Hän on L. Siis edellinen pitkä suhteeni. Emme asuneet koskaan yhdessä,
mutta seurustelimme tietysti vakavasti. Siitä on jo kymmenen vuotta kun
ensimmäisen kerran kävimme lenkillä. Niin, lenkillä tapasin L:n,
lenkillä tapasin E:n. Tai tapasin kai E:n ensimmäisen kerran
uimahallissa treeneissä, mutta lenkillä oikeasti juttelimme ensimmäisen
kerran. Lenkit ovat kai minun kohtaloni :)
Niin, miksi kirjoitan tänne nyt ex-ex:stä. Koska haluaisin, että
asiat saisivat E:n kanssa samanlaisen tolan ajan saatossa kuin L:n
kanssa. L:n kanssa erosimme tosin yhteistuumin ja sen jälkeen molemmilla
oli ikävä, skypessä puhuimme, mutta molemmat ymmärsivät, että paluuta
ei ole. E:n kanssahan näin ei mennyt, minulle ilmoitettiin erosta ja en
mielestäni saanut jauhaa siitä E:n kanssa tarpeeksi. Puhuessamme E
ilmoitti joko, että häntä väsyttää, hän menee nyt nukkumaan tai että hän
lähtee nyt, kello on jo xx, oli luvannut olla siihen. Itsestä tuntui,
etten saanut käydä E:n kanssa asioita tarpeeksi läpi, E ei halunnut
antaa aikaansa minulle, ei kokenut sitä tärkeäksi itselleenkään. Siksi
ja toki myös toisen naisen vuoksi tämä on niin paljon vaikeampaa kuin
silloin L:n kanssa. Toki silloin emme asuneet yhdessä, toinen ei
halunnut tuhota yhteisiä valokuvia (ainakaan heti!!) ja muutenkin asiat
sujuivat niin kovin paljon sivistyneemmin. Siinä erossa ei ollut mitään
likaista, minulle tuli ikävä hänen ystäviään ja perhettään, mutta muuten
hyväksyin asian, sen piti mennäkin niin.
L löysi hyvin pian (~2kk) itselleen uuden rakkauden. Ensin tuntui
vähän pahalta ja toivoin, että he epäonnistuisivat, mutta hieman
myöhemmin en enää ajatellut niin. Törmäsin L:n pari kertaa
punttisalilla muutama vuosi myöhemmin ja hän vaikutti onnelliselta. Olin
iloinen hänen puolestaan.
Sitten tapasin hänet ehkä viimeistä kertaa, taas punttisalilla.
Hänelle oli juuri syntynyt tytär. Hänestä huokui onni. Itselläni sisässä
puraisi pieni surun siemen, ei siitä, että hän oli onnellinen, vaan
siitä, että minulla ei ollut ketään. Muistan eropuheestamme ainoastaan
sen, kun minä sanoin hänelle, että hän löytää pian uuden ja hän sanoi
minulle vastaavaa (kun molemmat olivat miettineet, ettemme löydä koskaan
ketään). Jollakin ihmeellisellä tavalla mietin, että minä olin sentään
siinä oikeassa, hän löytää helposti, minä en. No, minä löysin viiden vuoden päästä E:n ja totesin, että tämä riittää, tämä on tässä. Tämä on oikein. Ei se sitten ollut oikein, ei se ollut siinä. Minä en ollut E:n oikea, hän ei antanut minun olla. Tällä hetkellä ajattelen, että halusin olla hänen oikeansa, mutta välillä jo muistan ne hetket, jolloin itsekin mietin, että ei tästä mitään tule. Jouluna mietin, että tämä on viimeinen joulumme yhdessä, syksyllä eräissä häissä mietin, etten voi koskaan mennä E:n kanssa naimisiin. Silti toivoin, että olisin ollut väärässä noissa asioissa, mutta teinkö sen eteen riittävästi töitä. En tehnyt. Tekikö E? Ei tehnyt. Silti en ollut valmis eroon. Ja siksi olen niin rikki.
