Tänään itkin pitkästä aikaa, eli siis ekaa kertaa viikonloppuna. Eilinen meni siis itkemättä! Olikohan eka päivä kolmen viikon aikana. Tänään tuli itku, kun mieleen muistui keväällä tehty reissu ja sen kohokohdat. Reissussakin riideltiin kerran, mutta muuten kyllä meni kivasti ja oli mukavaa, hyvää ruokaa, leivoksia, vehnäolutta (oltiin Munchenissa) ja mahtava eläintarha. Eläintarhamuistoista se itku tulikin, meillä oli siellä tosi mukavaa ja mä viihdyin niin kovin hyvin. Ja E oli tosi iloinen, kun mä näin mun lempieläimiä ja muutkin eläimet käyttäytyi melkoisen pöhkösti. Reissusta mukaan tarttui myös meille niin tärkeäksi tulleet pari asiaa, joita en enää näe ikinä :( Me harrastettiin E:n kanssa yhdessä pöhköilyä; hassuja ilmeitä ja melko lapsellisiakin juttuja. Meillä oli niin mukavaa.
Jos aamupäivällä oli tuollaiset fiilikset, niin illalla oli erilaiset. Ihmeellistä kyllä, mun oma pesukone tuli paikalle (ja se sitten tasapainotettiin tosi huonosti, joten ei ole enää paikallaan...). Koneiden vaihto tapahtui asiallisesti ja ilman riitaa (liekö paikalla olleet ulkopuoliset auttaneet asiaa :) Toisaalta koneen vaihdon aikana, kuten viikonloppuna yleensäkin tuli mieleen muutama asia, jotka taas muistuttivat siitä, että ehkä on ihan hyvä, ettemme ole enää yhdessä.
Ensinnäkin, E:n riippuvuus kännykkäänsä, hän oli aina sen vieressä ja valmiina vastaamaan kaikille ja viimeisinä kertoina, kun kävimme yhdessä syömässä, tärkeintä oli joku Foursquare check-in. Kun sanoin, ettei tunnu kivalta, että kun hän on minun kanssani, niin seurustelee lähinnä puhelimen kanssa, sain sitten tietysti kuulla olevani ainoa ihminen maailmassa, jota tuollainen häiritsee.
Toinen asia, mitä ei tule ikävä on E:n päättämättömyys. Mä jouduin päättämään käytännössä aina ja kaikesta. En pitänyt siitä. Juu, osaan päättää asioista ja välillä haluankin, mutta en halua päättää kaikesta. Kun aloimme E:n kanssa seurustelemaan, niin ihan kerroinkin tämän E:lle.
Kolmas asia, mitä ei tule ikävä on E:n paha mieli iltaisin. Sitä jatkui puolitoista vuotta. Itsekin olin masentunut yhdessäoloaikanani, ja se oli varmasti toiselle tosi rankkaa. Oma masennukseni helpotti, kun mieltä kuormittavat asiat selkenivät. E ei koskaan tiennyt (tai halunnut kertoa), mikä häntä painaa, vaikka yritin kysellä, että voisinko auttaa. Tätä jatkui siis käytännössä puolitoista vuotta. Joulukuun alussa lomalla ollessamme näin ei ollut, mutta sitten asiat menivät vain pahemmaksi (no, tässä vaiheessa astui tuo toinen nainen kuvioihin, joten ei ihme).
Neljäs asia oli E:n marttyyrius. Se oli todella rasittavaa. Ja aina tilanteen pystyi kääntämään niin, että E alkoi marttyyriksi. Se oli aika käsittämätöntä. Jos hän mokasi, niin hän oli marttyyri, jos mä mokasin, niin hän oli marttyyri.
Viiden asia oli E:n lupauksien merkityksettömyys. Hänen mielestään lupausten pito (ainakaan minulle) ei ollut niin kovin tärkeää. Nytkin hän sanoi, eräästä asiasta, että miksen lähettänyt viestiä ja sanoin, että kun hän ei kuitenkaan vastaa niihin, mihin hän totesi, että mehän olemme sopineet, että hän vastaa. Olin hieman hämmentynyt tästä, koska juu, vaikka näin oli sovittu, niin eihän hän vastaa. No, olimme me kai ainakin sanattomasti sopineet olevamme toisillemme uskollisiakin, mutta hänen puoleltaa se ei sitten ollut niin justiinsa.
Olo on siis edelleen kaksijakoinen, toisaalta toista on niin kova ikävä, meidän yhteisiä juttuja. Toisaalta ymmärrän yhä paremmin, että hän ei oikein tehnyt minulle hyvää. Hän pakotti minut muottiin, johon en sopinut. Luultavasti minä tein hänelle samoin. Me emme kai sitten vain sopineet toisillemme, vaikka kuvittelinkin niin. Se on vain niin kovin surullista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti