... ja hirveä yö

En ole nukkunut. En saa unta. En kyllä itkekään, mutta ajatukset kiertää kehää. Onneksi on joustava työaika. Soitin kriisipuhelimeenkin yöllä. Kerroin ja sain ymmärrystä, hyvä ohje oli mielestäni se, että en ota tätä "taantumusjaksoa" romahtamisena vaan toipumisprosessiin kuuluvana. Täytyy yrittää. Puhelun aikana myös tajusin, että E:n jatkuva valehtelu ja muu kohtelu minua kohtaan erityisesti loppuaikoina oli henkistä väkivaltaa. Siltä se tuntui ainakin. Ja eron jälkeen se jatkui. Uhkailu itsarilla, uhkailu, että jos kerron H:n aviomiehelle, niin hän tekee kaikista käytännön asioista helvettiä ja muu vallankäyttö. Se, kuinka E sanoi monta kertaa suhteemme aikana, että minun pitäisi mennä terapiaan (sinänsä toki terapiasta olisi minulle varmasti valtavasti hyötyä, mutta sekö oli se asia, joka olisi meidän parisuhteemme pelastanut) ja tästä hän jaksoi jauhaa monen monituista kertaa. Itse hän koki tehneensä jo velvollisuutensa, kun käy terapiassa.

Toisaalta mietin, teinkö suhteeni aikana itse sitä myös? Olinko henkisesti väkivaltainen? Missä menee kontrolloinnin ja parisuhteessa asioiden jakamisen raja? Raja on kai hiuksenhieno. Itse halusin tietää, missä E on ainakin suunnilleen (tyyliin kaljalla työkaverien kanssa, harrastuskaverin kanssa lenkillä) ja koska hän tulee (lenkiltä tarkemmin, kaljalta tarkkuudella aikaisin/viimeistään viimeisellä junalla/myöhään). Oliko se liikaa kontrollointia? Oliko se liikaa, kun toivoin, että E ei kasvattaisi partaa tai ottaisi tatuointia? Yritinkö omistaa häntä liikaa? Itse koen, että olin E:stä riippuvainen, en mielestäni halunnut omistaa. Halusin olla hänen sielunkumppaninsa, jonka kanssa hän haluaa jakaa sisimpänsä ja kertoa tunteistaan. Ehkä hän kuitenkin koki takertumiseni omistushaluna ja se ahdisti.

Itse halusin kertoa omista menoistani ja aikatauluistani toiselle, että toinen tietää. Mutta olisiko minun pitänyt vain tyytyä siihen tietoon, että E on jossain ja tulee joskus? En minä halua sellaista parisuhdetta, jossa edes omista menoistaan ei voi kertoa. En minä halunnut tietää, ovatko baarissa A ja B ja ketä siellä oli, saatoin kyllä kysyä kun tuli kotiin, että oliko kivaa, montako joit ja mitä joit. Jos joi jotain, mistä minäkin olin kiinnostunut, niin kysyin, oliko hyvää. Oliko se sitten muka liikaa? Enkö olisi saanut toivoa, että hän ei kasvata partaa? Oliko se liikaa omistamista tai rajoittamista? Oliko se omistamista, kun halusin tietää hänen ajatuksistaan ja siitä, miksi hänellä on paha mieli? Olisiko pitänyt vain antaa olla?

Joskus ajattelen, että E oli narsisti. Monet merkit sopivat häneen. Hän murjotti, suuttui helposti, oli pitkävihaisin ihminen, jonka tunnen ja ei tuntenut empatiaa jos minulle tuli jostain paha mieli. Hän oli alussa hurmaava, ja halusi muuttaa yhteen melkein heti. Toisaalta hän valehteli, venytti omalla kohdalla sääntöjä, valitti esimerkiksi kipeänä töihin menevistä työkavereista, mutta teki samaa itse, koki olevansa korvaamaton työpaikallaan (ehkä hän onkin), otti helposti marttyyriasenteen, koki tulleensa väärinkohdelluksi (esimerkiksi pyörälenkeillä autoilijat olivat kuulemma aina todella törkeitä, aika jännä, että minä en ole huomannut samaa) ja ei ollut irrottautunut vanhemmistaan. Mutta toisaalta ei hän ollu narsistit, tarpeeksi moni tuntomerkki ei sovi. Hän tekee palveuksia ystävilleen vähän liikaakin, on avokätinen niille, joista pitää, näki vaivaa minunkin harrastusvälineiden suhteen todella paljon ja uhrautui silloin tällöin.

Välillä iskee kauhea pelko: Mitä jos minä olinkin se narsisti? Mehän teimme melkein aina yhteisissä jutuissa niinkuin minä halusin? Eikö se ole juuri narsismia? Mutta eihän E kertonut mielipidettään! Mitä jos hän kertoikin ja en vain kuunnellut? Minähän kritisoin sitä miten E kohteli minua! Eikö kritisointi ole juuri narsismin tunnusmerkki?

No, en minä ole narsisti. Minuahan säälittää puliukotkin, en halua itselleni kunniaa vaan lähinnä vaivaannun huomiosta, poden huonoa omatuntoa päiviä, jos teen jotain vähänkin väärää jne. Nuo eivät kai sovi narsistiin. Ehkäpä meissä kaikissa on narsistisia piirteitä ainakin muutama. Joissakin enemmän, joissakin vähemmän. Ehkä ne piirteet tulevat esiin tietyissä tilanteissa, minulla kai sitten parisuhteessa kun tunnen itseni turhaksi. Ehkä ne ovat joku puolustusreaktio siihen, että en ole oikeasti turha.