tiistai 25. maaliskuuta 2014

... ja hirveä yö

En ole nukkunut. En saa unta. En kyllä itkekään, mutta ajatukset kiertää kehää. Onneksi on joustava työaika. Soitin kriisipuhelimeenkin yöllä. Kerroin ja sain ymmärrystä, hyvä ohje oli mielestäni se, että en ota tätä "taantumusjaksoa" romahtamisena vaan toipumisprosessiin kuuluvana. Täytyy yrittää. Puhelun aikana myös tajusin, että E:n jatkuva valehtelu ja muu kohtelu minua kohtaan erityisesti loppuaikoina oli henkistä väkivaltaa. Siltä se tuntui ainakin. Ja eron jälkeen se jatkui. Uhkailu itsarilla, uhkailu, että jos kerron H:n aviomiehelle, niin hän tekee kaikista käytännön asioista helvettiä ja muu vallankäyttö. Se, kuinka E sanoi monta kertaa suhteemme aikana, että minun pitäisi mennä terapiaan (sinänsä toki terapiasta olisi minulle varmasti valtavasti hyötyä, mutta sekö oli se asia, joka olisi meidän parisuhteemme pelastanut) ja tästä hän jaksoi jauhaa monen monituista kertaa. Itse hän koki tehneensä jo velvollisuutensa, kun käy terapiassa.

Toisaalta mietin, teinkö suhteeni aikana itse sitä myös? Olinko henkisesti väkivaltainen? Missä menee kontrolloinnin ja parisuhteessa asioiden jakamisen raja? Raja on kai hiuksenhieno. Itse halusin tietää, missä E on ainakin suunnilleen (tyyliin kaljalla työkaverien kanssa, harrastuskaverin kanssa lenkillä) ja koska hän tulee (lenkiltä tarkemmin, kaljalta tarkkuudella aikaisin/viimeistään viimeisellä junalla/myöhään). Oliko se liikaa kontrollointia? Oliko se liikaa, kun toivoin, että E ei kasvattaisi partaa tai ottaisi tatuointia? Yritinkö omistaa häntä liikaa? Itse koen, että olin E:stä riippuvainen, en mielestäni halunnut omistaa. Halusin olla hänen sielunkumppaninsa, jonka kanssa hän haluaa jakaa sisimpänsä ja kertoa tunteistaan. Ehkä hän kuitenkin koki takertumiseni omistushaluna ja se ahdisti.

Itse halusin kertoa omista menoistani ja aikatauluistani toiselle, että toinen tietää. Mutta olisiko minun pitänyt vain tyytyä siihen tietoon, että E on jossain ja tulee joskus? En minä halua sellaista parisuhdetta, jossa edes omista menoistaan ei voi kertoa. En minä halunnut tietää, ovatko baarissa A ja B ja ketä siellä oli, saatoin kyllä kysyä kun tuli kotiin, että oliko kivaa, montako joit ja mitä joit. Jos joi jotain, mistä minäkin olin kiinnostunut, niin kysyin, oliko hyvää. Oliko se sitten muka liikaa? Enkö olisi saanut toivoa, että hän ei kasvata partaa? Oliko se liikaa omistamista tai rajoittamista? Oliko se omistamista, kun halusin tietää hänen ajatuksistaan ja siitä, miksi hänellä on paha mieli? Olisiko pitänyt vain antaa olla?

Joskus ajattelen, että E oli narsisti. Monet merkit sopivat häneen. Hän murjotti, suuttui helposti, oli pitkävihaisin ihminen, jonka tunnen ja ei tuntenut empatiaa jos minulle tuli jostain paha mieli. Hän oli alussa hurmaava, ja halusi muuttaa yhteen melkein heti. Toisaalta hän valehteli, venytti omalla kohdalla sääntöjä, valitti esimerkiksi kipeänä töihin menevistä työkavereista, mutta teki samaa itse, koki olevansa korvaamaton työpaikallaan (ehkä hän onkin), otti helposti marttyyriasenteen, koki tulleensa väärinkohdelluksi (esimerkiksi pyörälenkeillä autoilijat olivat kuulemma aina todella törkeitä, aika jännä, että minä en ole huomannut samaa) ja ei ollut irrottautunut vanhemmistaan. Mutta toisaalta ei hän ollu narsistit, tarpeeksi moni tuntomerkki ei sovi. Hän tekee palveuksia ystävilleen vähän liikaakin, on avokätinen niille, joista pitää, näki vaivaa minunkin harrastusvälineiden suhteen todella paljon ja uhrautui silloin tällöin.

Välillä iskee kauhea pelko: Mitä jos minä olinkin se narsisti? Mehän teimme melkein aina yhteisissä jutuissa niinkuin minä halusin? Eikö se ole juuri narsismia? Mutta eihän E kertonut mielipidettään! Mitä jos hän kertoikin ja en vain kuunnellut? Minähän kritisoin sitä miten E kohteli minua! Eikö kritisointi ole juuri narsismin tunnusmerkki?

No, en minä ole narsisti. Minuahan säälittää puliukotkin, en halua itselleni kunniaa vaan lähinnä vaivaannun huomiosta, poden huonoa omatuntoa päiviä, jos teen jotain vähänkin väärää jne. Nuo eivät kai sovi narsistiin. Ehkäpä meissä kaikissa on narsistisia piirteitä ainakin muutama. Joissakin enemmän, joissakin vähemmän. Ehkä ne piirteet tulevat esiin tietyissä tilanteissa, minulla kai sitten parisuhteessa kun tunnen itseni turhaksi. Ehkä ne ovat joku puolustusreaktio siihen, että en ole oikeasti turha.

4 kommenttia:

  1. Olet aivan oikeassa - jokaisessa ihmisessä on narsistisia piirteitä ja pitääkin olla.

    Joskus olisi helpompi, kun voisi syyttää toisen ikävästä käytöksestä esimerkiksi juuri persoonallisuushäiriötä, narsismia, mutta suurimmassa osassa tapauksista kyseessä on ihan tavallinen ihminen, kenen kanssa vuorovaikutus menee syystä tai toisesta pieleen.

    Tsemppiä, selviät kyllä! Olet tullut jo pitkän matkan.

    VastaaPoista
  2. Juurikin näin. Olisi helpompaa kun voisi vain sanoa, että E oli narsisti. Joskus siltä ihan todella tuntuukin. Mutta tosiasia on, ettei hän ollut narsisti, vaikka tekikin joitakin narsitisia tekoja. Mutta niin tein minäkin.

    Kiitos tsempeistä, ne lämmittävät :)

    VastaaPoista
  3. Pakko kyllä sanoa että itse aibakin ahistuisin suuuuuunnattomasti jos kaikki menot ha aikataulut pitäisi toiselle kertoa. Edes suurinpiirtein sanon tulevani vikalla junalla. No entä jos haluankin jäädä taas pitää ilmottaa kuin jollekkin äidille!. Ihmiset toimii kuten hiekka. Pidät kämmenellä se pysyy siinä. Puristat se valuu pois.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, olen miettinyt tätä paljon ja varmasti monet ovat kaltaisiasi ja eivät halua kertoa menoistaan ja tuloistaan toiselle. Sitten on minunlaisiani, jotka haluavat kertoa omat menonsa ja pitävät sitä luonnollisena parisuhteen osana, että toinenkin kertoo. Sitten kun kaksi tällaista erilaista ihmistä on yhdessä, niin tuleehan siitä ongelmia, jos ei sovita pelisäännöistä. Itse huomaan näin jälkeenpäin, että eihän me oikeasti sovittu meidän suhteemme käytännöistä keskenämme oikein ollenkaan, mikä oli tietysti virhe molemmilta.

      Ehkä kaltaisesi ihmiset eivät ymmärrä, että jos toinen ei tule kotiin silloin kun on sanonut, eikä ilmoita, niin toinen huolestuu todella paljon. Toisaalta minunkaltaisteni on vaikea ymmärtää sitä, miten omista menoista ilmoittaminen voi tuntua ahdistavalta ja juurikin siltä, että toinen holhoaa kuin olisi äiti. Kummallakin on siis tällaisessa tilanteessa varmasti mietittävää. Kommunikaatiolla tällaiset olisi kyllä varmasti selvitettävissä ja jonkinlainen kompromissi löydettävissä.

      Haluan vielä loppuun korostaa sitä, että minulle kävi myös se, että toinen sanoi, ettei tiedä, koska tulee kotiin. Se oli ok. Mutta jos oli sanonut tulevansa joskus, eikä tullut, alkoi huoli ja levottomuus siitä, mitä toiselle on sattunut, painaa todella nopeasti. Tämäkin on minulle aika vahva käyttäytymismalli, joka juontaa juurensa varmasti lapsuuteen ja jota minun pitää selvästi työstää.

      Poista