Voitin itseni ja luin tämän blogin ensimmäisiä tekstejä tänään. Alkoi vähän ahdistamaan, kun mietin, että huhhuh, oliko mun mies (siis 31) samanlainen kuin E. Enkö oppinut mitään, kun käyttäydyin taas samanlailla. Koska minä huusin, olin inhottava, odotin toisesta apua yksinäisyyteeni jne. Ja toinen oli kännykässä kiinni, ei puhunut, ei kertonut omista tunteistaan. Niinpä, enkö oppinut mitään ekasta kerrasta. No, tajusin, että jotain olin oppinut kuitenkin. Kerroin 31:lle monen monituista kertaa, että skitsahtelujeni ja pahan mielen takana on todella usein se, että koen, etten ole hänelle tärkeä, en ole rakastettu, hän ei välitä. Kerroin tämän, mutta mikään ei muuttunut hänen käytöksessään tai hän ei ollut pahoillaan. Hän on itsekin sanonut olevansa sosiaalisesti hieman huono, ja sitä hän totisesti oli. Surullisesti kyllä hän ei osaa tai pysty puhumaan kenellekään. Niin, mutta E:n kanssa en osannut kertoa tästä hylätyksi tulemisen pelostani, nyt osasin. Hyvä minä sentään tästä!!!
Tällä kertaa toivon oppivani nyt vähän lisää. Jälleenrakennus kirja on lainattu ja viides päivä eron jälkeen on ollut varmaan parempi kuin viides päivä edellisen eron jälkeen. Nyt ei toki asuttu yhdessä ja ei ole enää muuta yhteistä juttua kuin muutamat valokuvien lähetykset (kunhan 31 tekisi sen...). Enää ei nähdä koskaan ehkä. Se on surullista. Toista on edelleen ikävä, mutta jotenkin nyt on helpottanut ihan hirveästi se, että toinenkin on surullinen tästä erosta. Kun näimme vielä kaksi kertaa viikolla eron jälkeen, hänkin itki ihan hirveästi. Toista kyllä ajattelen vielä ihan hirveästi, mutta toki, olimme päivittäin ainakin jotenkin tekemisissä vajaan vuoden, eihän se heti unohdu. Ja se, että toinen nyt löytäisi uuden naisen - huh, ajatuskin kauhistuttaa!!! Jotenkin ajattelen, että hän ei voi onnistua kyllä muidenkaan kanssa, koska on niin tunnelukossa tms. Kuitenkin, takana mielessä nakertaa, että mieheni löytävät aina sen vaimonsa minun jälkeeni, mitä jos 31:llekin käy näin, hänhän sanoi oppineensa eniten tästä suhteestä, puhuneensa enemmän kuin koskaan (en tajua, miten vähän on puhunut ennen...), että ehkä hän nyt osaa ja löytää sen oikean ja mä jatkan tätä miesten kouluttamista, jos jonkun löydän (ja raivoamista jne). No, olen päättänyt mennä terapiaan, tämän päätin jo suhteen aikana. Ehkä se antaa mulle eväitä tuohon suuttumisen kontrollointiin.
PS. En halunnut kirjoittaa tätä blogia suhteemme aikana viime kuukausina, asiat olivat jo sekaisin ja jo viime blogipostauksen aikaan asiat olivat oikeastaan huonosti. En vain kehdannut myöntää, että tämäkin keissi taitaa olla menossa pieleen.
Hei sinne! Kuinka voit tällä hetkellä? Itse käyn läpi melko samoja asioita elämässäni juuri ja tämä sinun blogisi on kyllä hyvää vertaistukea,vertaistuki on ihan parasta! <3 Vain saman kokeneet tietyllä tavalla ymmärtävät sitä oloa ja tunnetta näissä tilanteissa. Voimia kovasti ja parempia päiviä sekä parempaa vointia toivon sydämestäni sinulle vähitellen ajan kanssa. Vaikka aikaahan se ottaa. Mutta onneksi se aika parantaa, pelastaa ja unohtaa jossain vaiheessa sitten melko paljon. Toivottavasti jaksaisit kirjoittaa taas jossain välissä sitten kun voit jo edes vähän paremmin. Tsemppiä sinne! <3 t.yksi pitkäaikainen lukijasi :-)
VastaaPoistaVoin jopa ihan ok:sti, mutta takapakkeja tulee. Olen ymmärtänyt jo järjellä hyvinkin sen, että vaikka olisin itse tehnyt mitä, ollut suuttumatta, kävellyt vetten päällä ja ollut unelmasti käyttäytynyt nainen, en olisi ollut suhteessa onnellinen. En kokenut sitä, että toinen rakastaisi minua (eikä rakastanutkaan) ja vaikka toisen on helpompi näitä tunteita esittää, kun itse on aurinkoinen jne, niin eihän se niin mene, että vain silloin toinen välittää ja osoittaa sen. Ja lisäksi tässä suhteessahan ei edes silloin tätä osoitettu, vaikka ehkä hän välittikin - omalla tavallaan. Surua on vielä paljon jäljellä, mutta olo on tosiaan usein jo ihan kohtalainen. Kirjoitan kyllä tänne kun saan päätäni vähän järjestykseen, nyt se on aika sekaisin.
Poista