Ensimmäinen kuukausi takana

Tänään on mennyt tasan kuukausi E:n eroilmoituksesta. Kuukauden ajan olen ollut omillani, kuukauden ajan minulla ei ole ollut parisuhdetta, sitä s-sanaa en vielä osaa kirjoittaa, toivottavasti kuukauden päästä se jo onnistuu. On jotenkin niin raakaa, että yhdessäolosta päätetään yhdessä, mutta sen lopettamisessa minulla ei ollut sanansijaa.

Viikon sisään on taas ollut muutamia heikkoja hetkiä. Viime viikolla tulin kerran poikkeuksellisen myöhään kotiin. Kuukauden aikana olen aina ennen jäänyt aikaisemmalla pysäkillä pois ja kävellyt, jolloin en nää kotini ikkunoita kotiin tullessani, mutta nyt myöhäisestä kellonajasta johtuen päätin tulla kotiin asti julkisilla. No, kun jäin pois, katsoin tietysti ikkunaan ja tietysti se oli pimeä. Huh. Edellisen kerran kun jäin samassa paikassa pois, minulla oli vielä mies ja valokin oli ikkunassa, kun hän oli siellä. Silloin vielä kuvittelin, että minua odottamassa, vaikka eihän se niin ollut, mutta silti. Kukaan ei enää odota minua siellä kotona, aina kun sinne menen, on ikkuna pimeänä. Kukaan ei odota enää minua. Tämän kun ymmärsin, niin kyllä oli taas surkea olo koko illan, ei siinä mennyt hauska peli-ilta työporukalla paljon lohduttanut :(

Eilenkin tuli itku, kun etäpäivää tehdessäni ovikello soi ja huoltomies ilmoitti vaihtavansa nimen ovesta. Nyt siinä lukee vain minun nimeni, ei enää E:n ja minun. Parempihan se niin on, en minä hänen nimeään siinä halunnut katsella, mutta silti, nyt missään papereissa emme enää ole me. Kyllä se itketti, vaikka kyllähän minä sen olen jo tiennyt pitkään, että se on lopullista.

Eilinen oli muutenkin aika vaikea. Silloin näin E:tä varmaan viimeisen kerran vähän pitemmän aikaa. Meininki pysyi suht.koht. asiallisena onneksi. Emme siis puhuneet mistään järkevästä, mutta ei tullut riitaakaan. E:n asenne nyt ei ollut mikään kovin kiva, mutta enpä voi kehua kovasti omaanikaan. Eilisen saldona kuitenkin oli toimeksiantosopimus kodin myynnistä (voi ei), tavaroiden jakoa ja asunnon näyttökuntoon putsaamista turhasta yhteisestä krääsästä. E oli taas melko marttyyri valittaen väsymyksestä, kun hänellä oli kuulemma kuumetta (no miten sitten olit taas töissä), ja kun sanoin, että kyllä tämä nyt pitää hoitaa, kun et suostu kuitenkaan tulemaan tänne myöhemmin, niin kehtasi vielä sanoa uhrimaisesti, että "no sua se ei tietenkään yhtään kiinnosta". Nii-in, onko häntä kiinnostanut minun väsymykseni ja kipuni ja huoleni samalla kun piteli kahvilassa kiinni sen toisen kättä, vaikka oli vielä minun kanssani. Hän myös kysyi minulta tavaroita jakaessamme, "et kai sä luule, että mä valehtelisin sulle?". Juu, ethän sä valehdellut mulle kun ihan vaan vähän, että ihan tosi helppo uskoa sun rehellisyyteen. Totesin, että no et ole kovin rehelliseksi osoittautunut, mihin vaan totesi, että joo, mutta ne asiat ei kuulu tähän. Öö, mihin ne sitten kuuluu, jos ei meidän eroon. Ai niin, totta, hänelle se pettäminen oli vain hänen asiansa, ei minun mitenkään.  Lopussa vielä ilmoitti, että kyllähän se kämppä on nyt ihan hyvin siivottu (olin siis vaivautunut imuroimaan), ettei hän sinne mitään siivoojia kustanna (ilmoitti aiemmin, että ei aio tulla siivoamaan, mutta maksaa sitten siivoojan), no lopussa suostui taas uhrimeiningillä kustantamaan kolmeksi tunniksi siivoojan. Niin, montakohan tuntia minä olen meillä siivonnut silloin kun hän oli sen toisen kanssa - aika monta.

Inhottaa, että mulla on silti vieläkin häntä välillä kova ikävä (onneksi jo huomattavasti harvemmin kuin ennen). Tiedän, että se on luonnollista, ja ei rakastamista voi päättää noin vain lopettaa, mutta inhottaa silti. Erityisesti inhottaa, kun huomaan millainen E on. Hän käyttäytyy todella inhottavasti ja en olisi ikinä uskonut, että hän edes voi olla tuollainen. Samalla inhoan ja ikävöin häntä, se ei ole kivaa. Toivoisin, että pikkuhiljaa molemmat tunteet häviäisivät ja hänestä tulisi täysin yhdentekevä minulle. Vaikka eihän hän kai koskaan voi olla minulle täysin yhdentekevä, häntähän minä rakastin niin kovasti, hänen kanssaan minun piti jakaa elämäni ja hän minut petti ja  hän loukkasi minua enemmän kuin kukaan voi kai enää minua loukata.

Onneksi minun ei tarvitse nähdä häntä vähään aikaan. Häkkivarasto on vielä täynnä tavaroita, mutta muuten tavarat on jaettu. Hänen ei tarvitse enää edes tulla kotiini. Kotiin, josta hänen oli niin kovin helppo lähteä. Kotiin, jonka luulin olleen meidän unelmamme, mutta se taisikin olla vain minun. Nyt minun on tehtävä jostain uudet unelmat. Toivon, että se vanha menee mahdollisimman pian kaupaksi, niin, että pääsen eteenpäin.

Ensimmäinen kuukausi siis mennyt, kun siitä selvisin, selviän seuraavastakin ja olenhan jo pieniä hetkiä onnistunut iloitsemaankin. Päätin palkita itseni  siitä, että olen tässä vaiheessa jo melkoisen täyspäinen ja ostin itselleni menetetyn vohveliraudan tilalle uuden - ajattelin sulostuttaa yksinäistä viikonloppuani vohveleilla. Toinen ostos oli työkalupakki - sekin kun eilen katosi, koska suurin osa työkaluistakin taisi olla minun.