Yksinäinen ystävänpäivä

Mun ystävänpäivä ei ole tuntunut kovin ystävänpäivältä. En ole puhunut tänään kenenkään kanssa sanaakaan. Olen ollut aika yksinäinen. Tämä on juuri se olotila, jota välttääkseni takia roikuin E:n kanssa suhteessa. Koska siinä vierellä oli kuitenkin joku, joku jonka kanssa käydä ostamassa maitoa ja joku, jolle kertoa, että näki tänään oravan. Joku, jonka kanssa tehdä ja puhua niitä asioita ja juttuja, mitkä eivät ole niin isoja, että niiden takia voisi jotakuta toista häiritä.

Onhan minulla ystäviä. Olen kuitenkin jo puhunut heidän kanssaan tällä viikolla puhelimessa ja yritän pitää rajana sitä n. kerran viikossa soittelua, jos ei ole mitään oikeaa asiaa. Ystävilläni on omat elämät ja lapset ja niiden kanssa ihan riittävästi kiirettä ja puuhaa ilman minun oravahavaintojanikin. Olen myös järjestänyt itselleni kiitettävästi iltaohjelmaa ja työporukallekin aika monta juttua.
Juurikin tällä viikolla taas sain järjestettyä yhden jutun parin viikon päähän. Työkaverit kiittelevät toki, kun jaksan järjestää. Niin, jaksanhan minä, koska se on oikeastaan ainoa keino, jolla saan itselleni jotain tuollaista sosiaalista tekemistä. Muilla kun on perheet tai ne opiskelu- yms. kaverit, joista riittää seuraa, ja jotka pyytävät vaikka kaljalle. En edes muista, koska joku olisi pyytänyt minut johonkin. Minä en oikeastan ole koskaan ollut sellainen henkilö, jota pyydettäisiin jonnekin. Sen vuoksi olen oppinut järjestämään itse asioita.

Minä olen toki tottunut olemaan paljonkin yksin, ja tavallaan viihdynkin itsekseni puuhaillen omia juttuja, mutta se ei varsinaisesti tarkoita sitä, että jotenkin kaipaisin ja tarvitsisin yksinoloa - olen vain tottunut siihen. Minä en esimerkiksi E:n kanssa ollessani tarvinnut tilaa tai yksinäisiä aikoja. Voin tehdä juttuja itsekseni, mutta minua ei haitannut tehdä niitä yhdessä ja yleensä yhdessä tekeminen oli mukavampaa. Ainoat hetket, jolloin toivoin, että E olisi poissa, olivat ne, kun olin surullinen ja/tai itkin. Koska E ei pystynyt käsittelemään noita hetkiä ollenkaan, en saanut olla surullinen ja usein tilanteet päätyivät siihen, että minä lohdutin E:tä ja työnsin omat tunteeni syrjään - yksinollessani olisin saanut surra rauhassa.

Minulle nykyään viikonloput eivät ole mitään hienoa juttua, jota odottaa, koska useimmiten se tarkoittaa yksinäisyyttä. Töissä saan sosialisoitua ja sitä minä tarvitsen. Nytkin odotan maanantaita, että pääsen töihin. No, huominen on vielä nyhjötettävä kotona - varsinkin kun lienen tulossa kipeäksi juurikin kun ei saisi. Minun pitäisi olla viikon päästä ehdottomasti terve, mutta huonolta näyttää; flunssani kun kestävät yleensä aina sen kaksi viikkoa. No, eilen ja tänään kaikki asiat ovat menneet niin pieleen ja masentavasti, että oikeastaan en ihmettele, että tuo seuraava ja kauan (pari vuotta!!!) odotettu viikonloppu uhkaa mennä pilalle sairastelun takia.

Eiköhän tämä yksinäisyyskohtaus taas jossakin vaiheessa katoa. On hyvä, että lopetin nettideittailun, koska juuri näinä aikoina on aika suuri vaara siihen, että löytää jonkun itselleen epäsopivan, kun haluaa vain jonkun. Tähän asti olen onneksi onnistunut tunnistamaan ne epäsopivat, jälkikäteen se on helppo nähdä. Tämä viimeisinkin, jota tapailin, oli epäsopiva, tajusin sen sitten kun en ole enää keskellä tilannetta. En olisi ollut hänen kanssaan onnellinen, eikä hänkään alun jälkeen minun kanssani. Onneksi ajoitus oli väärä ja se loppui ihan alkuunsa.

Muutto sentään onnekseni lähestyy pikkuhiljaa. Ensi viikolla käyn vielä tsekkaamassa uutta kotiani (käsiraha on jo maksettu :) ja parin viikon päästä mulla onkin jo ihan oman kodin avaimet. Muuttoa on kyllä aikaa tehdä monta viikkoa, mikä onneksi on aika helpottava juttu.