Itkettäviä muistoja

Aina välillä ahdistus suhteen aikaisista tapahtumista iskee päälle. Tänään aamulla heräsin muistoon kesän matkaltamme, jonka haluan nyt tässä kertoa.

Olimme siis reissussa. Eräänä iltana, kun ei ollut oikein mitään tekemistä, minulla oli vain paha mieli. Itkin yksinäisyyttäni ja minulla oli paha mieli. Paha mieli siitä, että suurin osa ystävyyssuhteistani ei ole kovinkaan vastavuoroisia ja jos en itse pidä yhteyttä, niin koko kaveruus katkeaisi. Sitä, että minua ei pahemmin minnekään pyydetä, vaan useimpien kaverin kanssa kaikki yhdessä tekemiset ovat minun järjestämiäni, hoitamiani jne. Itkin siis yksinäisyyttä. Mies tuli toki jossain vaiheessa lohduttamaan. Ei hän oikein mitään osannut sanoa, mitä nyt, että sitä pitää olla itse aktiivinen. No, eipä lohduttanut paljoa. Otti kuitenkin kainaloon, mikä tuntui hyvältä. Itkin silti vielä, eipä tuo paha mieli minulla heti väisty. Tässä haluan korostaa, että en itkenyt miehen minuun suhtautumista silloin, ainakaan tietoisesti.

No, itkin edelleen ja olin surkea, kun mies katsoi asiakseen kertoa minulle, ettei tiedä, haluaako olla kanssani. Ajoitushan oli siis ihan mahtava. Olin muutenkin jo alamaissa ja sitten toinen katsoo sopivaksi hetkeksi kertoa tuollaisen asian. Tilaisuuksia tähän toki olisi ollut jo aiemmin ja molemmat tiesimme, että myös myöhemmin. Jotain siinä sitten selviteltiin ja lopulta tilanne päättyi niin kuin usein muulloinkin, minä lopulta lohdutin miestä ja itsestä tuntui kamalalta.

En muista, palasinko tuohon tapahtumaan seuraavana päivänä, vai koska, melko piakkoin kuitenkin, ja kerroin miehelle, että minusta tuntui ja tuntuu pahalta, kun hän kertoi tuon asian silloin kun olin jo valmiiksi todella murheellinen. Tähän mies totesi vain, että minun pitäisi olla tyytyväinen, kun hän kerrankin puhui tunteistaan. Kiitin häntä tästä, mutta itse jäin vaille ymmärrystä. Olisipa hän kertonut edes, että hän ymmärtää, että se oli ehkä huono hetki, mutta hänestä tuntui, että nyt on pakko asia kertoa tai ihan mitä vaan, mutta mitään sellaista en taaskaan saanut. Empatiaa ei herunut yhtään.

Tämä on todella kipeä muisto. Lyö lyötyä ja älä ymmärrä. Siltä se usein tuntui, mutta olen mitätöinyt tämän itsestäni usein ja selitellyt miehen käyttäytymistä sillä, että hän ei vain osannut ja että minä olin välillä superinhottava raivokohtauksineni.

Asiat ovat kuitenkin todella ristiriitaisia. Pääsin eroon noista hetkistä. En silti ole onnellisempi. Kaipaan sitä, että minulla olisi seuraa, joku, jota koskettaa, joku joka koskisi. Kaipaan miehen tiettyä elämänasennetta ja sitä, että minulla oli joku, joka teki kanssani vaikka mitä, ja joka oli avoin asioille. Kaipaan sitä, kun hän otti minut yöllä kainaloon, kun hieman kiskoin häntä kädestä ja usein ihan spontaanistikin. Kaipaan sitä, että oli joku, jolle antaa aamusuukko, ja joku joka tiesi elämästäni jotain. Ja vaikka sanon joku, niin kyllä minä kaipaan ihan myös häntä, en vain jotakuta. Olen ajatellut häntä joka päivä eron jälkeen.

PS. Olen käynyt muutamilla treffeillä. Yritän ottaa asian nyt vähän kevyemmin ja olenkin yrittänyt sopia treffejä, joilla tehdään jotain muutakin kuin kahvitellaan, joten ainakin tulee koettua kaikenlaisia juttuja, jos nyt ei sitten ensitapaamisen jälkeen mitään jatkoa tulisikaan. Jos joku kolahtaa, saa kolahtaa, mutta tiedän, että varmasti joudun taas näkemään monta monta miestä ennenkuin joku tuntuu edes vähän muulta kuin ihan ok:lta. Treffeillä ei ole ahdistanut, joten uskon, että tämä on ihan ok itselleni. Itse olen ollut aika passiivinen kyllä vielä treffailun suhteen, mutta katsotaan nyt, josko jossain vaiheessa itsekin tekisi jotain aloitteita. Ihan vielä en taida siihen olemaan valmis.