Tänään olin ensimmäisen kerran yksin kotona ihan koko päivän. Tai siis kävin uimahallissa tuossa vieressä ja kaupassa ostamassa uuden lompakon rikkoutuneen tilalle, mutta en siis kommunikoinut kenenkään tuntemani ihmisen kanssa face-to-face. Puhelimessa kylä puhuin, mutta en mitään maratonpuheluja kuitenkaan. Yksi päivän ilo oli, kun ystävä, jonka kanssa ei oikeastan koskaan soitella, soitti. Se oli tosi mukavaa. Olemme siis puhuneet puhelimessa keskimäärin kerran kolmessa vuodessa, nyt jo kaksi kertaa kuukaudessa!
Yksinäinen päivä ei ollut ihan niin paha muutenkaan kuin kuvittelin. Puuhailin kaikenlaista, itkeskelin vähän ikävääni, mietin kauhuissani sitä, miten selviän, jos näen E:n ja sen toisen yhdessä. Todennäköisyys tälle ei ole kovinkaan iso paitsi, että paikka, jossa käyvät harrastamassa tätä ihanaa yhteistä harrastustaan on työpaikkani vieressä oleva rakennus. Auts. Mitä jos tulevat mua vastaan käsi kädessä. Miten voin muka käyttäytyä ilman, että sekoan ja solvaan heidät alimpaan helvettiin? Ja mitä jos he onnistuvat? Ei, niin ei saa käydä! Olen lukenut erästä eroblogia, jossa tunnelmat ja tapahtumat ovat melko samanlaisia kuin minulla. Ikävä kyllä tämän hetken tilanne tuossa blogissa on, että seitsemän vuoden päästä kirjoittaja (jätetty ja petetty) on sinkku ja ex on edelleen yhdessä sen kanssa, jonka vuoksi jätti. Mitä jos minullekin käy noin? Ei, ei saa käydä. En halua olla aina yksin!
Toinen pelkoni tällä hetkellä on kahden viikon päästä tekemäni kotiseutukierros. Menen tapaamaan ystäviäni ja käymään myös vanhemmillani. Kuulostaako kivalta? Niin kai sen pitäisi kuulostaa. Ikävä kyllä vanhempieni koti - eli minun lapsuudenkotini on se paikka, missä E jätti minut. Se paikka, jossa nukuin viimeisen yön E:n vieressä. Miten kestän mennä sinne ja olla siellä? Lisäksi en ole nukkunut siellä omassa vanhassa sängyssäni ja huoneessani pitkään aikaan, koska nukuimme aina E:n kanssa lattialla patjoilla ja toisessa huoneessa, nyt siirryn takaisin vanhapiikakammiooni, missä en uskonut enää nukkuvani - minunhan piti olla E:n kanssa loppuelämäni.
No niin, itken taas solkenaan. Miten muka olin viikko sitten edes vähän selvillä vesillä? Mitä minun tulevaisuuteni tuo tullessaan? Miten ikinä selviän hengissä - saati sitten itkemättä - siitä, kun pitää jonain päivänä mennä kirjoittamaan asunnon kauppakirja? Miten minun kaikki unelmani ovat kadonneet? E pakkasi ne mukaansa ja heitti roskiin muuttoreissullaan. Niin, siellä ne jossain ovat, katuojassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti