Eilisen suurin saavutus oli, kun en viestittänyt mitään siivouksesta tai välittäjästä. Ylpeys onnistumisesta mureni pian, kun E kysyi skypessä, miten siivous meni. No, kerroin ja kerroin muutakin. Ruikutin, pyysin vastaamaan. Ei vastannut, ahdistuin, lähetin tekstiviestin, pyysin, että puhuttaisiin vielä joskus, vastasi, että pitää sopia aika, ruikutin lisää, pyysin kertomaan, mitä siellä pikkujouluissa 19.12 tapahtui, silloin kun hän muuttui täysin. Kieltäytyi puhumasta, mitään ei tapahtunut. Ruikutin lisää, vastasi, ettei aio puhua, puhu jollekin muulle. Ruikutin ja ruikutin. Ja en saanut vastausta. Ahdistuin. Sitten pyysin anteeksi, pyysin, että kuittaa, lupasin lopettaa. Kuittasi ja lopetin. Minä pidin lupaukseni, hän ei. Tuttu kaava. Häpesin itseäni. Häpesin suunnattomasti. Kunnes tajusin. Niin, minulla on oikeus kysyä. Hänellä on oikeus olla vastaamatta, mutta minulla on oikeus kysyä, kun haluan tietää. En saa koskaan tietää, mutta kysyin. Minä en päättänyt, etten saa tietää, minä ainakin kysyin.
Lainasin myös lisää kirjoja aiheeseen liittyen. "Sata neuvoa ja vinkkiä parisuhteen päättyessä." Muutama kolahti kunnolla:
"Toinen ihminen ei ehkä tehnyt sinua onnelliseksi. Toinen ei tee sinua myöskään onnettomaksi."
- Niin, ei se ollut minun vastuullani, E:n onnellisuus, mutta ei myöskään se, jos hän oli onneton. Se ei johtunut vain minusta, vaan myös hänestä. Minä koin itseni riittävän onnelliseksi hänen kanssaan riittävän usein, hän ei. Mutta se ei ollut minun vikani. Minun vastuullani ei ollut, että hän ei puhunut, minun vastuullani ei ole hänen eron jälkeinen käytöksensä, minun vastuullani ei ollut koko parisuhteemme. Jos hän ei halunnut kertoa ongelmistamme edes pariterapiassa, missä hänellä oli siihen mahdollisuus niin se oli hänen valintansa. En myöskään voi antaa hänen pilata elämääni. Se ei ole hänen oikeutensa. Tämä on minun elämäni. Hänen oikeutensa ei ole myöskään päättää, kuinka kauan suren. Hän kirjoitti tänään tekstarissa, että minunkin pitäisi päästä jo eteenpäin. Ei hän sitä päätä! Minä saan surra niin kauan kuin suren ja hänen on se kestettävä. Hän sen surun aiheutti ja jos olen surullinen, kun hän ottaa minuun yhteyttä, niin näin voi tapahtua. Se on minun oikeuteni. En häpeä enää päivän tapahtumia. Olen oikeammin ylpeä, että kysyin. Eipähän jää harmittamaan, etten kysynyt koskaan.
"Erosta ei voi selviytyä sulkemalla oven entiseen."
-En ole sulkenut, niinkuin E. Ei ole tarvetta. Meillä oli yhdessä kamalaa, mutta myös mukavaa, ihanaa, parasta. Haluan muistaa mukavan. Jos E ei siihen pysty, voi hän katkerana ajatella, että tuo 2,5v oli tuhlattua aikaa hänen elämässään. Minä haluan ajatella, että se oli aikaa, joka mahdollisti tämän oppimisprosessini. Sitä paitsi, useista hetkistä nautin - nautin siitä, että sain rakastaa. Ei siinä ollut mitään väärää. Olen jo näiden 39 päivän aikana tutustunut itseeni enemmän kuin viime vuonna yhteensä, joten ei se hukkaan mennyt, se 2,5v. Enkä vaihtaisi päivääkään pois - en sitä kamalinta tai pelottavintakaan. Sekin päivä mahdollisti sen, että saan uuden ystävän - itseni.
"Viha ei ole negatiivinen tunne."
-Saan vihata. Kunhan en jää vihaan, saan vihata. Ja kas, en vihaakaan niin paljoa vaan toivon, että jonain päivänä voin antaa hänelle anteeksi.
"Oli siinä hyvääkin. Älä unohda kokonaisuutta."
-Kuten jo sanoin, siinä oli paljon hyvää. Ei sillä huonolla enää niin väliä. E ei muista hyvää. Se tekee minut surulliseksi. Se tekee minut vahingoniloiseksi: jos et muista hyvää, et käsittele sitä ja et opi. Kohtaat sen joskus taas edessäsi. Sitten tulen taas surulliseksi. E kohtaa sen joskus edessään, ja koska välitän yhä edelleen niin kipeän paljon, se tuntuu pahalta. Kun minulla on jo hyvin, se törmää hänen eteensä kuin ne asiat, joihin hän törmäsi meidän suhteessamme. Ja taas hän on sekaisin. En halua sitä. Mutta muistoni ovat minun. Muistan hänen ilmeensä, muistan hänen huolensa, muistan kun puurohiutalepurkki levisi tiskikoneeseen ja nauroimme kuin hullut, muistan haamut, muistan sen ensimmäisen kerran, kun hän sanoi kultarakas. Se tekee kipeää muistaa, mutta se tekee hyvää muistaa se hyvä. Ehdin taas myöhemmin muistaa ne muut asiat.
"Hyvässä parisuhteessa jokaista kielteistä huomiota vastaan on viisi myönteistä."
-Tämän haluan oppia!
Olen oppinut itsestäni mutenkin paljon, odotin E:ltä liikaa, että hänen kauttaan saisin sosiaalisia suhteita. Se oli väärin olettaa, olen itse siitä vastuussa, hänen kauttaan olisin toki voinut saada niitä, mutta kun en saanut, oli siitä väärin mököttää. Olen myös oppinut, että ripustaudun liikaa, pelkään liikaa hylkäämistä ja tämän vuoksi oletan monen asian olevan hylkäämistä, vaikkei se sitä olekaan. Lisäksi toin huolestumiseni ja pelkoni esiin väärin - suuttumalla. Minäkään en osannut puhua, vaikka luulin, että osasin. Kehittymisen paikka! Olen oppinut, että en osaa kannustaa iloissa. E oli aivan oikeassa kun moitti minua siitä, etten kannustanut silloin kun hän sitä tarvitsi. Opettelen tätä, haparoiden, mutta toivottavasti edes vähän onnistuen. On muitakin asioita, mitä vielä opin itsestäni. Nämä asiat ovat kuitenkin niitä, missä haluan kehittyä, sillä muutenhan tämä suhde ja ero olisi ollut turha ja ei, siihen en aio suostua.
Kiitos E, opetit minulle niin kovin paljon itsestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti