Olen ehkä maininnutkin jo aiemmin, että viimeisinä suhteemme viikkoina E kohteli minua kuin roskaa - tai ainakin siltä minusta tuntui. Tuntuu jopa ällöttävältä, että hän ei kunnioittanut minua sen vertaa, että olisi voinut jättää ensimmäisen kerran face-to-face. Millainen mies voi oikeasti jättää toisen puhelimessa, varsinkin jos asutaan yhdessä? Entä se toinen kerta, minun vanhempieni luona! Hei nyt oikeasti! Ja miksi, oi miksi, toinen lupasi vielä yrittää, kun ajatteli vain toista? En edes painostanut häntä, kysyin ensin, että haluaako hän oikeasti jättää minut? Ja kun vastasi, että ei hän tiedä, niin kysyin, että haluaako hän vielä yrittää. Niin, halusihan hän, ja minä uskoin - taas.
Olen tuntenut itseni viimeiset viikot täysin hyväksikäytetyksi. Kun minä siivosin yhteistä kotiani, hän vietti aikaa sen toisen kanssa. Kun minä itkin kotona, kun ei ollut tullut kotiin, vaikka kello oli jo paljon, ja mietin, mitä toiselle on tapahtunut, onko hän kunnossa, niin hän olikin sen toisen kanssa. Eikä vaivautunut vastaamaan, vaikka näki, että soitin. Kuinka nöyryytetyksi tunsinkaan itseni jälkikäteen, kun olin soittanut hänen vanhemmilleenkin, että onko E siellä, kun olin niin huolissani. Ja tuolloin hän kai puhui tunteistaan toiselle. Entä se kerta, kun hain hänet keskellä yötä, kun hän oli unohtanut avaimet työpaikalleen, minun piti mennä aikaisin nukkumaan, että heräisin aamulla töihin aikaisin, mutta niin vaan vaihdoin takaisin vaatteet, skrabasin auton ja hain E:n - joka oli taas ollut sen toisen kanssa. Ja se kun E väitti, ettei hän nyt huomannut kelloa, kun oli puoli tuntia myöhässä, kun meidän piti mennä leffaan - E, joka lähettää ystävilleen viestin, jos on kaksikin minuuttia myöhässä. Ja entä kun menimme leffaan ja yritin ottaa häntä kädestä, ei toinen suostunut tekemään niin - olihan hän kai jo sitoutunut siihen toiseen ja pidellyt tämän kättä. Ja kuinka joka kerta, kun hän ei tullut kotiin silloin kun oli luvannut ja ei vaivautunut ilmoittamaan, hän sai tilanteen lopulta tuntumaan siltä, että oma vika kun on paha mieli siitä, että hän mokasi, hän ei ole tehnyt mitään väärää.
Ei, en halunnut, että hän kohtelee minua noin. Sanoin hänelle monen monituista kertaa, että en pidä siitä. Mutta niin se vain jatkui. Yritin selittää, että jos ei tule kotiin silloin kun on luvannut, niin silloin ilmoittaa, etten huolestu, ja asia on ok. Pari kertaa tuo onnistuikin ja sanoinkin hänelle, että nyt meni hyvin, olin iloinen, että hän muisti ilmoittaa, mutta eipä sekään auttanut. Tuntui, että hänelle oli ihan sama, vaikka olinkin kotona huolesta soikeana. Ihan sama, minähän olin hänelle kai vain roska, joka piti pyyhkiä elämästä. Roska, jota sai kohdella miten halusi, roska, joka edelleen haittaa hänen elämäänsä naurettavine vaatimuksineen, kuten toivein, että hän veisi tavaroitansa pois, että voisimme alkaa oikeasti pitää täälä näyttöjä. Pelkkä roska, se minä olen hänelle.
Mutta ei, minä en ole roska. Hän on väärässä. Tiedän sen ja jonakin päivänä myös tunnen sen. Ansaitsen parempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti