Suhteemme alkuvaiheessa toinen oli yli parin viikon matkalla ja tuntuihan se ikävältä, että toinen lähti. Silti se oli positiivista ikävää, tiesin ja myös aistin, että toisellekin tulee ikävä ja toinen jopa kertoi sen. Ei minua silloin varsinaisesti haitannut, että toinen oli poissa, koska pystyin kuitenkin luottamaan siihen, että hän ajattelee minua.
Sitten myöhemmin, kun toinen taas lähti ja oli paljon poissa, ei tuntunutkaan enää samalta. En tuntenut, että hän ikävöisi, eikä hän niin sanonutkaan. Ei viestitelyt välttämättä päivän aikana mitään hyvän yön toivotusten lisäksi ja kun kysyin tästä, oli vastaus, ettei hän kenellekään muullekaan viestittele. Kun tarjouduin tulemaan häntä vastaan hänen palatessaan, torjui tämän, eikä enää raportoinut lennoistaan tai muustakaan. Kuinka pahalta se tuntuikaan, sillä tiesin, vaikken halunnut sitä uskoa, että hän ei enää välittänyt samalla tavalla.
Samalla kun hän ei enää minulle halunnut kertoa asioitan, katselin hänen täällä ollessaan, jos esim. menimme hänen ystävänsä syntymäpäiville, kun jokaisesta etapista piti lähettää viesti: metrossa, asemalla, ratikassa, kohta siellä. Niin, tiesinhän minä, en ollut enää sillä tavalla tärkeä, koska minulle hän ei enää viestinyt noin, minua ei tarvinnut informoida (ja erityisesti ei halunnut). Minun kanssani ei voinut viettää iltaa kuten ystävien, ja kun kysyin, niin vastaus oli, että viettää muutenkin kanssani niin paljon aikaa. Kun kysyin, että miten hän sitten jaksaa ystäviänsä kanssa reissussa ollessaan tehdä näin vaikka viikon putkeen, mutta minun kanssa ei edes yhtä iltaa, niin se on eri asia. Tokihan se on, ystävät ja kumppani ovat eri asia (mutta minä kyllä pidin häntä ystävänäni), mutta sattuuhan se vieläkin ja silloin vasta sattuikin kun asia oli noin. Minun kanssa ollessaan hänellä oli kiire luotani pois. Kun hän oli minun kanssani jopa jossain hienossa paikassa matkalla, tärkeintä oli seurata, mitä kaverit tekevät somessa, kun hän oli kavereidensa kanssa reissussa, ei minulle ollut aikaa vastata viesteihin, koska on kaveriensa kanssa. Sielläkin tosin oli aikaa vaikka tykätä exänsä instagram-kuvista... Ei aina edes lukenut viestejäni, vaikka oli käynyt ko. palvelussa. Tuntuipa taas kivalta.
Musta tuntui suhteen aikana ja vieläkin ihan kamaltalta se, miten hän mua usein kohteli. Se välinpitämättömyys oli todella raastavaa. Vieläkin sattuu se, miten hän ei edes yrittänyt olla iloinen syntymäpäivänäni tai miten hän yksinäisyyttä itkiessäni vain totesi, että pitäisi vain olla itse aktiivisempi. Miten hän ei keksinyt yhtään asiaa, miksi haluaa olla kanssani, eikä keksinyt minusta mitään positiivista, kun kysyin, voisiko piristää ja sanoa minulle jotain kivaa.
Eilen luin suositun havaintoja parisuhteessa blogin tekstin, jossa kehotettiin katsomaan peiliin, jos aina menee pieleen. Tuntui aika kamalalta se teksti kyllä. Tiedän, että tein paljon asioita väärin, mutta en kyllä suostu siihen, että vain minulla olisi tuossa suhteessa ollut peiliin katsomista. Vaikka olin suuttumatta, ahdistumatta tai ihan mitä vain vaikka viikon ajan, toinen käyttäytyi silti vain yhä välinpitämättömämmin ja sanoi vain, että haluaisi, että on tavallista, jos halusin puhua. Hänen mukaansa kaikesta kyllä pitää pystyä puhua, mutta toisaalta puhuminen ei ollut hänelle luontaista, niin hänen ei tarvinnut kuitenkaan puhua.
Äh, tämä meni taas melkoisen sekavaksi tekstiksi ja vuodatukseksi, mutta omapahan on blogini.
Lopputulema kai tänään on, että nämä ja niin monet muutkin suhteen aikaiset asiat
satuttavat vieläkin. Tiedän, ettei se ole niin, etten voisi olla
rakastettava, mutta eihän se siltä nyt kyllä yhtään tunnu. Eikä tuntunut suhteen aikanakaan alkua lukuunottamatta, koska toinen ei välittämistä minulle ilmaissut.
Tuo välinpitämättömyys on kaikkein kamalinta mitä suhteessa voi olla. Ainakin itselle on ollut niin.
VastaaPoistaMuistan vieläkin kun ex kommentoi pariterapiassa, että kyllä hän näkee ja huomaa, että minä teen kaikki työt kotona, mutta ei hän jaksa edes enää välittää, ei jaksa edes potea huonoa omatuntoa.
Se on ollut ehkä loukkaavin kommentti, mitä kukaan on minulle koskaan sanonut minulle. Sitä tuntee itsensä niin arvottomaksi, tyhjäksi, näkymättömäksi.
Tuntuu, että teilläkin on ollut tuota samaa. Että alun ihastuksen jälkeen sinä olit muuttunut yhdentekeväksi. Kuten sanoit, ystäviäänkin "arvosti" enemmän kuin sinua.
Tulin kovin surulliseksi puolestasi. Täältä on tosin hyvä huudella, kun omatkin asiat on ihan sekaisin, mutta kyllä teidän kohdalla ero on tainnut kuitenkin olla ihan hyvä ratkaisu. Mutta voi NIIN hyvin ymmärtää sitä ikävää, kaipuuta ja muita tunteita.
Mutta sinulla on oikeus surra ja tuntea juuri niin kuin tunnet. Siitä ajatuksesta olen ainakin itse saanut paljon lohtua.
Tiedän, että oli parempi erota, mietinhän sitä usein itsekin. En saanut useinkaan henkisellä puolella suhteesta riittävästi. Ja niin, välinpitämättömyys, se on rakkauden vastakohta, toisin kuin viha, jota usein siksi ajatellaan. Viha tarkoittaa, että toista kohtaa on kuitenkin tunteita, välinpitämättömyys, että ei vain välitä. Ja siltä se todella usein tuntui.
PoistaRistiriitaistahan se silti oli, toinen itki välillä, ettei kestä sitä, että minulla on paha mieli. En kuitenkaan tiedä, johtuiko se oikeasti siitä, että ei kestänyt sitä, että minulla on paha mieli minun vuokseni, vai ei kestänyt olla kanssani, kun minulla oli paha olla. Jälkimmäistä epäilin usein, sillä välillä sain melkoisia vuodatuskohtauksen, hänen poissa ollessaan, joissa viesteillä kerroin hänelle pahasta mielestä. Näihin hän usein vastasi, että hänelle tuli tosi paha mieli niistä, mutta en saanut mitään vastinetta sille, että toivoisi, että minulla ei olisi paha mieli tai kysymystä, voisiko hän tehdä jotain. Riidatkin päättyivät usein niin, että minä lohdutin häntä, mutta paha mieli itselle jäi, koska hän ei minua osannut/ehkä silloin pystynyt jne. lohduttamaan.
Eniten välinpitämättömyydestä kai kieli kuitenkin se, että kun tästä asiasta (siitä, että minusta tuntuu, ettei välitä) puhuttiin, ei hän osoittanut mitenkään olevansa asiasta pahoillaan muuten kuin sen takia, mitä itse tuntee. Ymmärrän, että siinä hetkessä ei pysty mitään tekemään tai sanomaan, moni menisi tuollaisesta asiasta ja keskustelusta täysin lukkoon, mutta myöhemmin kun mieli on tasaantunut, näin kuvittelisi toisen tekevän. Ehkä hän tavallaan yrittikin osoittaa välittämistään (ei tosin näiden riitojen jälkeen, vaan ihan muuten vain), kerran osti minulle jotain leffoja ja toisen kerran suklaata. Lisäksi humalassa hän osoitti minulle joskus jopa jotain spontaania mukavaa huomiota. Näihin hetkiin jäin kiinni, koska ne mielestäni osoittivat, että hänellä oli kyky osoittaa minulle välittämistä, jos ei sanoin, niin tällaisin teoin, ja niin kai vain jäin odottamaan näitä merkkejä (tai jotain muita). Välinpitämättömyydeltä se kokonaisuus minusta kuitenkin tuntui ja tuntuu yhä ja siitä on vaikea päästä irti.
Sinun exäsi kommentti kotitöistä ja siitä, ettei välitä, on suorastaan käsittämättömän kamala. En yhtään ihmettele noita tunteitasi asiasta ja tuo jos mikä on silkkaa välinpitämättömyyttä.