auttaisi minua tässä tilanteessa ja en ehkä enää koskaan voi?
Miten se voi olla reilua, että minua ei kukaan lohduta kotona illalla itkiessäni ja E:llä on se oma lohduttajansa?
Miten se voi olla reilua, että minulla on syyllinen olo kaikista virheistä, mitä minä tein, vaikka E oli se, joka petti ja jätti ja hänkin käyttäytyi suhteessamme huonosti?
Miten se voi olla reilua, että minun pitää hoitaa kaikki näyttöihin yms. liittyvät asiat, kun minä olisin halunnut jatkaa?
Miten se voi olla reilua, että toinen lupasi yrittää ja se tarkoittikin vain sitä, että tapaa sitä toista vain mahdollisimman usein?
Miten se voi olla reilua, että jos minulla oli paha mieli, niin lopputulos oli se, että minä lohdutin E:tä, kun hän ei kestänyt pahaa mieltäni?
Miten se voi olla reilua, etten osaa lopettaa hänen kaipaamistaan, vaikka suhteemme ei ollut hyvä, molemmilla oli siinä huono olo ja siitä ei olisi kai mitään tullutkaan?
Miten se voi olla reilua, että toinen ei oikeasti vaivautunut tekemään suhteemme eteen mitään, kun se oli niin rankkaa ja olisi pitänyt vähän vaivautua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti