Vaikka tämä lyhyen suhteen loppuminen ei ole mikään maailmanloppu, on olo vieläkin varsin surullinen. Asiaa ei auta se, että olemme työkavereita ja väkisinkin tekemisissä päivittäin. Mies on edelleen mukava ja tullaan edelleen juttuun, en huomaa välillämme mitään sellaista vaivautuneisuutta. Mutta... Itse olen ihan tosi surullinen ja tuntuu, että mies ei ole yhtään. Sehän ei ehkä pidä paikkaansa ja ehkä mieskin ajattelee vastaavasti. Pari kertaa olen laittanut miehelle viestiäkin työajan ulkopuolella, toisen kerran yhteen isoon juttuun liittyen ja toisen kerran työtä sivuten ja tajusin, että se pitää nyt kyllä lopettaa. Ensinnäkin, jos mies suree, tuo ei ole reilua. Ja toisekseen ei ole reilua myöskään itselleni tuo. Mutta kun, olisi niin kiva, että olisi taas se joku, jolle kertoa siitä oravasta. Mies on toki vastannut, mutta ei kovinkaan innoissaan. Eikä ole aloittanut keskustelua minun kanssani.
Yksinäisyys syöksyy taas päälle kuin haukka. Ja samalla katselen ja kuuntelen töissä, kun mies sopii kavereidensa kanssa leffoista, after work- kaljoista, lomareissuista jne. Ja mä yritän muistaa, koska olen viimeksi käynyt jonkun kanssa leffassa. Onkohan siitä jo reilustikin yli vuosi? Mietin, koska joku olisi kysynyt multa, lähdenkö kaljalle tai ihan vaan jonnekin. Mietin, koska ollaan vietetty aikuisten kesken aikaa, mun kaveritapaamiset kun ovat nykyään lähinnä kaverien lapset mukana tehtyjö (ja siis ne lapset ovat kivoja ja ihania, ja tokihan ne pitä ottaa mukaan, jos ei ole hoitaja jne, mutta on se aika erilaista se tapaaminen tuolloin kun ilman lapsia) ja mietin, että mitä ihmettä teen lomalla. Homehdunko kotona ne kaikki viikot yksinäni? Reissaanko yksinäni, vaikka en pidä siitä? Miten selviän siitäkin taas? Mulla on taas kovin suuri ikävä sitä, että olisi joku, jolle kertoa jutuista, mutta myös vastavuoroisesti joku, joka haluaisi kertoa minulle omista asioistaan. Mulla on ihmisen ikävä.
PS. Tajusin just, että joskus pelkäsin, että E jäisi minun viimeiseksi miehekseni. Ei jäänyt! Mahtavaa!
PPS. Voi kunpa olisi taas sellaisessa kuosissa asiat, että viitsisi valittaa säästä. Nyt sillä ei ole mitään väliä.
Yksinäisyys käy päälle kuin haukka, kyllä. Ja siinä se istuu rinnan päällä ilman aikomustakaan lähteä pois. Itkettää, mutta kyyneleiden en anna tulla, pelkään että romahdan taas täysin. Olen kyllä itkenytkin ja surrut, prosessoinut, mutta epäreilulta tuntuu, että ex on jo toisessa suhteessa ja muutti juuri yhteen uuden naisensa kanssa. Tuntuu, että hän menee eteenpäin ja minä vain junnaan, vaikka juuri näin olen oikeasti halunnut edetä: käydä läpi eroni ja suhteeni enkä hyökätä kenen tahansa kelkkaan. Pitkällä jänteellä uskon oman metodini olevan eheyttävämpi, mutta nyt tuntuu vain niin paikalta kaikki.
VastaaPoistaKuten itsekin sanoit, on oma metodisi pitkällä tähtäimellä parempi ja tulevaisuudessa olet käsitellyt ne ongelmat, exäsi ei. Epäreilultahan se silti tuntuu, kun itse kärsii ja toinen porskuttaa, sille ei voi yhtään mitään.
PoistaTsemppiä hurjasti.