Joskus L tulee vielä mieleen. Harvoin. Silloin olen vain iloinen,
että hänellä on kai hyvin. On toinen tytär ja vaimo. Muuta en hänestä
tiedä, mutta toivon, että hän saisi elää hyvän loppuelämän ilman isompia
kolhuja, hän ansaitsee sen, hän on hyvä ihminen. Ja niin, muistan
hymyillen sitä, kun hän meni keittiössäni jääkaapin taakse piiloon
leikkimään murmelia. Muistan sen ja myös sen, kun olimme siellä lenkillä
yhdessä. Nuo kaksi muistoa saavat minut iloiseksi. Sain elää ne hetket
hänen kanssaan. Nyt jo muitakin muistoja tulee mieleen, mutta ne kaikki
ovat hyviä. En edes muista, miksi erosimme, en muista ongelmiamme,
muistan vain iloiset asiat.
Toivoisin, että tämä menisi E:n kanssa myös noin, ajan kanssa siis.
Törmäisin häneen joskus, juttelisimme hetken, olisin iloinen, ja hänellä
menisi hyvin. Ja jatkaisin elämääni tyytyväisenä, muistellen meidän
elämämme hyviä hetkiä ja jatkaisin eteenpäin. Muistelisin niitä hetkiä,
jotka ovat menneisyyttä, mutta jotka ovat tuoneet osaltaan minut siihen
hetkeen. Enkä halua muistaa riitoja, erimielisyyttä ja pahoja asioita.
Haluan muistaa ne vielä nyt. Haluan oppia niistä, haluan kasvaa niistä.
Mutta lopulta haluan unohtaa ne. Haluan muistaa E:stä ja K:stä ne kivat
jutut ja olla kantamatta hänelle kaunaa, kenen kanssa hän sitten
elämänsä viettääkään. Jos se on se toinen nainen, niin anteeksianto tulee olemaan todella vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta. Mutta toivon, että onnistuisin siinä, oman itseni takia. Sillä minä olen minulle nyt tärkein. Minä olen nyt se, joka pitää minusta huolta, ei kukaan muu.
Osin tämä päivä on ollut seesteinen. Ajatus karkailee töissä, mutta olen selvinnyt. Suru ja ikävä kuitenkin iskivät salilla. Töissämme on salivuoro viereisessä rakennuksessa, jossa on myös se paikka, missä E ja se toinen nainen kävivät yhdessä harrastamassa. Jos he olisivat siellä harrastamassa, näkisin heidät matkalla salille. Joka kerta siitä ohi mennessäni olen katsonut, ovatko he siellä. Mitä tekisin, jos olisivat, toivottavasti en mitään. Jonain päivänä luultavasti törmään heihin. Jos siis ovat yhdessä. Ehkä se tapahtuu tuolla, ehkä matkalla töistä kotiin, ehkä pääsen vielä itse kisaamaan ja törmään heihin kisoissa. En tiedä, miten kestän sen.
Itku tuli myös, kun mietin kesää. Minulla olisi vihdoin kunnollinen kesäloma ja sitten minulla ei olekaan ketään, kenen kanssa viettää se. En tiedä, kenen kanssa lähtisin reissuun, en tiedä minne. Ei minulla ole sinkkuystäviä! Mitä teen niillä kaikilla lomilla? En todellakaan tiedä. En halua pitää lomaa! Miksi nyt on lomaa, en halua! Lomaa ennen on kuitenkin kestettävä ensi viikon lauantai. Naistenpäivä. E toi aina kukkia. E toi muutenkin kukkia joskus. Hän oli kiltti. Kukaan ei tuo minulle enää kukkia. Lauantaina menen myös vanhemmilleni. Sinne, missä kaikki loppui. Sitä seuraavana lauantaina meidän piti mennä E:n ystävien kanssa syömään erääseen hienoon ravintolaan. E järjesti sen pyytämättä! (no, jätti kysymättä, sopiiko minulle, mikä hieman oli outoa, mutta järjesti silti!). Menevätkö he nyt sinne, minut on vain korvannut se toinen, ei, niin ei saa olla, se oli minun ravintolailtani! Sitä seuraavana perjantaina meidän piti mennä ruokakurssille yhdessä. En ole vielä päättänyt, menenkö, pystynkö menemään. Yksin sinnekin on mentävä. Tiedän, että E ei tule, joten siitä ei ole paniikkia. Ei häntä huvita se kurssi enää. Vaikka hän itse sanoi, että haluaa mennä kanssani ja harmistui, kun missattiin ilmoittautuminen ensin, niin siltä myöhemmin hän ei enää halunnutkaan. Tulevaisuus on tällä hetkellä minulle kovin pelottava asia. Tallensin välittäjän ottamat kuvat kodista muistokansioon. On ainakin muistot siitä niin kovin täydellisestä kodista, kun se joskus on myyty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti