Ennen kuin julkaisen seuraavan Fisherin rakenuspalikkapostauksen, kirjoitan tänne lyhyesti siitä, kuinka niitä pelottavia tulevaisuuden asioita on taas yksi vähemmän. Viime lauantaina piti olla ravintolaillallinen E:n ystävien kanssa (eli historiallinen tapahtuma), mutta eipä tietysti ollut - ainakaan minulle. Ehkä E vei sinne sen toisen, mutta mahtoipa heillä sitten olla kiusallinen ateria. Itsellänihän oli viime lauantaina vanhalla opiskeluporukalla saunailta ja ystävä kylässä, ja vaikka kyllä päivän mittaan muistinkin tuon tapauksen, niin eipä tuo minulle surkeaa oloa tehnyt. Olin niin ylpeä itsestäni.
Tänään oli sitten toinen tilaisuus, jota olin pelännyt. Ruokakurssi, jonne meidän piti mennä yhdessä. Päätin mennä sinne kuitenkin, sillä tiesin, että E ei tulisi (tai no, ei E sitä minulle ollut sanonut, mutta E:n tuntien tiesin, ettei tule, vaikka koko kurssi olikin E:n idea). Menin ja alun teoriaosuuden aikana mielessä pyöri vain se, että meidän piti mennä sinne yhdessä ja kuinka voisimme olla sielä yhdessä ja ... Asiaa ei auttanut yhtään kurssilla ollut rakastunut pariskunta, jotka olivat menossa kesällä naimisiin. Eikä se, että E ei yllättäen ollut perunut kurssia, vaan hänen nimensä komeili siinä osallistujalistassa. Itse ruoanlaitto-osuus meni ihan kivasti, mutta syödessä sitten oli taas vaikeampaa. Ja entäs sitten matka kotiin. Pillitin bussissa sitä, kuinka tulen yksinään kotiin ja edessä on yksinäinen viikonloppu. No, selvisin kurssista itkemättä, mikä oli hyvä juttu, vaikka ei tämä nyt oikein kauhean hyvin ole sen jälkeen mennyt. 'Mahtavan' viikon kruunaa se, että olen koko viikon odottanut lääkärin soittoa jatkotoimenpiteistä, kun käteni uuden magneettikuvauksen tulokset ovat tulleet ja turhaan olen saanut odottaa ja päivystää puhelimen päässä koko viikon. Toivottavasti ensi viikko olisi parempi.
Huomenna yritän jatkaa itseni kiduttamista ja menen leffaan katsomaan sen pätkän, mitä meidän E:n kanssa piti mennä katsomaan tammikuun alussa, mutta emme menneet, kun E tuli kotiin myöhässä = sen jälkeen, kun olime sopineet lähtevämme (E ei kuulemma pysty millään salilla ollessaan seuraamaan kelloa), mistä minä tietysti suutuin ja saimme aikaiseksi riidan, ja koko ilta oli taas aivan kamala.
Mutta jos vaan ikinä pystyn, niin huomenna sekin leffan katsominen on tehty. Sunnuntaiksi budjetoin itselleni näytöissä käymistä, kun en muutakaan keksinyt kun tuo viime viikkoinen vamma ei vieläkään salli edes niitä liikuntamuotoja, mitä minä pystyn tekemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti