Ei mahdollisuutta

Eilinen meni ihan hyvin. Tänään on sitten ollut taas vaikeampaa. Se kun toinen ei välitä, ja itse välittää, on musertava tunne. Se, että toinen on niin kylmä, sattuu. Se, että hän mitätöi kaiken hyvän, mitä oli ja tuhoaa kaikki valokuvat. Ehkä se on itsepuolustusmekanismi? Yritän ajatella järjellä, että jos hän olisi sinut asian kanssa, hän pystyisi suhtautumaan minuun neutraalisti, ystävällisesti ja asiallisesti, sekä ymmärtäen minunkin näkökulmaani ja suruani. Näin ei nyt ihan tunnu olevan. Miksi kun toinen on minulle tuollainen, en lakkaa välittämästä? Miksi hän ei voisi olla minulle täysin yhdentekevä? Mutta ei hän voi koskaan olla minulle yhdentekevä, hän vei pienen palan sydäntäni. Ja sitä en saa koskaan takaisin. Tämä pala on vielä paljon isompi kuin se, jonka L aikanaan vei, niin tämä on isompi, koska luulin, että E on se oikea. E:n kanssa puhuimme siitä, kuinka olemme vielä vanhanakin yhdessä. E kertoi, kuinka hänelle tuli hyvä mieli, kun hän näki vanhoja pariskuntia, ja hän mietti, että meistäkin tulee tuollainen. Mutta ei meistä tullut.

Niin, ne vaikeat hetket. Isännöitsijä soitti ja pyysi tekemään toiminnantarkistusta. Lupauduin viime keväänä taloyhtiön toiminnantarkastajaksi, kun kukaan muu ei suostunut. Nyt sekin sitten pitää tehdä. Talossa, josta muutan pois, talossa, jonka piti olla kotini pitkän aikaa. Sitten vielä välittäjä soittaa ja haluaa sopia yksityisesittelyistä. Hyvähän se on, jos asunto kiinnostaa, mutta niin kovin surkeaa ja surullista. Ei oikein kestäisi tätä, että kerralla pitää luopua unelmista, miehestä, kodista. Tuntuu, että kaikesta on pitänyt luopua. Terveysongelmatkin jatkuvat. Ja kaikki nämä tapahtuvat niin, että minulla ei ole mitään valtaa asioihin. Ne vain tapahtuvat ja minä yritän jotenkin selvitä. No, olihan minulla valtaa parisuhteeseeni ja syytä on myös minussa, mutta se, että unelmat vietiinkin sitten kerralla pois, niin se ei ollut vallassani.

Muutenkin olen todella surullinen siitä, että tuntuu, etten saanut mahdollisuutta. E lupasi uuden vuoden jälkeen, että yritetään vielä, mutta hänen yrittämisensähän ei ollut yrittämistä, vaan toisen tapaamista mahdollisimman paljon. Hän kai yritti koko syksyn, ja minä olin huono silloin, en yrittänyt riittävästi tai oikein ja se ei riittänyt. Kävimmehän me pariterapiassa jne. Silti en oikein tiedä, mitä minun olisi pitänyt tehdä, koska hän ei kertonut. Kun kysyin, millainen minun pitäisi olla, hän vastasi aina, että "olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet". Sehän on sinänsä oikea vastaus, että toista ei  voi muuttaa, mutta olisin varmasti voinut tehdä joitakin asioita toisin, jos olisin tiennyt mitä. Jos hän olisi kertonut, että riipun hänessä liikaa, olisin ehkä miettinyt asiaa tarkemmin. Ehkä en olisi silti keksinyt sitä, ehkä se vaati eron, että keksin tuon. Surullista se silti on.

E kertoi kyllä, että haluaa, että huudan hänelle vähemmän. Tämän hän kertoi keväällä. Yritinkin huutaa vähemmän ja mielestäni onnistuinkin siinä oikein hyvin pari kuukautta. E:n käytös ei muuttunut tuona aikana mitenkään, hänellä oli raivokohtauksien kausi menossa silloin. Ne eivät vähentyneet, vaikka en huutanutkaan. Sitten luisuin takaisin huutamiseen, mikä oli minulta väärin. Toisaalta puolustelen itseäni sillä, etten saanut mitään positiivista palautetta asiasta silloin, kun onnistuin olemaan huutamatta ja se ei vaikuttanut mihinkään. Ja tuo asia on minulle todella vaikea, en kai osaa ilmaista itseäni muuten kunnolla ja jotenkin käyttäytymismallini kai on, että kuvittelen kiukkuni menevän huutamalla paremmin perille. E taas kammoksuu huutamista aivan yli kaiken ja tuolloinhan viimeinenkin kommunikaation onnistuminen riitatilanteessa estyy.

Minua harmittaa silti vielä tämä suhteemme loppu. Joulukuussa kävimme viimeisen kerran pariterapiassa ja lopetimme sen, koska meillä meni paremmin, tulemme takaisin, jos tarvitsee vielä. No, seuraavana päivänä minä taas suutuin (en edes muista mistä, varmaan jostain ihan älyttömästä), kun olimme syömässä ulkona ja seuraavana iltana olikin se kuuluisa ilta, jolloin E tuli kotiin viikolla humalassa keskellä yötä (kai silloin tuo ihastus puhkesi lopulta) ja minkä jälkeen hän muuttui täysin. Se siitä paremmin menemisestä. Ehkä, jos en olisi ollut vihainen sielä ravintolassa, näin ei olisi käynyt. Ehkä, jos olisin ollut parempi, näin ei olisi käynyt. Mutta ei kaikki ollut minun vikaani silti. Tiedän sen. Miksi E:n piti aloittaa tuo oma pelinsä siinä vaiheessa kun meillä oikeasti oli mennyt vähän paremmin? Lapin reissu onnistui kivasti ilman pahempia riitoja ja minä kuvittelin, että eiköhän asiat tästä selkiä pikkuhiljaa. Itsekin aloin olla sinut kipujeni kanssa ja jotenkin toiveikas tulevaisuudesta. E ei kai sitten ollut. Se on surullista. Voi kun hän olisi kertonut minulle asioita, voi kun olisin osannut olla sellainen, että hän puhuu minulle. Mitä jos hän on nyt oppinut puhumaan ja hän onnistuu toisen kanssa? Mitä jos hän oppi meistä, että pitää puhua? Miksi minun piti olla hänen harjoituskappaleensa, miksi minä en saanut mahdollisuutta, miksi minun tulevaisuuteni vietiin? Miksen minä saanut uuden vuoden jälkeen enää mahdollisuutta, vaikka hän lupasi niin?