Tänään hetken olo oli ihan hyvä. Kotimatkalla taas tuli tuska. Ja vaikka olen tullut kotiin jo yli viikon ilman E:n nimeä ovessa, niin nyt se hätkähdytti ihan todella. Ja se, kun muisti, että hän ei enää koskaan laita täällä ruokaa kanssani. Tuska oli myös kova, kun muistelin laivareissua, jossa E halasi, kun minua itketti uuden vuoden tapahtumat ja sitten kun tulimme kohti Suomea, hän oli taas tekstailemassa ja sopimassa harrastuskeikkaa sen toisen kanssa. Muuten on ihan ok olo nyt hetken ja kohta lähden salille, jossa voin sentään käydä, vaikken siitä niin tykkäkään. Kotipuolessa tosin tapahtuu
huolestuttavia asioita, mutta ne eivät onneksi liity mitenkään E:hen.
Koska olen nyt pieneksi hetkeksi selvinnyt surkeasta olostani, onkin aika
seuraavan kirjoituksen, jossa kerron, että ei se parisuhde ollut
myöskään E:n mielestä kovin onnistunut. Ja ymmärrän myös monta syytä,
miksi. E kävi viime keväänä lääkärissä,
psykologilla ja hyöhemmin aloitti terapian. Kesällä myös me molemmat
kävimme tahoillamme keskustelemassa asioista ennen kuin menimme
pariterapiaan. E:n mukaan kaikki asiantuntijat (paitsi terapeutti,
koska E oli kieltänyt), joiden kanssa hän puhui, olivat kysyneet "No,
miksi ette eroa?". Ja olivat kehottaneet eroamaan. Olenkin miettinyt, että miten pahalta E:stä
sitten tuntui olla kanssani ja oliko se minun vikani. Toisaalta,
pariterapiassa meiltä kysyttiin, että "Mitä tapahtuisi, jos
eroaisitte?" E sanoi jälkikäteen, että kun se pariterapeuttikin oli
sitä mieltä, että meidän pitää erota. Eli hänen mielestään tuo kysymys
oli kehoitus erota. Oliko näin myös muiden asiantuntijoiden kohdalla,
että E vain tulkitsi heidän haluavan eroamme. Miksi ihmeessä joku
asiantuntija sellaista haluaisi? Ja jos haluaisi, niin kuinka kamala
minä sitten olen ollut, jos jo yhden tapaamiskerran jälkeen häntä kehotettiin eroamaan. Vai oliko tämä taas yksi E:n
syyllistämiskeinoja?
Minä en oikeasti varmastikaan ollut E:lle kovinkaan hyvä. Ymmärrän
sen ja olen tiennyt sen aina. Olen ollut inhottava ja kamala. Sitä en
kuitenkaan tiedä, mikä on ollut syy ja mikä seuraus. Johtuiko
kamaluuteni siitä, että minä koin itseni hylätyksi suhteessamme todella
usein? Oikeasti E ei minua toki usein hylännyt, mutta koin
välinpitämättömyyden, muistamattomuuden yms. hylkäämiseksi, mikä oli sitä kuuluisaa ja vaarallista väärintulkintaa. Tämä on
selvästi yksi kehityskohteeni. Mistä alkoi se negatiivisuuden kierre?
Alkoiko se siitä, että minä masennuin, ja olin todella syvällä. Miksi
masennuin? Uskon, että E:n kanssa oleminen vaikutti tähän osaltaan. Se,
että tunsin parisuhteessamme alusta asti, että silloin kun meni hyvin,
oltiin onnellisia, mutta silloin kun minulla meni huonosti, en saanut
tukea. Meillä oli myös paljon väärinymmärrystä ja minä tulkitsin ja edelleenkin tulkitsen monet asiat hylkäämiseksi.
Heti kahden kuukauden kohdalla tämä kai alkoi. Kerroin kai jo kerran, että E
lähti tällöin viikoksi lomalle (ryhmäurheilumatkalle vanhempiensa
kanssa, kuten jokainen normaali 27-vuotias...). Olimme aivan hirveän
rakastuneita ja puhuimme siitä, kuinka viikosta tulee elämän pisin ja
mitenköhän sen erossa olon kestää jne. Siis molemmat puhuivat, en vain minä. E
sitten lähti reissulleen ja lentokentältä tuli heti viesti, että on jo
ikävä minua. Ja vielä toinenkin. Ja heti kun olivat perillä tuli uusi ikävä viesti. No,
halusin tietysti puhua E:n kanssa iltaisin. En edelleenkään tuntenut
ketään Helsingistä - miten olisin voinut, kun olin vain viettänyt E:n
kanssa aikaa ja olin siis yksinäinen ja kaipasin E:tä. E ei sitten nähtävästi olisi halunnut puhua kanssani. Hän
soitti aina juuri ennen kuin olivat menossa syömään ja kun minä olisin
halunnut puhua kauemmin, hän ei voinut, ja siitä tuli minulle paha
mieli. Tuolloin tuntui kai ensimmäisen kerran hylätyltä: E piti hauskaa
ja minä nyhjäsin tuskallisesti viikon ajan Helsingissä, missä kelikin
oli kamalan marraskuinen (tämä ei ole mikään puolustuts!). Ja tuntui, että E:tä ei kiinnostanut, ainoa aika, mikä
häneltä liikeni, oli kymmenen minuuttia ennen kuin menivät syömään, mikä tuntui taas hylkäämiseltä.
Tiedän, minun vika. Ei E osannut puhua pitkään puhelimessa. Ei hän
halunnut, hän halusi pitää hauskaa lomalla, tavata tuttujaan jne. Minä
olin vain olettanut, että hänellä tosiaan olisi ollut niin ikävä kuin
minullakin, olihan hän lähettänyt ne viestitkin, mutta poissa silmistä,
poissa mielestä taitaa E:n kohdalla päteä melkoisen hyvin. Hän tuli kyllä
suoraan lentokentältä kotiini matkan jälkeen ja oli innoissaan. Eromme
jälkeen sitten kertoi, kuinka jo silloin häntä ahdisti, kun halusin
puhua hänen kanssaan niin paljon. Enkä minä koskaan arvannut. Minä
tarrauduin häneen liikaa, ehkä hänellä oli siksi niin kamalaa. Muutenkin taisin olla ripustautuja. Tai siis olin. En tiedä kuinka paha, masennusaikanani varmasti pahempi (eli todella paha), mutta sen jälkeen kyllä mielestäni onnistuin ryhdistäytymään tässä todella paljon, mutta oikeastan silloin peli oli jo menetetty, koska E ei päässyt yli minun masennusajastani ollenkaan vaan jäi muistamaan sen ajan.
Yhtä asiaa minä en ymmärrä: Jos se oli niin kamalaa, niin miksi E ei kertonut, mitä voisin tehdä toisin. Kysyin E:ltä monen monituista kertaa, että mitä voisin tehdä toisin, millainen minun pitäisi olla ja aina sain vastaukseksi: "Olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet." Näin ei selvästi ollut, jos olisi ollut, niin ei hän olisi halunnut erota. E ei vain uskaltanut kertoa, mitä hän toivoi. Olisin ehkä jotain voinut käyttäytymisessäni muuttaakin. Nyt en saa koskaan tietää, mitä olisin voinut tehdä toisin, arvailen vain ja analysoin omaa käytöstäni. Tuo ripustautuminen, se oli kuitenkin varmasti yksi juttu, jossa mokasin ja pahasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti