Joka toinen minuutti on parempi olo, joka toinen minuutti kamala. Tiedän, että tein monia asioita väärin E:n kanssa. Ripustauduin, olin liian riippuvainen, en iloinnut hänen kanssaan hänen asioitaan kunnolla, oletin löytäväni sosiaalista elämää hänen kauttaan ja vielä monta muutakin asiaa, jotka keksin varmaan myöhemmin. E varmaan tuntui tukahtuvansa, olevansa loukussa, sidottu. Hän halusi olla vapaampi.
Toisaalta kaikki ei ollut minun vikaani, usein tuntui, että meillä oli eri säännöt. Silloin alkuvaiheessa, kun vielä pystyin urheilemaan, E sanoi minulle, että hänestä tuntuu, että harjoitusohjelmani on minulle tärkeämpi kuin hän. Mietin asiaa ja totesin, etten ole E:lle reilu ja yritin muokata ajankäyttöäni siihen suuntaan, että saimme enemmän yhteistä aikaa. Entä E sitten. Alkuun harjoitukset eivät olleet niin tärkeitä, mutta sitten niistä tuli elämä. Sanoihan hän, että se on hänen elämänsä tärkein asia. Niin, miksi hänelle se sai olla elämän tärkein asia, mutta minulle ei? En tietenkään halunnut, että oma urheiluni olisi minulle tärkeintä vaan E. Mutta miksi E:llä sai olla toisinpäin, kun hän oli moittinut minua samasta asiasta? Miksi hänen pääsiäisloman suunnitelmat olivat pelkkää harjoittelua, eikä hän edes kertonut sitä minulle etukäteen, vaan itse vietin loman odotellen, olisiko hänellä minulle ehkä muutama tunti aikaa. Miksi hän sanoi minulle, jos hän joskus laittoi jonkun yhteisen asian harjoittelunsa edelle, että nyt hänelle pitää antaa pisteitä? Mitä ihmeen pisteitä, ei parisuhde ole pisteiden keräilyä? Sainko minäkin pisteitä, kun siivosin asuntomme lattiasta kattoon E:n ollessa harjoittelureissussa? En tainnut saada, mutta en kyllä halunnutkaan, halusin ilahduttaa sillä E:tä.
E:n edellisessä pitkässä suhteessa, hänen ex oli sanonut olevansa harrastusleski. Nyt E etsi minut, joka harrastin myös samaa lajia, niin että voimme tehdä yhdessä. Mutta sitten minä en enää voinut ja kaikki meni rikki, minustakin tuli harrastusleski. En kuitenkaan halua, että harrastus olisi suhteemme liima, vaan että se kestäisi tällaiset vaikeudet. E:n kanssa ei kestänyt. Siksi oli hyvä, että se loppui. E kertoi minulle, että hän oli kateellinen ystäväpariskunnalleen, jotka pystyivät harjoittelemaan yhdessä. Tuntuu hassulta, että hän ei nähnyt, miten kaikki muuttui lapsen tulon myötä, miten heillä ei sitten mennytkään enää niin hyvin. Mies harrastaa yhä, vaimo ei niin paljoa. Ainakaan eivät yhdessä harrasta kovinkaan paljon. Mutta E ei nähnyt sitä, hän ajatteli haluavansa samaa, ja hän ajatteli, että jos meille tulisi lapsi, se ei muuttaisi hänen harrastamistaan, onhan hänellä oikeus jatkaa samaa rataa harjoittelunsa kanssa (ainakin minun silmissäni tuo E:n ystävä jatkaa harjoitteluansa melko lailla kuin ilman lastakin). Minä en olisi halunnut sitä. Olisin halunnut, että molemmat voivat jatkaa harrastamista. Tämä olisi tarkoittanut, että molempien harrastusmäärät olisivat tippuneet. En usko, että se olisi sopinut E:lle. No, onneksi emme olleet lapsia hankkimassakaan. Ja onneksi sitä koiraakaan ei tullut, sillä en tiedä, olisiko E pidemmän päälle suostunut tinkimään harrastuksestaan. Aluksi varmasti kyllä, mutta pidemmän päälle ei.
Kuulin E:ltä myös usein asioista, mistä hän on joutunut luopumaan, koska on minun kanssani. Se ei tuntunut kivalta. Luovuinhan minäkin asioista hänen vuokseen, enkä koko ajan muistuttanut häntä niistä. Mutta ehkä minä sain enemmän suhteeltamme kuin E. Minun elämäni muuttui ratkaisevasti positiivisemmaksi, koska yhtäkkiä minulla olikin Helsingissä jotain kovin tärkeää, minkä vuoksi täällä olla. Olin myös juuri muuttanut, joten elämäni ei ollut vielä ehtinyt tasaantua. E:n elämä muuttui positiivisemmaksi lähinnä siinä asiassa, että oli joku, muuten se jatkoi samaa rataa, johon hän oli tottunut. Ja sitten niistä totutuista rutiineista piti luopua. Tiedän kuitenkin, että E oli todella onnellinen alussa kanssani. Hänen univaikeutensa hävisivät (palatakseen myöhemmin takaisin) ja jossain vaiheessa hän pääsi myös eroon pakottavasta tarpeesta tarkistaa, ovatko lieden levyt päällä yms. Ehkä se ei johtunut vain minusta, mutta haluan ajatella, että tein hänelle myös hyvää, vaikkei hän sitä itse myönnäkään - ainakaan vielä.
Nyt tuntuu taas hetken rauhalliselta, kirjoittaminen auttaa. Muistin taas, kuinka inhottavasti E minua joskus kohteli. Toisaalta ymmärsin, että minä tarvitsin E:tä enemmän tavallaan. E oli minulle se syy asua täällä pääkaupunkiseudulla. Nyt minulla olisi tavallaan tilaisuus muuttaa takaisin sinne tärkeimpään kaupunkiin, jos löytäisin sieltä töitä. Ihmiset ovat kyselleet, meinaanko tehdä niin. Alusta asti olen kuitenkin ollut vähän sitä vastaan. Tajuan nyt, ettei se kaupunki tee minua onnelliseksi tai onnettomaksi. Ehkä tämä pääkaupunkiseutu on sittenkin minun kotini nyt. Vaikka on vieläkin asioita, minkä takia en pidä täällä asumisesta, niin olen kai sittenkin kotiutunut tänne. Tuntuisi kauhealta nyt lähteä taas uuteen (tai vanhaan) kaupunkiin. Haluan oppia olemaan onnellinen täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti