3. Sopeutuminen

Fisherin kirjassa kieltämisen ja pelon jälkeen kolmantena rakennsupalikkana on sopeutuminen. Tämä sopeutuminen ei tarkoita sopeutumista erotilanteeseen, vaan tässä on tehtävä pohtia, miten itse käyttäytyi parisuhteessa. Oliko oma sopeutunut käyttäytyminen esimerkiksi yli- tai alivastuullista vai omaksuiko esimerkiksi hoivaavan roolin tms. Useimmiten, jos toinen on ylivastuullinen, on toinen alivastuullinen ja nämä roolit vielä vahvistuvat, kun ylivastuullinen tavallaan pakottaa alivastuullisen olemaan vielä alivastuullisempi ja toisinpäin. Nämä roolit heijastavat useimmiten aiemmin elettyä elämää, ja vanhempien toiminnalla on suuri merkitys tässä.

Tämän rakennsupalikan miettiminen on minulle todella hankalaa. En oikein tiedä, millaista minun sopeutumiskäyttäytymiseni oli. E:stä osaisin heti kertoa - ainakin oman mielipiteeni, mutta omaa käyttäytymistä ei ihan niin analysoidakaan. Toisaalta löydän itsestäni melkoisesti ylivastuullista roolia, mutta toisissa asioissa olin alivastuullinen. Alivastuullinen olin tuossa itseni pääkaupunkiseudulle kotouttamisessa ja muihin tutustumisessa, odotin sitä E:ltä liikaa (tosin E ei kyllä ottanut tässä todellakaan ylivastuullista roolia). Toisaalta muissa asioissa olinkin sitten ylivastuullinen. Arkemme kuitenkin häiriintyi näistä rooleista, kun jouduin leikkaukseen ja olin käytännössä täysin avuton ja hyödytön arjen pyörittämiseen. E ei kestänyt tätä, hän ei halunnut ottaa vastuuta asioista. Toisaalta minullekin tilanne oli aika kamala. olinhan tottunut aina pärjäämään. Tuon vastuullisuuden lisäksi olen melkoinen perfektionisti ja kun toinen oli varsin suurpiirteinen, niin sanomistahan siitä tuli - molemmilta. Minä olin kuulemma kontrollifriikki, hän mielestäni saamaton. Molemmat olivat oikeassa, minä olen kontrollifriikki tietyissä asioissa ja hän myönsi itsekin olevansa ihan puhtaasti laiska tekemään mitään kotitöitä. Hän oli myös toisten miellyttäjä ihan viimeiseen asti ja alussahan elomme siis onnistui mainiosti, mutta sitten tuli monia konfliktitilanteita, kun hänen olisi pitänyt miellyttää montaa eri ihmistä yhtä aikaa. Arvatkaapa onnistuiko minun hieman ylikorostunut oikeudenmukaisuudentajuni kestämään sitä, että toinen ei sitten aina seissytkään sanojensa takana, kun ei pystynyt samalla miellyttää  esimerkiksi ystäviään.

Olimme siis liian erilaisia monilta ominaisuuksiltamme ja oikein korostimme niitä toistemme puolia - pahassa. Toisaalta kuten Fisherkin toteaa, alivastuulliset alkavat helposti kapinoida, ärtyvät, tulevat vihaiseksi ja turhautuvat. Ja näinhän meilläkin tapahtui. Minä taas en kestänyt yhtään tätä, sillä tunsin taas, että minut hylätään ja en ole tärkeä. Uskonkin (hieman alussa tämä ajatteluprosessi vielä), että monien tekemisteni taustalla oli ja on hylätyksi tulemisen pelko. Kirjassa annettiin myös kotitehtäviä. Minun pitäisi pyytää jotakuta tekemään puolestani jotakin. Hm. Tätä täytyy miettiä. Mitäköhän pyytäisin ja keneltä (se, että tämä tuntuu vaikealta taitaa vahvistaa sen, että olin ylivastuullinen...). Toinen tehtävä oli hemmotella itseään jotenkin. Tätäkin täytyy miettiä, koska en koe, että nyt juuri tarvitsisin mitään ihmeellistä. Ehkäpä voisin viettää perjantaina itseni hemmottelupäivää ja tarjota itselleni seuraa sen oman parhaan ihmisen kanssa - siis itseni ja rohkaistua menemään vaikkapa yksin leffaan ja käydä sen jälkeen leivosostoksilla.

Tällä viikolla omassa kodissani oli siis näyttöjä. Asuntomme myyminen on kuitenkin luultavasti hankalaa ja en tiedä, että pitäisikö vai eikö pitäisi alkaa juosta itsekin näytöissä. Huh. Viimeksi kun sitä tehtiin, oltiin E:n kanssa yhdessä liikkeellä, aivan innoissamme. Viimeksi kun muutin, tein sen E:n kanssa yhdessä ajatuksella: "Ihanaa, nyt ei tarvitse moneen vuoteen muuttaa." No, eihän se nyt sitten ihan niin mennyt. Viimeksi emme joutuneet tekemään kompromissia asunnonhankinnassa, saimme juuri sen mitä halusimme. Nyt ei ole vaihtoehtoja niin paljoa, Helsingin hintataso kun on mitä on. Viimeksi muutin aivan innoissani ja onnellisena, nyt innostus ei varsinaisesti ole käsin kosketeltavaa. Ei huvittaisi sisustaa, ei huvittaisi tehdä mitään. Miten järkkään muuton? Asunko loppuelämäni yksin?

Viikonloppu lapsuusmaisemissa meni ihan kivasti. Ahdistusta ei ollut paljoakaan, mitä nyt matkalla lapsuudenkotiin kyyneleet valuivat silmistä solkenaan, kun muistelin sitä edellistä kertaa siellä. Siellä loppui E ja K. Myös kotitalossa olo oli alkuun surullista ja kun näin ne sukanalut, joita äiti E:lle oli kutonut ja kutoi muuten juuri silläkin hetkellä kun E jätti minut, niin paha olo tuli taas hetkeksi asumaan sisääni. Mutta niin se myös lähti pois ja kun lähdin sitten pois sieltä moikkaamaan kummipoikaani, en enää muistanutkaan miettiä sitä, että kun viimeksi lähdin, olin viemässä E:tä pois elämästäni, nyt vaan iloitsin, että pääsen näkemään ystäviäni.

Miten muuten menee. Surua on paljon ajoittain, ajoittain ei niinkään.  Samoin vihaa. Ymmärrän silti jo vähän eromme perimmäisiä syitä. Ymmärrän, että meidän molempien olisi pitänyt pysähtyä miettimään käytöstämme jo paljon aiemmin, jolloin asioita olisi voinut vielä korjata. Keskusteluyhteys olisi pitänyt saada toimimaan. Toisaalta ymmärrän, että olin vastuussa parisuhteemme rakoilusta, mutta toisaalta kyllä tiedän, että en minä siinä se ainoa ongelmallinen ollut. Toista on vaan liian helppo syyttää pahan olon keskellä (niinkuin taisimme molemmat tehdä). Vaikka siis ymmärrämme eromme, niin silti en ymmärrä, enkä hyväksy E:n tapaa tehdä se. Jättäminen ensimmäisen kerran puhelimella, toisen kerran vanhemmillani, toinen nainen kuvio ja E:n käytös (osin myös omani) eron jälkeen ovat tehneet tästä erosta likaisen ja inhottavan. Mielestäni parisuhteemme olisi ansainnut hieman arvokkaamman lopun, kun sen kerran oli loputtava.